« syyskuu 2004 | Main | joulukuu 2004 »
marraskuu 30, 2004
Kohti Seelantia
Marraskuun viimeinen päivä on saapunut ja on aika lähteä kohti Uutta-Seelantia. Siellä tosin on vartin kuluttua jo joulukuun ensimmäinen. Venäjän koe on takana, rinkka hankittu ja pakattu (saan jopa teltankin jotenkuten järkevästi siihen sopimaan), työt tehty ja treenit treenattu. Kaksi tuntia enää ja bussi lähtee! Saapa nähdä kauanko menee, että saan raavittua tänne seuraavat rivit?
Posted by keem at 12:43 PM | Comments (3)
marraskuu 25, 2004
Hostellivarauksia
Tulin juuri siihen tulokseen, että en jaksa jäädä Malesiaan paluumatkan yhdeksän päivän stopin ajaksi. Sumatra tuntuu paljon kiinnostavammalta ja kun sinne ei Kuala Lumpurista ole pitkä matka, niin sinne siis! Pitänee mennä ensin bussilla Penangiin, yöpyä siellä ja sitten jatkaa lautalla Indonesian puolelle Medaniin. Medanista koitan löytää majoittajan tai sitten majatalon. Viikossa Pohjois-Sumatralla ehtinee tsekata ainakin orangit ja Toba-järven, sitten pitääkin palata Medaniin josta voi lentää takaisin Kuala Lumpuriin 20 eurolla.
Kuulostaapa helpolta ja hauskalta! Saa nähdä sitten.
Uusia majoittajia Uudesta-Seelannista ei tunnu hevillä löytyvän. Sikäläiset perheet kun matkailevat joulu-tammikuussa itsekin paljon eivätkä ole kotosalla. No, eipä me heistä riippuvaisia olla vaikka kivahan sitä tietysti on paikallisia tavata.
Tänään voisi koittaa ehtiä hakea kansainvälisen ajokortin, josko olisi jo Poliisilaitoksella se. Nyt on tukkakin lyhennetty sellaisiin mittoihin, että alan olla valmis matkustamaan etelään (ilman shampoota). Pikku hiljaa siis yksi ja toinen asia alkaa olla kunnossa.
Tässäpä muuten hassu sivusto, jossa voi mitata etäisyyksiä Uudessa-Seelannissa.
Kauri-juoksun järjestäjä Andy Reid ilmoitti eilen, että on varannut mulle huoneen Coromandelin reppuselkähostellista. Mahtavaa! Kuulemma bussi Aucklandista lähtee jo klo 7.30 sinne päin, mutta ei auta. Kuala Lumpuristakin ehdin jo varata hostellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, paikasta nimeltä Green Hut Lodge.
Posted by keem at 2:28 PM | Comments (2)
marraskuu 23, 2004
Uuteen-Seelantiin!
Seuraava reissu alkaa olla käsillä, ensi viikolla tähän aikaan sinivalkoiset siivet lennättävät minua jo kohti Lontoota. Sieltä on kuitenkin vielä matkaa yli 18 000 kilometriä lopulliseen kohteeseen, Uuden-Seelannin Aucklandiin. Toista vuorokautta kestävän lentelyn ja ilman saastuttamisen jälkeen olen lopulta maassa, josta olen jo pitkään haaveillut.
Uuden-Seelannin reissun ajankohtakin tuli koko lailla tarkasti speksattua jo joskus kolmisen vuotta sitten. Ihme kyllä en kovinkaan monta kuukautta myöhemmin ole lähdössä kuin oli ajatus silloin joskus. Konsepti vain on hieman muuttunut, alun perin kun olin ajatellut pyöräillä maan ympäri. Hazor sai mut kuitenkin muuttamaan mieleni ja nyt tulemme ilmeisesti pyöräilemään vain 1-2 lyhyempää settiä. Mukaan tulee sitten vaeltelua kansallispuistoissa sekä autoilua ympäri maata ja siten kaupunkeihinkin tutustumista. Pariin vuoristoiseen juoksukisaankin pitäisi osallistumani.
