marraskuu 18, 2004
Ukraina, osa 6: Pietari
Pietari, 09.-11.08.2004
Jaa, että minne sitten Kiovasta lensimme? No, Pietariin tietysti! Toinen kerta meikäläiselle tässä metropolissa. Ja ei viimeinen!
Että osaa tämäkin city olla sitten upea. Onneksi kaikki ylisanat on jo käytetty, joten minun ei tarvitse tuhlata energiaani niihin. :) Tyydyn vain toteamaan, että kanaaliajelua kesäisessä Pietarissa ei kenenkään pitäisi jättää kokematta. On siinä silmät ymmyrkäisenä ja kamera kuumana yhdellä ja toisella kun arkkitehtonisia ihmeitä lipuu esiin toinen toisensa jälkeen. Täällä ei iske edes samanlainen yltäkylläisyyden ähky kuin Eremitaashin ihmeitä kierrellessä, maisemat kuitenkin vaihtuvat koko ajan ja ainakaan minulla ei mielenkiinto ehtinyt 1,5 tunnin aikana laskea minnekään.
Pietarissa emme kauan koko porukalla ehtineet ollakaan, kun Niina, Raija ja Matti suuntasivat kotimaan bussiin jo saapumisiltana. Lepen kanssa yövyimme vielä kahden yön yli keskustan upouudessa Nord Hostellissa. Mitä mainioin sijainti lähes suoraan Talvipalatsin vieressä, hieno rakennus, mukava tunnelma ja miellyttävä henkilökunta takasivat sen että 24 euron dormipunkan hintaa ei tarvinnut katua. Toivottavasti paikka pysyy pystyssä.
Venäjän oppikirjassa oli kovasti hehkutettu Kesäpuutarhaa, Letnii Sad, upeaksi paikaksi ja pitihän se käydä tsekkaamassa. Huomasin sen tutun hassun, epätodellisen tunnelman, joka aina iskee paikassa josta on lukenut paljon ennakkoon. Ihan kivahan siellä oli käydä, joskin paikka ei ole niin rauhallinen kuin voisi kuvitella. Alue kun on yllättävän pieni.
Hupaisa sattuma kävi, kun molemmat olimme etukäteen hehkuttaneet toisillemme yhtä ravintolaa edellisiltä (eriaikaisilta) Pietarin käynneiltämme. Juuri ennen Suomen junaan lähtöä meillä oli aikaa vielä käydä nopeasti jossain syömässä ja tietysti jyräsin lounaspaikaksi läpi tuon minulle tutun ravintolan, jonka uskoin kartan avulla vielä löytävänikin. Matkan varrella Lepe katseli, että tutun näköistä maisemaa on ja eikös sitten kun lopulta saavuttiin lounasravintola Russki Bliniin, niin paljastui että olimme molemmat puhuneet yhdestä ja samasta ravintolasta! Kukahan laskisi todennäköisyyden tälle? En tiedä lasketaanko pietarilaisten ruokailupaikkojen lukumäärää ihan tuhansissa, mutta sadoissa nyt ainakin.
Ja todellakin, blini siellä on herkullista, vaikka ei tattarista olekaan tehty. Osoite: Ulitsa Formanova 13. Jo pelkästään kokemus syödä tässä kansanravintolassa on riittävä syy lähteä Pietariin.
Ei mulla muuta! Pietarista juna vie Suomeen ripeästi. Helppoa kuin mikä, mutta ah niin haikeaa. Koskahan seuraavan kerran pääsee itärajan taa?
Posted by keem at 11:42 PM | Comments (0)
Ukraina, osa 5: Kiova
Kiova, 06.-09.08.2004
Ukrainan halki käy matkaajan tie. Vieraassa maassa junan ikkunasta on aina yhtä hauska katsella maisemia. Kiovan juna oli sen verran hidas liikkeissään, että ehdimme klo 14:ään asti ihastella keskisen Ukrainan maaseutua. Viljavan näköistä oli, paljon puhuttuja auringonkukkapeltojakin piisasi. Siellä täällä maatiloja ja myös datshoja, joiden takapihalla emäntä hoitamassa kesän satoa. Taitaa aika moni ukrainalainen kasvattaa itse ruokansa, samoin kuin uskomattoman moni ukrainalainen eläkeläisnainen käydä työssä. Heikot ajat saa ihmiset ahkeroimaan. Ei ole vielä 80-luvun (suhteellinen) hyvinvointi palannut Ukrainaan lähimainkaan.
Pääkaupungissa sen sijaan hyvinvointiakin näkyy. Kiova on komea suurkaupunki kuin mikä. Stalinistinen arkkitehtuuri luo jättiläismäisine taloineen mahdottoman mahtipontisen vaikutelman. Tämä hakkaa siinä suhteessa minkä hyvänsä kaupungin mitä olen nähnyt.