Olen yrittänyt Hospitality Clubin kautta löytää maasta majoittajia, mutta toistaiseksi on löytynyt kaikki meidät kolme reissaajaa huolivia vain yksi lammasfarmari Christchurchin läheltä. Itse asiassa ajattelinkin, että kun alkuun tulen maahan yksin ja kuitenkin kärsin jet lagista jne., niin taidan mennä hostelliin ensimmäisiksi pariksi yöksi. Joten tänään varasin jo punkan viehättävältä vaikuttavasta paikasta nimeltä Aloe Tree Backpacker, jossa ei pitäisi olla ihan 400 vuodepaikkaa kuten kaupungin isoimmissa retkeilymajoissa. Uudessa-Seelannissa taitaa reppureissaajia piisata aika lailla...varsinkin tähän vuodenaikaan.
Varustelista alkaa olla valmis ja suurin osa kamoista jo hankittukin. Rinkka pitää vielä käydä ennen lähtöä valitsemassa ja perillä pitäisi varmaankin hankkia sadehousut. Todellakin, koska tiedossa on myös vaellusta, niin ensi kertaa eläissäni lähden ison rinkan kanssa reissuun eikä tavallisen repun. Saapa nähdä miten hyvin jaksan sitä roudata.
Hazor on laatinut myös hyvän linkkisivun maasta.
Vielä viikko siis!
Posted by keem at 9:41 PM | Comments (0)
marraskuu 18, 2004
Ukraina, osa 6: Pietari
Pietari, 09.-11.08.2004
Jaa, että minne sitten Kiovasta lensimme? No, Pietariin tietysti! Toinen kerta meikäläiselle tässä metropolissa. Ja ei viimeinen!
Että osaa tämäkin city olla sitten upea. Onneksi kaikki ylisanat on jo käytetty, joten minun ei tarvitse tuhlata energiaani niihin. :) Tyydyn vain toteamaan, että kanaaliajelua kesäisessä Pietarissa ei kenenkään pitäisi jättää kokematta. On siinä silmät ymmyrkäisenä ja kamera kuumana yhdellä ja toisella kun arkkitehtonisia ihmeitä lipuu esiin toinen toisensa jälkeen. Täällä ei iske edes samanlainen yltäkylläisyyden ähky kuin Eremitaashin ihmeitä kierrellessä, maisemat kuitenkin vaihtuvat koko ajan ja ainakaan minulla ei mielenkiinto ehtinyt 1,5 tunnin aikana laskea minnekään.
Pietarissa emme kauan koko porukalla ehtineet ollakaan, kun Niina, Raija ja Matti suuntasivat kotimaan bussiin jo saapumisiltana. Lepen kanssa yövyimme vielä kahden yön yli keskustan upouudessa Nord Hostellissa. Mitä mainioin sijainti lähes suoraan Talvipalatsin vieressä, hieno rakennus, mukava tunnelma ja miellyttävä henkilökunta takasivat sen että 24 euron dormipunkan hintaa ei tarvinnut katua. Toivottavasti paikka pysyy pystyssä.
Venäjän oppikirjassa oli kovasti hehkutettu Kesäpuutarhaa, Letnii Sad, upeaksi paikaksi ja pitihän se käydä tsekkaamassa. Huomasin sen tutun hassun, epätodellisen tunnelman, joka aina iskee paikassa josta on lukenut paljon ennakkoon. Ihan kivahan siellä oli käydä, joskin paikka ei ole niin rauhallinen kuin voisi kuvitella. Alue kun on yllättävän pieni.
Hupaisa sattuma kävi, kun molemmat olimme etukäteen hehkuttaneet toisillemme yhtä ravintolaa edellisiltä (eriaikaisilta) Pietarin käynneiltämme. Juuri ennen Suomen junaan lähtöä meillä oli aikaa vielä käydä nopeasti jossain syömässä ja tietysti jyräsin lounaspaikaksi läpi tuon minulle tutun ravintolan, jonka uskoin kartan avulla vielä löytävänikin. Matkan varrella Lepe katseli, että tutun näköistä maisemaa on ja eikös sitten kun lopulta saavuttiin lounasravintola Russki Bliniin, niin paljastui että olimme molemmat puhuneet yhdestä ja samasta ravintolasta! Kukahan laskisi todennäköisyyden tälle? En tiedä lasketaanko pietarilaisten ruokailupaikkojen lukumäärää ihan tuhansissa, mutta sadoissa nyt ainakin.
Ja todellakin, blini siellä on herkullista, vaikka ei tattarista olekaan tehty. Osoite: Ulitsa Formanova 13. Jo pelkästään kokemus syödä tässä kansanravintolassa on riittävä syy lähteä Pietariin.