Nykypäivän kehitys näkyy sitten keskustan trendikahviloissa, jotka näyttivät toimittavan näyttäytymispaikan virkaa. Sielläpä mekin uteliaat reissaajat hörpittiin ekana iltana tavallisen ukrainalaisen kuukausipalkan hintaista cappuccinoa. Näiden kahviloiden epätavallisten ukrainalaisten asiakkaiden kuukausipalkalla sen sijaan taitaisi saada cappuccinoja vaikka loppuiäksi. Harvoihin käsiin on täällä mammona jakautunut. Miten käy jatkossa, jos opposition ehdokas Viktor Jushtshenko, Ukrainan johnkerry, sattuisi voittamaan meneillään olevat presidentinvaalit? Veikkaanpa, että ei meno siitä merkittävästi muuttuisi ja miksipä hänen annettaisiin voittaakaan.
Ei Kiova ole kuitenkaan pelkkää mahtipontisuutta ja elintasokontrasteja. Siellä on valtavasti myös kirkkoja. On Vladimirin katedraalia, Pyhän Sofian luostaria, Luolaluostaria ja yhden jos toisen pyhimyksen mukaan nimettyä uskonmonumenttia. Pyhän Sofian luostarin kellotornin portaissa vippaa päästä, mutta vastineeksi saa upean näköalan joka puolelle kaupunkia sekä viilentäviä tuulenvireitä. Itse katedraali on lähes tuhat vuotta vanha ja alun perin rakennettu Istanbulin Hagia Sofian kopioksi, sittemmin kyllä muutettu aivan toisen näköiseksi. Tunnelma sisällä on juhlallinen. Tämä kirkko on ehdottomasti erilainen! Ehkä tietysti siksikin, että se on täysin museoitu eikä enää ole alkuperäisessä käytössään.
Kirkkoja Kiovassa piisaa sen verran paljon, että upeimmat on hyvin voitu vetää eläkkeelle. Useimmilla lienee tosin ennenaikainen eläkeikä olla ollut jo Neuvostoaikana, mutta lukemattomia on sittemmin palautettu tuotantoon.
Varmasti monumentaalisin kaikista näistä uskonnollisista komplekseista Kiovassa on Petsherskin Luolaluostari. Siellä ovat munkit jo 1000-luvulta asti viettäneet koko elämänsä luolissa Herralle omistautuen. 2000-luvulla kuka hyvänsä voi ostaa ovelta kynttilän ja poiketa luolaan kurkkaamaan munkkien muumioituneita ruumiita. Herttaista ajanvietettä ja äärimmäisen suosittua. En suosittele klaustrofobisille, ainakaan viikonloppuna, mutta harvoinhan sitä pyhimyksiä näkee. Harras tunnelma on luolista kaukana, kun ihmiset tungeksivat pimeillä käytävillä kynttilänvalossa ja kuin ihmeen kaupalla eivät ainakaan jatkuvasti sytytä toistensa hiuksia liekkeihin. Arvasivatkohan munkit aikoinaan tulevansa joskus turistikohteeksi? No, ei toki pelkästää turisti, ihan tavallisia kiovalaisiahan vieraista suurin osa on. Alemmat luolat olivat muuten miellyttävämpiä käydä kuin ylemmät, joten jos täällä liikut niin kannattaa mennä sinne ensin ja jos ei kauhistuttanut niin sitten voi kokeilla niitä ylempiäkin.
Luostarialue on muuten sellaisessa paikassa, että Dneprin rannalta sinne kävellessämme jouduimme täysin yllättäen lähes ylittämään vaellusreitinomaisen, mäkisen puisto-osuuden. Hassua miten äkkiä sitä oli paikassa, jossa ei tuntenut miljoonakaupunkia ympärillään lainkaan. Luostarialueelta on näköala myös järjettömän massiiviselle Äiti Maa -patsaalle, jonka Stalin on aikanaan rakennuttanut. Koko Vapaudenpatsaan kokoinen naisfiguuri on tehty titaanista(!) ja sen sisällä on toisen maailmansodan museo. Olisi käymisen arvoinen paikka, mutta kaikkeen ei aika riitä. Monenmoista sitä on maailmaan historian saatossa tehty...
Kiova ei missään tapauksessa ole kallis kaupunki, mutta halpaa majoitusta sieltä ei matkaajalle tunnu löytyvän. Pienen hakemisen jälkeen löysimme Express-hotellin (ja saimme Hotel Kyivin vihat varmasti niskaamme kun emme käyttäneet ennakkovarausta) Taras Schevtshenkon bulevardilta. Isosta hotellista löytyi monenmoisia optioita, mutta pääasiassa kahden hengen huoneiden hinta pyöri siinä 50 euron kieppeillä. Myöhemmin paljastui, että olisi siellä pari halvempaakin mestaa ollut ja vieläpä lähempänä keskustaa. Expressin puolesta on kyllä sanottava se, että aamiainen ei jättänyt toivomisen varaa.
Vailla kulinaristisia nautintoja ei Kiovassa tarvitse päivisin ja iltaisinkaan vaeltaa, ainakin jos taskusta löytyy edes jonkin verran hrivnoja. Ravintolaa on moneen lähtöön, joistakin saa jopa Kiovan kanaa. Stroganoffia, borssia, seljankaa, erilaisia sieniruokia, erilaisia leivitettyjä safkoja ja tietysti rasvaista lihaa sitten useammasta. Luimme muuten kotimatkalla, että Ukrainassa ei kannattaisi kovin usein syödä sieniä siltä varalta että ne voivat olla Tshernobylin alueelta kerättyjä. Hups. No, mutta kun ne on niin hyviä...