Ei mulla muuta! Pietarista juna vie Suomeen ripeästi. Helppoa kuin mikä, mutta ah niin haikeaa. Koskahan seuraavan kerran pääsee itärajan taa?
Posted by keem at 11:42 PM | Comments (0)
Ukraina, osa 5: Kiova
Kiova, 06.-09.08.2004
Ukrainan halki käy matkaajan tie. Vieraassa maassa junan ikkunasta on aina yhtä hauska katsella maisemia. Kiovan juna oli sen verran hidas liikkeissään, että ehdimme klo 14:ään asti ihastella keskisen Ukrainan maaseutua. Viljavan näköistä oli, paljon puhuttuja auringonkukkapeltojakin piisasi. Siellä täällä maatiloja ja myös datshoja, joiden takapihalla emäntä hoitamassa kesän satoa. Taitaa aika moni ukrainalainen kasvattaa itse ruokansa, samoin kuin uskomattoman moni ukrainalainen eläkeläisnainen käydä työssä. Heikot ajat saa ihmiset ahkeroimaan. Ei ole vielä 80-luvun (suhteellinen) hyvinvointi palannut Ukrainaan lähimainkaan.
Pääkaupungissa sen sijaan hyvinvointiakin näkyy. Kiova on komea suurkaupunki kuin mikä. Stalinistinen arkkitehtuuri luo jättiläismäisine taloineen mahdottoman mahtipontisen vaikutelman. Tämä hakkaa siinä suhteessa minkä hyvänsä kaupungin mitä olen nähnyt.
Nykypäivän kehitys näkyy sitten keskustan trendikahviloissa, jotka näyttivät toimittavan näyttäytymispaikan virkaa. Sielläpä mekin uteliaat reissaajat hörpittiin ekana iltana tavallisen ukrainalaisen kuukausipalkan hintaista cappuccinoa. Näiden kahviloiden epätavallisten ukrainalaisten asiakkaiden kuukausipalkalla sen sijaan taitaisi saada cappuccinoja vaikka loppuiäksi. Harvoihin käsiin on täällä mammona jakautunut. Miten käy jatkossa, jos opposition ehdokas Viktor Jushtshenko, Ukrainan johnkerry, sattuisi voittamaan meneillään olevat presidentinvaalit? Veikkaanpa, että ei meno siitä merkittävästi muuttuisi ja miksipä hänen annettaisiin voittaakaan.
Ei Kiova ole kuitenkaan pelkkää mahtipontisuutta ja elintasokontrasteja. Siellä on valtavasti myös kirkkoja. On Vladimirin katedraalia, Pyhän Sofian luostaria, Luolaluostaria ja yhden jos toisen pyhimyksen mukaan nimettyä uskonmonumenttia. Pyhän Sofian luostarin kellotornin portaissa vippaa päästä, mutta vastineeksi saa upean näköalan joka puolelle kaupunkia sekä viilentäviä tuulenvireitä. Itse katedraali on lähes tuhat vuotta vanha ja alun perin rakennettu Istanbulin Hagia Sofian kopioksi, sittemmin kyllä muutettu aivan toisen näköiseksi. Tunnelma sisällä on juhlallinen. Tämä kirkko on ehdottomasti erilainen! Ehkä tietysti siksikin, että se on täysin museoitu eikä enää ole alkuperäisessä käytössään.
Kirkkoja Kiovassa piisaa sen verran paljon, että upeimmat on hyvin voitu vetää eläkkeelle. Useimmilla lienee tosin ennenaikainen eläkeikä olla ollut jo Neuvostoaikana, mutta lukemattomia on sittemmin palautettu tuotantoon.
Varmasti monumentaalisin kaikista näistä uskonnollisista komplekseista Kiovassa on Petsherskin Luolaluostari. Siellä ovat munkit jo 1000-luvulta asti viettäneet koko elämänsä luolissa Herralle omistautuen. 2000-luvulla kuka hyvänsä voi ostaa ovelta kynttilän ja poiketa luolaan kurkkaamaan munkkien muumioituneita ruumiita. Herttaista ajanvietettä ja äärimmäisen suosittua. En suosittele klaustrofobisille, ainakaan viikonloppuna, mutta harvoinhan sitä pyhimyksiä näkee. Harras tunnelma on luolista kaukana, kun ihmiset tungeksivat pimeillä käytävillä kynttilänvalossa ja kuin ihmeen kaupalla eivät ainakaan jatkuvasti sytytä toistensa hiuksia liekkeihin. Arvasivatkohan munkit aikoinaan tulevansa joskus turistikohteeksi? No, ei toki pelkästää turisti, ihan tavallisia kiovalaisiahan vieraista suurin osa on. Alemmat luolat olivat muuten miellyttävämpiä käydä kuin ylemmät, joten jos täällä liikut niin kannattaa mennä sinne ensin ja jos ei kauhistuttanut niin sitten voi kokeilla niitä ylempiäkin.