Ei, emme käyneet Tshernobylissä. Kyllä sinnekin pääsee, mutta retket ovat hintavia. Matkaa Kiovasta ei taida olla sataa kilometriä enempää. Kiovalaisten onneksi huhtikuun lopulla 1986 tuuli puhalsi Valko-Venäjälle päin. Tshernobylin asukkaillehan rakennettiin 80-luvulla täysin uusi kaupunki, jossa yhä käytössä olevan ydinvoimalan työntekijät perheineen tänä päivänäkin asuvat. Kaupungin lapset taitavat johtaa maailman syöpä- ja monia muita vammatilastoja.
Tulimme yksissä tuumin siihen tulokseen, että Kiovassa pitää käydä toistekin. Erittäin viehättävä kaupunki ja veikkailimmekin, että lähivuosina siitä saattaa tulla uusi praha. Kunhan maahan pääsy ensin vähän helpottuu, reppureissaajien majoituspalvelut käynnistyvät ja Eurooppa "löytää" kaupungin. En keksi mitään syytä miksi täällä ei viihtyisi kuka hyvänsä matkailusta kiinnostunut. Siellä se on, menkää ihmeessä! Sitten voit sanoa, että "minähän kävin siellä jo ennen kuin siellä oli y-h-t-ä-k-ä-ä-n hostellia". Hähä.
Oma episodinsa oli sitten se, kun Lepen kanssa lähdimme lauantai-illan viettoon hip hop -klubille. Mainoksissa uhottiin breakdance-esityksistä ja ties mistä roikkohousuista, mutta suuripa oli ällistyksemme kun pääsimme tähän lähes esikaupunkialueella olleeseen klubiin sisään. En ole vastaavassa paikassa ennen ollut. Jo "portsarien" kalseus antoi odottaa pahaa ja paremmaksi ei meno missään vaiheessa muuttunut. Musiikki ei ollut hiphoppia nähnytkään ja koko mestassa tuntui vallitsevan joku ihme hierarkia kuka sai tehdä ja mitä. Tuntui, että mihin hyvänsä istumme, niin hetken kuluttua joku tulee sanomaan että ei siinä saa istua. Niinpä päädyimme lopulta seisoskellen kärsimään disco-humpasta.
Niin ja ne breikkaajat: tanssilavan keskellä tanssahteli puolialastomia anorektikoita tangon ympärillä. Tälle tanssille taitaa olla joku ihan muu termi kuin breakdance. :-) No, hyvä puoli meiningissä oli se että paikalla ei tarvinnut kauan olla ja niin meille jäi aikaa katsella hieman ympärillemme öisessä Kiovassa. Kaupunkia halkoo valtava Dnepr-joki ja sen sillalta oli hauska katsella menoa ympärillä. Bileitä tuntui olevan meneillään siellä ja täällä. Toisella rannalla kaikui ulkoilmatekno ja sillan ali lipui vähän väliä discoa kumuavia bileveneitä. Hassua. Hassua on myös se, että jos täältä haluaa kävellä edes suurin piirtein suoraa tietä keskustaan, niin pitää mennä pahki suuren ja pilkkopimeän puistoalueen. Onneksi takseja löytyy. Alue on muuten sama, jossa rämmimme Petsherskyn luolaluostareihin mennessämme.
Unohtaa ei sovi myös Neuvostoaikaisten maatalousjulisteiden näyttelyä. Kiovasta löytyy tosiaan jos jonkinmoista viihdettä ja tämäkin osui kohdalle. Komeitahan ne olivat, niin kornilta kuin näyttävätkin. Ukrainahan oli se kuuluisa "Neuvostoliiton vilja-aitta" ja tällä propagandalla kansaa on ilmeisesti rohkaistu jatkamaan samalla linjalla ja olemaan ylpeä tekemisistään. Mutta Neuvostotaiteessa on "sitä jotain", se on vissi.
Lentojen järkkääminen Ukrainassa tuntuu olevan paljon helpompaa kuin junamatkojen, kunhan vain löytää oikean toimiston. Jonottaa ei lentoyhtiö Aerosvitin toimistossa tarvitse ja aikatauluaan muuttaneet lentoliput oli hetkessä vaihdettu uusiin. Kun lentokentälle sitten maanantai-aamuna piti lähteä, niin saimmekin taksikyydin semmoiselta rallikuskilta että oksat pois. Monenlaisessa kyydissä olen minäkin reissuillani ehtinyt olla (unohtamatta esim. La Higueran kiväärimiestä takapenkillä tai 4 km/h keskivauhdilla edennyttä Vallegranden bussia tai vaikkapa pilkkopimeässä Vietnamin rajalta Lao Baoon kaahannutta moottoripyörä"taksia"), mutta tämä oli kyllä ensimmäinen kerta kun kuski punaisissa valoissa kiersi koko jonon ohi pientareen kautta ja kiilasi jonon keulille! Jännitys ei loppunut perille lentokentälle päästyäkään, kun Lepe ja Niina bongasivat omituisen kassin matkatavarankuljetuskärryjen säilytystilasta. Voisko olla, että terroristit olisivat kiinnostuneita iskemään Kiovan lentokentälle? Tulimme siihen tulokseen, että ei ja jätimme raportoimatta tämän "epäilyttävän kassin". Ja eihän siellä sitten mikään posahtanutkaan.
Posted by keem at 5:47 PM | Comments (3)
marraskuu 16, 2004
Ukraina, osa 4: Jalta ja Simferopol
Simferopol, 02.08.2004
Pitkän tauon jälkeen Ukrainan kertomus jatkukoon... Jäin viimeksi siihen, että painuimme pehkuihin sunnuntai-iltana Moskovasta Simferopoliin matkalla olevassa junassa. Aamu yllättikin äkkiä, kun herättelemään tultiin vasta klo 7 ja oltiin melkein perillä. Kaikessa tohinassa jäi lakanatkin palauttamatta vaunupalvelijalle.
Pihalla odotti kuitenkin Simferopol! Olimme Krimillä. Miltä se nyt sitten tuntui? Jaa-a, venäläisen oloinen mestahan se ainakin asemalta katsottuna. Jo aamu oli niin lämmin, että oli selkeästi tulossa hellepäivä. Asema oli suuri ja vilkas, myös aika näyttävä. Ensi tavoitteemme oli ostaa muutaman päivän päähän lippu Kiovaan. Junalipun ostaminen Ukrainassa ei näytä olevan sen helpompaa kuin Venäjälläkään. Tuolla myydään vain paikallisjunalippuja, täällä lippuja vain tälle päivällä, tuo sali taas on pelkkä odotushuone... Lopulta saamme tulkittua erilaisia viestejä niin paljon, että tajuamme lipputoimiston olevan toisella puolen kaupunkia. Saatiin pieni Simferopolin ekskursio siis!
Reput selkään ja baanalle. Simferopol paljastuu puistojen kaupungiksi ja jo parin korttelin kävelemisen jälkeen pääsen maistamaan paikallista kotikaljaa, kvassia! Nam, tätä lisää. Kvas-"tykin" tunnistaa jo kaukaa mm. keltaisesta väristään. Ennen kuin lipputoimisto lopulta löytyy ehdin nauttia vielä toisenkin mukillisen. Toimisto ei tietenkään ole siinä osoitteessa Tolstoi-kadulla missä sen piti olla, mutta onneksi Lepe neuvokkaana kyselee meille oikean sijainnin ohikulkijoilta.
Vielä oli kova urakka edessä jonottaa ja puhua oikeanlaiset piletit tiskiltä, mutta lopulta käteen jäi viisi kappaletta kymmenen euron arvoisia paperinpalasia, joilla pitäisi torstain ja perjantain välisenä yönä päästä Kiovaan. Hurraa! Hiki alkaa pukata päälle kun kävelemme täyspakkauksessa takaisin asemalle. Aamiaiseksi löytyy uppopaistettua settiä jos monenmoista, rasvan puute tuskin pääsee täällä iskemään! Matti katselee kahvilan ikkunasta katumaisemaa ja toteaa, että niin on kuin Kreikassa olisi. Niinpä niin, itä ei enää kauan ole Itä.
Jätämme maailman pisimmän trollikkalinjan testaamisen toiseen kertaan ja sen sijaan posotamme pari tuntia minibussilla Jaltalle. Mummot kimpussa asemalla yritämme valita sopivan majoittajan. Ei mitään pelkoa, että elokuussa ei Jaltalta kämppää löytyisi! Ensimmäinen täti osoittautuu varsin tylyksi ja ei huoli meitä koska olisimme vain kolme yötä. Kiivaan agitoinnin jälkeen valitsemme lopulta miellyttävimmältä tuntuvan edustajan, joka lupaa 30 dollarin hintaa keskustahuoneistosta.
Jalta, 02-05.08.2004
Valinta osoittautuu oikeaksi. Majoittajamme on moskovalainen Ljudmila-rouva, joka on itse herttaisuus. Koemme itsemme todella tervetulleeksi hänen kolmen huoneen huoneistoonsa, joka tuntuu alusta lähtien kotoiselta. Kielitaito alkaa nyt saada ankaraa treeniä! Ljudmilan suusta pulppuaa venäjää solkenaan. Jos ei ymmärretä, niin sitten sanotaan uudelleen vähän kovemmalla äänellä. Jos ei vieläkään ymmärretä, niin naurahdetaan ja todetaan että ei se mitään. Täti tarjoaa teetä. Oletamme, että täällä on itsepalvelu ja löydämme keittiöstä omituisen näköisen pannullisen liukenemassa olevia havuja, oksia ja lehtiä. Onneksi emme kuitenkaan ehtineet kaataa tästä teetä itsellemme, sillä muutamaa päivää myöhemmin kävi ilmi että kyseessä oli emäntämme hiustenvärjäysaine!