Luostarialue on muuten sellaisessa paikassa, että Dneprin rannalta sinne kävellessämme jouduimme täysin yllättäen lähes ylittämään vaellusreitinomaisen, mäkisen puisto-osuuden. Hassua miten äkkiä sitä oli paikassa, jossa ei tuntenut miljoonakaupunkia ympärillään lainkaan. Luostarialueelta on näköala myös järjettömän massiiviselle Äiti Maa -patsaalle, jonka Stalin on aikanaan rakennuttanut. Koko Vapaudenpatsaan kokoinen naisfiguuri on tehty titaanista(!) ja sen sisällä on toisen maailmansodan museo. Olisi käymisen arvoinen paikka, mutta kaikkeen ei aika riitä. Monenmoista sitä on maailmaan historian saatossa tehty...
Kiova ei missään tapauksessa ole kallis kaupunki, mutta halpaa majoitusta sieltä ei matkaajalle tunnu löytyvän. Pienen hakemisen jälkeen löysimme Express-hotellin (ja saimme Hotel Kyivin vihat varmasti niskaamme kun emme käyttäneet ennakkovarausta) Taras Schevtshenkon bulevardilta. Isosta hotellista löytyi monenmoisia optioita, mutta pääasiassa kahden hengen huoneiden hinta pyöri siinä 50 euron kieppeillä. Myöhemmin paljastui, että olisi siellä pari halvempaakin mestaa ollut ja vieläpä lähempänä keskustaa. Expressin puolesta on kyllä sanottava se, että aamiainen ei jättänyt toivomisen varaa.
Vailla kulinaristisia nautintoja ei Kiovassa tarvitse päivisin ja iltaisinkaan vaeltaa, ainakin jos taskusta löytyy edes jonkin verran hrivnoja. Ravintolaa on moneen lähtöön, joistakin saa jopa Kiovan kanaa. Stroganoffia, borssia, seljankaa, erilaisia sieniruokia, erilaisia leivitettyjä safkoja ja tietysti rasvaista lihaa sitten useammasta. Luimme muuten kotimatkalla, että Ukrainassa ei kannattaisi kovin usein syödä sieniä siltä varalta että ne voivat olla Tshernobylin alueelta kerättyjä. Hups. No, mutta kun ne on niin hyviä...
Ei, emme käyneet Tshernobylissä. Kyllä sinnekin pääsee, mutta retket ovat hintavia. Matkaa Kiovasta ei taida olla sataa kilometriä enempää. Kiovalaisten onneksi huhtikuun lopulla 1986 tuuli puhalsi Valko-Venäjälle päin. Tshernobylin asukkaillehan rakennettiin 80-luvulla täysin uusi kaupunki, jossa yhä käytössä olevan ydinvoimalan työntekijät perheineen tänä päivänäkin asuvat. Kaupungin lapset taitavat johtaa maailman syöpä- ja monia muita vammatilastoja.
Tulimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että Kiovassa pitää käydä toistekin. Erittäin viehättävä kaupunki ja veikkailimmekin, että lähivuosina siitä saattaa tulla uusi praha. Kunhan maahan pääsy ensin vähän helpottuu, reppureissaajien majoituspalvelut käynnistyvät ja Eurooppa "löytää" kaupungin. En keksi mitään syytä miksi täällä ei viihtyisi kuka hyvänsä matkailusta kiinnostunut. Siellä se on, menkää ihmeessä! Sitten voit sanoa, että "minähän kävin siellä jo ennen kuin siellä oli y-h-t-ä-k-ä-ä-n hostellia". Hähä.
Oma episodinsa oli sitten se, kun Lepen kanssa lähdimme lauantai-illan viettoon hip hop -klubille. Mainoksissa uhottiin breakdance-esityksistä ja ties mistä roikkohousuista, mutta suuripa oli ällistyksemme kun pääsimme tähän lähes esikaupunkialueella olleeseen klubiin sisään. En ole vastaavassa paikassa ennen ollut. Jo "portsarien" kalseus antoi odottaa pahaa ja paremmaksi ei meno missään vaiheessa muuttunut. Musiikki ei ollut hiphoppia nähnytkään ja koko mestassa tuntui vallitsevan joku ihme hierarkia kuka sai tehdä ja mitä. Tuntui, että mihin hyvänsä istumme, niin hetken kuluttua joku tulee sanomaan että ei siinä saa istua. Niinpä päädyimme lopulta seisoskellen kärsimään disco-humpasta.
Niin ja ne breikkaajat: tanssilavan keskellä tanssahteli puolialastomia anorektikoita tangon ympärillä. Tälle tanssille taitaa olla joku ihan muu termi kuin breakdance. :-) No, hyvä puoli meiningissä oli se että paikalla ei tarvinnut kauan olla ja niin meille jäi aikaa katsella hieman ympärillemme öisessä Kiovassa. Kaupunkia halkoo valtava Dnepr-joki ja sen sillalta oli hauska katsella menoa ympärillä. Bileitä tuntui olevan meneillään siellä ja täällä. Toisella rannalla kaikui ulkoilmatekno ja sillan ali lipui vähän väliä discoa kumuavia bileveneitä. Hassua. Hassua on myös se, että jos täältä haluaa kävellä edes suurin piirtein suoraa tietä keskustaan, niin pitää mennä pahki suuren ja pilkkopimeän puistoalueen. Onneksi takseja löytyy. Alue on muuten sama, jossa rämmimme Petsherskyn luolaluostareihin mennessämme.
Unohtaa ei sovi myös Neuvostoaikaisten maatalousjulisteiden näyttelyä. Kiovasta löytyy tosiaan jos jonkinmoista viihdettä ja tämäkin osui kohdalle. Komeitahan ne olivat, niin kornilta kuin näyttävätkin. Ukrainahan oli se kuuluisa "Neuvostoliiton vilja-aitta" ja tällä propagandalla kansaa on ilmeisesti rohkaistu jatkamaan samalla linjalla ja olemaan ylpeä tekemisistään. Mutta Neuvostotaiteessa on "sitä jotain", se on vissi.
Lentojen järkkääminen Ukrainassa tuntuu olevan paljon helpompaa kuin junamatkojen, kunhan vain löytää oikean toimiston. Jonottaa ei lentoyhtiö Aerosvitin toimistossa tarvitse ja aikatauluaan muuttaneet lentoliput oli hetkessä vaihdettu uusiin. Kun lentokentälle sitten maanantai-aamuna piti lähteä, niin saimmekin taksikyydin semmoiselta rallikuskilta että oksat pois. Monenlaisessa kyydissä olen minäkin reissuillani ehtinyt olla (unohtamatta esim. La Higueran kiväärimiestä takapenkillä tai 4 km/h keskivauhdilla edennyttä Vallegranden bussia tai vaikkapa pilkkopimeässä Vietnamin rajalta Lao Baoon kaahannutta moottoripyörä"taksia"), mutta tämä oli kyllä ensimmäinen kerta kun kuski punaisissa valoissa kiersi koko jonon ohi pientareen kautta ja kiilasi jonon keulille! Jännitys ei loppunut perille lentokentälle päästyäkään, kun Lepe ja Niina bongasivat omituisen kassin matkatavarankuljetuskärryjen säilytystilasta. Voisko olla, että terroristit olisivat kiinnostuneita iskemään Kiovan lentokentälle? Tulimme siihen tulokseen, että ei ja jätimme raportoimatta tämän "epäilyttävän kassin". Ja eihän siellä sitten mikään posahtanutkaan.
Posted by keem at 5:47 PM | Comments (3)
marraskuu 16, 2004
Ukraina, osa 4: Jalta ja Simferopol
Simferopol, 02.08.2004
Pitkän tauon jälkeen Ukrainan kertomus jatkukoon... Jäin viimeksi siihen, että painuimme pehkuihin sunnuntai-iltana Moskovasta Simferopoliin matkalla olevassa junassa. Aamu yllättikin äkkiä, kun herättelemään tultiin vasta klo 7 ja oltiin melkein perillä. Kaikessa tohinassa jäi lakanatkin palauttamatta vaunupalvelijalle.