Perillä! Yksi matkailun dilemmoista iskee. Venäjän junissa on nimittäin niin hauska matkustaa, että oikein harmittaa olla perillä. Vaikka tässä on koko kesä Jaltalle pääsyä odotettu! Joka tapauksessa matkalaiset ovat reissusta väsyksissä ja haluavat syödä shashlik-päivällisen jossain ravintolassa. Tästäkös Ljudmila tietysti pahastuu, hän kun olisi mielellään kokkaillut meille omia herkkujaan. :-( Lohdutamme häntä kuitenkin lupaamalla syödä jatkossa kotona. Kaikesta näkyy silti, että Ljudmila ei enää ole yhtä iloinen kuin aikaisemmin, vaikka mahdottoman ystävällinen yhä meille onkin.
Saamme pienen opastuksen Jaltaan ja sen rantaan. Rantahan on aivan mustanaan väkeä! Enpä muista tällaista väenpaljoutta uimarannalla ennen nähneeni. Osa rannoista on maksullisia, osa ilmaisia. Aidon kokemuksen saadaksemme, poikkeamme nopeasti pulahtamaan Mustaanmereen yhdellä ilmaisista rannoista. Mahtuihan sinne sekaan ja 25-asteinen vesi oli ihanan lämminta, mutta silti vilvoittavaa!
Iltapäivällä yllättää rankkasade. Ihmiset säntäilevät ympäriinsä minne sattuu, mutta meitä pohjoisen ihmisiä ilahduttaa se että tämän kuuron seurauksena ilman lämpötila viilenee merkittävästi koko loppumatkamme ajaksi. Hyvästi yli 30 asteen helteet.
Hyväähän se georgialainen shashlik oli, siitä sai jopa kasvisversion. Mutta tämän jälkeen ei tosiaankaan enää muualla syöty kuin "kotona" — kun ensimmäisenä aamuna päästiin Ljudmilan herkkujen makuun, niin muuta ei enää tehnyt mieli! Aivan mahdottoman hyvät pöperot joka aamu ja ilta. Määrätkin niin valtavia, että kovasti tarjottua lounasta ei yhtenäkään päivänä kerta kaikkiaan voinut edes ajatella. Täti tuputti välillä väkipakolla smetanaa lautaselle, jos ei materiaali muuten pöydältä kadonnut. :-) Ja puhe pulppusi jatkuvasti: "Vkushaite, vkushaite!". Perunaa monessa muodossa, blinejä, varenikeja, pelmenejä, smetanasieniä, kalaa, munakoisoa, kesäkurpitsaa, salaattia, sienikastiketta, voiperunoita ja ties mitä! Oli se melkoista.
Lähtiessämme Ljudmila näistä kaikista uskomattomista herkuista veloitti aivan nimellistä summaa: 8 euroa per henki viidestä ateriasta. Maksoimme tämän hyvillä mielin yli tuplana.
Syömisen ohella ehdimme aina välillä tehdä vähän jotain muutakin, vaikka välillä aamiainen oli niin täyttävä että oli välittömästi vetäydyttävä sänkyyn pariksi tunniksi palautumaan siitä. Aamujamme piristi kissanruokkijamummo, joka ilmaantui ikkunan taakse ja jakoi paikallisille kulkukissoille aamiaisen, pulut näyttivät löytävän samoille apajille. Hämmästyttävää oli se, että tässä puoli Venäjää vetävässä turistikeskuksessa ei juuri missään myyty postikortteja, vaikka löytyihän se Riippumatto-kortti sitten lopulta. Leninin patsas sen sijaan löytyi helposti, ja komea olikin. Ei kuitenkaan ole saanut 1930-luvulla "Maailman kaunein patsas" -palkintoa kuten Kiovan vastaava...joka kieltämättä kyllä on poikkeuksellinen.
Jaltan rantakadut ovat täynnä ympäristöön meneviä retkiä myyskenteleviä kauppiaita. 45 hrivnalla per nokka kävimme 1200 metrin korkeudessa Ai-Petrin vuorella. Marshrutka vei köysiradalle, joka puolestaan vei vuoren huipulle ja matka olikin poikkeuksellisen hieno. Loppunousu näytti menevän lähes kohtisuoraan ylös viimeisen kallionkielekkeen yli. Kyydissä oli myös jonkinlainen opas, joka viihdytti yleisöä jutuilla azerbaizhanilaisista laskuvarjoista.
Ylhäällä vuorella parasta oli viileys. Maisemat olivat tyystin erilaisia kuin Jaltan rannoilla, kuin Jeesus-elokuvista. Jossain siellä keskellä oli luola, jossa kävimme ihmettelemässä sisään kertynyttä ja sinne ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi jäänyttä lunta. Turisteja hemmoteltiin myös maanmainiolla ruokabasaarilla, jossa porisi toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokapatoja sekä omituisia hedelmiä. Tunnelma täällä muuttui varsin tiiviiksi! Ostimme päivällistä varten myös paikallista, muovisiin limupulloihin pakattua Massandra-viiniä.