Pihalla odotti kuitenkin Simferopol! Olimme Krimillä. Miltä se nyt sitten tuntui? Jaa-a, venäläisen oloinen mestahan se ainakin asemalta katsottuna. Jo aamu oli niin lämmin, että oli selkeästi tulossa hellepäivä. Asema oli suuri ja vilkas, myös aika näyttävä. Ensi tavoitteemme oli ostaa muutaman päivän päähän lippu Kiovaan. Junalipun ostaminen Ukrainassa ei näytä olevan sen helpompaa kuin Venäjälläkään. Tuolla myydään vain paikallisjunalippuja, täällä lippuja vain tälle päivällä, tuo sali taas on pelkkä odotushuone... Lopulta saamme tulkittua erilaisia viestejä niin paljon, että tajuamme lipputoimiston olevan toisella puolen kaupunkia. Saatiin pieni Simferopolin ekskursio siis!
Reput selkään ja baanalle. Simferopol paljastuu puistojen kaupungiksi ja jo parin korttelin kävelemisen jälkeen pääsen maistamaan paikallista kotikaljaa, kvassia! Nam, tätä lisää. Kvas-"tykin" tunnistaa jo kaukaa mm. keltaisesta väristään. Ennen kuin lipputoimisto lopulta löytyy ehdin nauttia vielä toisenkin mukillisen. Toimisto ei tietenkään ole siinä osoitteessa Tolstoi-kadulla missä sen piti olla, mutta onneksi Lepe neuvokkaana kyselee meille oikean sijainnin ohikulkijoilta.
Vielä oli kova urakka edessä jonottaa ja puhua oikeanlaiset piletit tiskiltä, mutta lopulta käteen jäi viisi kappaletta kymmenen euron arvoisia paperinpalasia, joilla pitäisi torstain ja perjantain välisenä yönä päästä Kiovaan. Hurraa! Hiki alkaa pukata päälle kun kävelemme täyspakkauksessa takaisin asemalle. Aamiaiseksi löytyy uppopaistettua settiä jos monenmoista, rasvan puute tuskin pääsee täällä iskemään! Matti katselee kahvilan ikkunasta katumaisemaa ja toteaa, että niin on kuin Kreikassa olisi. Niinpä niin, itä ei enää kauan ole Itä.
Jätämme maailman pisimmän trollikkalinjan testaamisen toiseen kertaan ja sen sijaan posotamme pari tuntia minibussilla Jaltalle. Mummot kimpussa asemalla yritämme valita sopivan majoittajan. Ei mitään pelkoa, että elokuussa ei Jaltalta kämppää löytyisi! Ensimmäinen täti osoittautuu varsin tylyksi ja ei huoli meitä koska olisimme vain kolme yötä. Kiivaan agitoinnin jälkeen valitsemme lopulta miellyttävimmältä tuntuvan edustajan, joka lupaa 30 dollarin hintaa keskustahuoneistosta.
Jalta, 02-05.08.2004
Valinta osoittautuu oikeaksi. Majoittajamme on moskovalainen Ljudmila-rouva, joka on itse herttaisuus. Koemme itsemme todella tervetulleeksi hänen kolmen huoneen huoneistoonsa, joka tuntuu alusta lähtien kotoiselta. Kielitaito alkaa nyt saada ankaraa treeniä! Ljudmilan suusta pulppuaa venäjää solkenaan. Jos ei ymmärretä, niin sitten sanotaan uudelleen vähän kovemmalla äänellä. Jos ei vieläkään ymmärretä, niin naurahdetaan ja todetaan että ei se mitään. Täti tarjoaa teetä. Oletamme, että täällä on itsepalvelu ja löydämme keittiöstä omituisen näköisen pannullisen liukenemassa olevia havuja, oksia ja lehtiä. Onneksi emme kuitenkaan ehtineet kaataa tästä teetä itsellemme, sillä muutamaa päivää myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli emäntämme hiustenvärjäysaine!
Perillä! Yksi matkailun dilemmoista iskee. Venäjän junissa on nimittäin niin hauska matkustaa, että oikein harmittaa olla perillä. Vaikka tässä on koko kesä Jaltalle pääsyä odotettu! Joka tapauksessa matkalaiset ovat reissusta väsyksissä ja haluavat syödä shashlik-päivällisen jossain ravintolassa. Tästäkös Ljudmila tietysti pahastuu, hän kun olisi mielellään kokkaillut meille omia herkkujaan. :-( Lohdutamme häntä kuitenkin lupaamalla syödä jatkossa kotona. Kaikesta näkyy silti, että Ljudmila ei enää ole yhtä iloinen kuin aikaisemmin, vaikka mahdottoman ystävällinen yhä meille onkin.
Saamme pienen opastuksen Jaltaan ja sen rantaan. Rantahan on aivan mustanaan väkeä! Enpä muista tällaista väenpaljoutta uimarannalla ennen nähneeni. Osa rannoista on maksullisia, osa ilmaisia. Aidon kokemuksen saadaksemme, poikkeamme nopeasti pulahtamaan Mustaanmereen yhdellä ilmaisista rannoista. Mahtuihan sinne sekaan ja 25-asteinen vesi oli ihanan lämminta, mutta silti vilvoittavaa!
Iltapäivällä yllättää rankkasade. Ihmiset säntäilevät ympäriinsä minne sattuu, mutta meitä pohjoisen ihmisiä ilahduttaa se että tämän kuuron seurauksena ilman lämpötila viilenee merkittävästi koko loppumatkamme ajaksi. Hyvästi yli 30 asteen helteet.
Hyväähän se georgialainen shashlik oli, siitä sai jopa kasvisversion. Mutta tämän jälkeen ei tosiaankaan enää muualla syöty kuin "kotona" — kun ensimmäisenä aamuna päästiin Ljudmilan herkkujen makuun, niin muuta ei enää tehnyt mieli! Aivan mahdottoman hyvät pöperot joka aamu ja ilta. Määrätkin niin valtavia, että kovasti tarjottua lounasta ei yhtenäkään päivänä kerta kaikkiaan voinut edes ajatella. Täti tuputti välillä väkipakolla smetanaa lautaselle, jos ei materiaali muuten pöydältä kadonnut. :-) Ja puhe pulppusi jatkuvasti: "Vkushaite, vkushaite!". Perunaa monessa muodossa, blinejä, varenikeja, pelmenejä, smetanasieniä, kalaa, munakoisoa, kesäkurpitsaa, salaattia, sienikastiketta, voiperunoita ja ties mitä! Oli se melkoista.
Lähtiessämme Ljudmila näistä kaikista uskomattomista herkuista veloitti aivan nimellistä summaa: 8 euroa per henki viidestä ateriasta. Maksoimme tämän hyvillä mielin yli tuplana.
Syömisen ohella ehdimme aina välillä tehdä vähän jotain muutakin, vaikka välillä aamiainen oli niin täyttävä että oli välittömästi vetäydyttävä sänkyyn pariksi tunniksi palautumaan siitä. Aamujamme piristi kissanruokkijamummo, joka ilmaantui ikkunan taakse ja jakoi paikallisille kulkukissoille aamiaisen, pulut näyttivät löytävän samoille apajille. Hämmästyttävää oli se, että tässä puoli Venäjää vetävässä turistikeskuksessa ei juuri missään myyty postikortteja, vaikka löytyihän se Riippumatto-kortti sitten lopulta. Leninin patsas sen sijaan löytyi helposti, ja komea olikin. Ei kuitenkaan ole saanut 1930-luvulla "Maailman kaunein patsas" -palkintoa kuten Kiovan vastaava...joka kieltämättä kyllä on poikkeuksellinen.
Jaltan rantakadut ovat täynnä ympäristöön meneviä retkiä myyskenteleviä kauppiaita. 45 hrivnalla per nokka kävimme 1200 metrin korkeudessa Ai-Petrin vuorella. Marshrutka vei köysiradalle, joka puolestaan vei vuoren huipulle ja matka olikin poikkeuksellisen hieno. Loppunousu näytti menevän lähes kohtisuoraan ylös viimeisen kallionkielekkeen yli. Kyydissä oli myös jonkinlainen opas, joka viihdytti yleisöä jutuilla azerbaizhanilaisista laskuvarjoista.
Ylhäällä vuorella parasta oli viileys. Maisemat olivat tyystin erilaisia kuin Jaltan rannoilla, kuin Jeesus-elokuvista. Jossain siellä keskellä oli luola, jossa kävimme ihmettelemässä sisään kertynyttä ja sinne ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi jäänyttä lunta. Turisteja hemmoteltiin myös maanmainiolla ruokabasaarilla, jossa porisi toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokapatoja sekä omituisia hedelmiä. Tunnelma täällä muuttui varsin tiiviiksi! Ostimme päivällistä varten myös paikallista, muovisiin limupulloihin pakattua Massandra-viiniä.