Paluumatkalla Jaltalle minibussi pysähtyi hetkeksi jonkin vesiputouksen äärelle. Kuljettaja ei erityisemmin rohkaissut käymään sitä katsomassa, joten chillailimme auton luona. Opaskirjasta kävi sitten myöhemmin ilmi, että olimme ylenkatsoneet Euroopan korkeinta vesiputousta. :)
Olimme varautuneet siihen, että ruuhkainen elokuu Jaltalla on tolkuttoman kallista. Vaan hintatasohan oli aivan siedettävä, jo 25 euron majoitus viidelle hengelle oli yksi osoitus siitä. Toki rantakadun kahvilat olivat hinnoissaan, se tuli huomattua. Vähän kauemmas jos vaivautui, niin johan putosivat hinnatkin mukavammalle tasolle — samaa voisi sanoa myös ympäristöstä tässä uusrikkaiden venäläisten valtakunnassa. Tai ei kai ne kaikki tuhannet ja taas tuhannet lomailijat kauhean varakkaita voi olla?
Toinen retkemme vei vesiteitse ns. Pääskynpesään, joka on tsaarinaikaisen ylimystön mikä-lie-kesänviettopaikka uskomattoman kauniilla paikalla jyrkän kallion päällä, meren rannassa. Nykyään tämä satulinna suorastaan tulvii turisteja ja kaikkea niihin liittyiä lieveilmiöitä, joten pitkän aikaa siellä ei viihtynyt. No, tulipa nähtyä ja olihan se toki näkemisen arvoinen.
Eräänä iltana saimme päivällisen jälkiruuaksi komean ukkosen. Tämmöiset on etelän sysimustassa yössä aina näyttäviä ja niin nytkin. Salamoiden räiskyessä pihalla viihdytimme Ljudmila-tätiä näyttämällä matkakuvia digi-kameran muistikortilta ja puhuimme paljon kankeaa venäjää. Onneksi se ei näissä olosuhteissa ole yhtä stressaavaa kuin koulun penkillä venäjän tunnilla. :)
Ljudmilan yli 90-vuotias äiti oli huonona moskovalaisessa sairaalassa ja siksi emäntämme oli lähdössä käymään kotikaupungissaan. Samalla poistuimme mekin Jaltalta. Lähtiessä Ljudmila pyysi ensimmäisen kerran meiltä sanakirjaa lainaan ja tippa linssissä kysyi, että emme kai olleet loukkaantuneet jostain kun emme ensimmäisenä iltana olleet syöneet hänen luonaan. Huh, aina ei ole helppo tehdä itseään ymmärretyksi vieraassa kulttuurissa.
Simferopol, 05.08.2004
Kyynärpäätaktiikalla onnistuimme pääsemään 90 kilometrin linjaa menevän trollikan kyytiin, jätimme haikeat hyvästit herttaiselle majoittajamammallemme ja jatkoimme hänen valmistamansa ruuan nauttimista valtavasta eväskassista vielä tien päälläkin. Kaikkea emme jaksaneet syödä, joten niinpä Lepe jakoi ylijäämät perillä Simferopolissa kaupungin laitapuolen kulkijoille sekä puistojen kissoille.
Simferopolissa löysimme matkan rauhallisimman paikan: Gagarin-puiston. Eihän siellä vesisateessa varsinaisesti paljon tekemistä ollut, mutta ihanan rauhallista ja hiljaista todellakin. Kaiken lisäksi puiston laidalta löytyi aivan loistava armenialaisravintola, jossa söimme taas kerran halvalla niin hyvin että melkein omaatuntoa soimasi. Saimme seurata myös viereisen pöydän synttäriseurueen otteita, jotka poikkesivat aika paljon meikäläisestä syntymäpäivän vietosta. Venäläiset (sillä heitä suurin osa Krimin asukkaista on, vaikka Ukrainassa ollaankin) suhtautuvat juhlapäiviin todella tosissaan ja vakavissaan eikä itsensä koristelussa säästellä!
Lopulta oli torstai-ilta ja aika siirtyä eteenpäin. Juna Kiovaan lähti puksuttamaan eteenpäin kello 21.30. Matilla, Niinalla ja Raijalla oli hyttikaverinaan 70-vuotias mummo, joka oli matkalla Riikaan tapaamaan siskoaan jota ei ollut nähnyt 30 vuoteen. Ex-Neuvostoliiton alue on todellakin oma maailmansa.
Posted by keem at 10:56 AM | Comments (2)
syyskuu 24, 2004
Ukraina, osa 3: Junalla Moskovasta Krimille
Moskovasta poistuimme heti sunnuntai-aamuna syötyämme Kurskin asemalla käsittämättömän hintavaa kioskiruokaa. 594 ruplaa eli 17-18 euroa sain pulittaa varsin vaatimattomasta, mutta täyttävästä setistä rasvaista pikaruokaa. "Shtoooo?!?!", pääsi suusta kun kioskin tyttö ilmoitti hinnan. Totta se vaan oli ja oikein olin kuullut: 594 hän näppäili taskulaskimeensakin. Kaikkea sitä.