Paluumatkalla Jaltalle minibussi pysähtyi hetkeksi jonkin vesiputouksen äärelle. Kuljettaja ei erityisemmin rohkaissut käymään sitä katsomassa, joten chillailimme auton luona. Opaskirjasta kävi sitten myöhemmin ilmi, että olimme ylenkatsoneet Euroopan korkeinta vesiputousta. :)
Olimme varautuneet siihen, että ruuhkainen elokuu Jaltalla on tolkuttoman kallista. Vaan hintatasohan oli aivan siedettävä, jo 25 euron majoitus viidelle hengelle oli yksi osoitus siitä. Toki rantakadun kahvilat olivat hinnoissaan, se tuli huomattua. Vähän kauemmas jos vaivautui, niin johan putosivat hinnatkin mukavammalle tasolle — samaa voisi sanoa myös ympäristöstä tässä uusrikkaiden venäläisten valtakunnassa. Tai ei kai ne kaikki tuhannet ja taas tuhannet lomailijat kauhean varakkaita voi olla?
Toinen retkemme vei vesiteitse ns. Pääskynpesään, joka on tsaarinaikaisen ylimystön mikä-lie-kesänviettopaikka uskomattoman kauniilla paikalla jyrkän kallion päällä, meren rannassa. Nykyään tämä satulinna suorastaan tulvii turisteja ja kaikkea niihin liittyiä lieveilmiöitä, joten pitkän aikaa siellä ei viihtynyt. No, tulipa nähtyä ja olihan se toki näkemisen arvoinen.
Eräänä iltana saimme päivällisen jälkiruuaksi komean ukkosen. Tämmöiset on etelän sysimustassa yössä aina näyttäviä ja niin nytkin. Salamoiden räiskyessä pihalla viihdytimme Ljudmila-tätiä näyttämällä matkakuvia digi-kameran muistikortilta ja puhuimme paljon kankeaa venäjää. Onneksi se ei näissä olosuhteissa ole yhtä stressaavaa kuin koulun penkillä venäjän tunnilla. :)
Ljudmilan yli 90-vuotias äiti oli huonona moskovalaisessa sairaalassa ja siksi emäntämme oli lähdössä käymään kotikaupungissaan. Samalla poistuimme mekin Jaltalta. Lähtiessä Ljudmila pyysi ensimmäisen kerran meiltä sanakirjaa lainaan ja tippa linssissä kysyi, että emme kai olleet loukkaantuneet jostain kun emme ensimmäisenä iltana olleet syöneet hänen luonaan. Huh, aina ei ole helppo tehdä itseään ymmärretyksi vieraassa kulttuurissa.
Simferopol, 05.08.2004
Kyynärpäätaktiikalla onnistuimme pääsemään 90 kilometrin linjaa menevän trollikan kyytiin, jätimme haikeat hyvästit herttaiselle majoittajamammallemme ja jatkoimme hänen valmistamansa ruuan nauttimista valtavasta eväskassista vielä tien päälläkin. Kaikkea emme jaksaneet syödä, joten niinpä Lepe jakoi ylijäämät perillä Simferopolissa kaupungin laitapuolen kulkijoille sekä puistojen kissoille.
Simferopolissa löysimme matkan rauhallisimman paikan: Gagarin-puiston. Eihän siellä vesisateessa varsinaisesti paljon tekemistä ollut, mutta ihanan rauhallista ja hiljaista todellakin. Kaiken lisäksi puiston laidalta löytyi aivan loistava armenialaisravintola, jossa söimme taas kerran halvalla niin hyvin että melkein omaatuntoa soimasi. Saimme seurata myös viereisen pöydän synttäriseurueen otteita, jotka poikkesivat aika paljon meikäläisestä syntymäpäivän vietosta. Venäläiset (sillä heitä suurin osa Krimin asukkaista on, vaikka Ukrainassa ollaankin) suhtautuvat juhlapäiviin todella tosissaan ja vakavissaan eikä itsensä koristelussa säästellä!
Lopulta oli torstai-ilta ja aika siirtyä eteenpäin. Juna Kiovaan lähti puksuttamaan eteenpäin kello 21.30. Matilla, Niinalla ja Raijalla oli hyttikaverinaan 70-vuotias mummo, joka oli matkalla Riikaan tapaamaan siskoaan jota ei ollut nähnyt 30 vuoteen. Ex-Neuvostoliiton alue on todellakin oma maailmansa.
Posted by keem at 10:56 AM | Comments (2)