Onnistuttiinpa järjestämään melkoinen hässäkkä etsiessämme Simferopolin junan raidetta. Siinä kierrettiin odotushuoneet, muka-väärät laiturit ja matkatavaransäilytyspisteet ennen kuin lopulta joku osasi kertoa että ne taulussa olleet luvut "1-4" eivät kuvanneetkaan raiteita vaan laitureita. Tämän taulun takaahan se raide 9:nkin sitten lopulta löytyi ja viime tingassa ehdimme junaan, vaikka jopa vaunun löytämisen kanssa vaunupalvelijoiden suosiollisella avustuksella onnistuttiin sähläämään jotain. :)
Alkoi vuorokauden matka kohti etelää, Ukrainaa, Krimiä ja lopulta Simferopolin kaupunkia. Vasta vuosi sitten olin kuullut koko Simferopolin olemassaolosta ensi kertaa ja silloin heti tiesin, että sinnehän on päästävä. Ei muuten muuta kuin siksi, että se on siellä ja sinne näinkin helposti pääsee. :) Helppous on tietysti suhteellista, mutta kalliiksi junamatkaa Moskovasta ei voi moittia kun toisen luokan makuuvaunun paikka kustansi vain 35 euroa. Matkatoimiston tarjous Suomessa oli yli 100! Noh, jos ne joutuvat yhtä pitkään pilettejä jonottamaan kuin me, niin hinnan kyllä ymmärtää.
Alkuun junamatkaaminen keskellä Venäjää tuntuu jännittävältä, mutta varsin pian alkujännitys laukeaa ja seurueemme nukahtaa yksi kerrallaan. Junan kolkuttaessa tasaiseen tahtiin on helppo nukahtaa...unia häiritsee vain hetki hetkeltä korkeammaksi nouseva lämpötila. Olihan toki odotettavissa, että elokuun alussa Venäjällä on kuuma joten ei tämä yllätyksenä tullut. Ruokapuoli hoituu aamulla ostetuilla matkaeväillä sekä asemilla myyskenteleviltä mummoilta täydennystä ostamalla.
Ohitetaan Tula, Orel, Kursk...sitten pysähdytään jostain syystä 1,5 tunniksi jonnekin skutsiin. Hiki sen kun virtaa, mutta matkalukemistona oleva Molvanian matkaopas piristää. Liikkeelle jälleen lähdettyä ei aikaakaan kun saavutaan rajan Venäjän puoleiselle tarkastusasemalle. Ylimalkaisen nopea tarkastus hämmästyttää, kukaan ei edes katso passeja tai viisumeita, saati sitten anna niihin poistumisleimaa. Ukrainan puolelle siirryttyä iskee sama ongelma kuin aikanaan lähes samalla porukalla Valko-Venäjälle matkustaessamme: virkailijat vaativat "tourist voucheria", mitä meille ei tietenkään kukaan ole missään vaiheessa antanut. Kuulemma matkatoimiston olisi viisumien haun yhteydessä pitänyt semmoinen toimittaa. Lopulta virkailijat tyytyvät tavaamaan nimemme radiopuhelimitse ties minne ja antavat leimat ilman voucheriakin – eikä edes maksanut mitään!
Jippi-jee, Ukrainassa ollaan!
Illalla naapurihytin venäläinen pariskunta jututtaa mua vaunun käytävällä. Vähän kankeaa on venäjänkielinen keskustelu, mutta tässähän sitä treeniä tulee. Isäntä päätyy laatimaan meille täydellisen matkaohjelman kolmen päivän Jaltan reissua varten ja varoittaa vaunussa kulkevista mafian edustajista. Kiitän kauniisti hieman turhankin yksityiskohtaisesta ohjelmasta ja oletan, että mafiaa eivät reppuselkäturistien pennoset kiinnosta. Ei kun nukkumaan!
Posted by keem at 3:24 PM | Comments (0)
syyskuu 22, 2004
Ukraina, osa 2: Moskova
Moskova 31.07.-01.08.2004
Toinen kerta Moskovassa ja taas hyvin pikainen visiitti. Tällä kertaa ehdin sentään yöpyä yhden yön verran. Junan ikkunasta oli kiva katsella esikaupunkialueen venäjänkielisiä kylttejä. Toisin kuin edelliskerralla, nyt jopa ymmärrän niistä aika paljon! Suomen juna saapuu vanhalle tutulle Leningradskii-asemalle ja huomaan, että paikka jossa viimeksi stoppasin ensi töikseni suolaiselle kahville oli nyt suljettuna. (Jostain syystä silloin 5 vuotta sitten kun tilasin kahvin, niin sen mukana tuotiin suolaa. Sokeriksi sitä tietysti luulin ja jostain syystä tunkesin sitä kahviini, vaikka normaalisti en sokeria kahvissa käytäkään.) Tällä kertaa poikkesimme aamuteelle Jaroslavskii-aseman minimalistiseen kahvioon, jossa jouduimme tapailemaan ensi kerran venäjän kielen sanoja: "Buterbrot s syrom, pozhaluista!"
Heti aseman ovesta ulos pölähdettäessä eteen avautuu upean moskovalainen näkymä, jota hallitsee oikealla kohoava valtava Leningrad-hotelli – yksi Stalinin "seitsemästä sisaruksesta". Harkitsimme jopa kyseiseen hökötykseen majoittumista, mutta totesimme sen sittenkin liian kalliiksi ja olin varannut kämpät Beta-hotellista. Tehtävä: etsi hotelli.
Höh, aivan liian helppo tehtävä. Moskovan ainutlaatuisen hieno metro vei aivan naapuriin Izmailovskii-parkin asemalle ja siellähän oli aivan valtaisa hotellikompleksi. Hupaisa yksityiskohta oli, että alueella oli myös Vega-niminen hotelli, joka kyrillisillä merkeillä kirjoitettuna muistuttaa paljon enemmän meikäläistä Beta-sanaa kuin Beta itse. Löysimme kuitenkin Betan ja totesimme, että onpa valtava kolossi.
Tästä alkoi venäläiseen jonotus- ja odotuskulttuuriin tutustumisemme. En tiedä miten onnistuivat sen tekemään, mutta respassa sisään kirjoittautuminen kesti tunnin! Vaan pääsimmepä sisään ja saimme upeat huoneet korkeuksista. Wau! Kyllä tästä kelpasi 25 per henki maksaa. Seuraava tehtävä oli jo vaativampi: lunasta varatut junaliput Ukrainaan.
Jo Malyi Haritonovski -kadun löytäminen vaati melkoisia kaupunkisuunnistustaitoja puutteelisine karttoinemme. Kummasti se vaan sieltä kuitenkin löytyi ja hääseurueen läpi kuljettuamme löysimme jopa rautatieyhtiön lipputoimistonkin. Voisiko sitä hankalampaan paikkaan sijoittaa? Lepen, Raijan ja Niinan pilkkiessä odotuspenkeillä jonotimme Matin kanssa puolisen tuntia lippuluukulle, kunnes meille ilmoitettiin tunnin lounastauosta. Noh, taukohan passasi meillekin ja pääsimme herkuttelemaan läheisen ravintolan kylmillä georgialaisilla alkupaloilla. Nam.
Lipputoimistolle palattua alkoi taas armoton jonotus, joka kerta toisensa jälkeen johti siihen että meidät ohjattiin uudelle luukulle. Ulkoa jonottaessa opettelemani fraasi: "Päivää. Olen varannut viisi lippua huomiseen Simferopolin junaan, kiitos" alkoi sujua lopulta jo lähes hyvin. Pahaksi onneksi vaan viimeinenkään virkailija ei tiennyt varauksesta yhtään mitään ja alkoi näyttää siltä että tuntikausien jonotuksen tuloksena joudumme ottamaan lipun vain jonnekin Ukrainaan päin, niin pitkälle kuin tilaa löytyy.
Vaan sitten joku täti tiskin takana äkkäsi tilanteen ja näytti kollegalleen lippunivaskaa viereisellä pöydällä. Jippii! Pääsemme sittenkin suunnitelmien mukaan matkaan. Vaikeuksien kautta voittoon huonoillakin venäjän kielitaidoilla!
Mutta ensin piti tietysti vielä jonottaa puoli tuntia naapuritiskillä.
Suuri osa päivää meni siis jonottaessa, mutta ehdittinpä silti vielä loppuiltapäivästä kävellä pääkaupungin halki Punaista Toria ihmettelemään. Ne osat mitä näimme olivat kovin erilaisia kuin se muistikuva mikä minulla Moskovasta oli. Edelliskerralla en tainnut paljon mitään Kremlin ulkopuolelta nähdäkään, joten ihmekö tuo. Joskus vielä pitää tutustua paremmin tähänkin paikkaan.
Olin utelias näkemään myös Arbat-kadun, joka Venäjän oppikirjasta tutuksi oli tullut. Noh, eipä tuo kummoinenkaan elämys ollut. Toki saimme sieltä hyvää kahvia ja kallista pitsaa, mutta niitä nyt saa muualtakin kuin Moskovasta. Lepekin sanoi jossain vaiheessa, että jos ei tietäisi niin voisi luulla olevansa vaikkapa Pariisissa. Erikoista oli eräs kadunkulma, jossa oli pikkuisia kissoja ja koiria sekä muitakin lemmikkieläimiä näytillä — ei aavistustakaan miksi. Ruokittavanako? Myytävänä? Kumpikaan ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä vaihtoehdolta, mutta muutakaan en keksi. Yhtä kaikki, viehättäviä otuksia kaikki tyynni.
Mahtipontinen kaupunki, vaikkakin tulimme myöhemmin matkalla näkemään vieläkin mahtipontisemman. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Moskovasta poistuimme heti sunnuntai-aamuna syötyämme Kurskin asemalla käsittämättömän hintavaa kioskiruokaa. 594 ruplaa eli 17-18 euroa sain pulittaa varsin vaatimattomasta, mutta täyttävästä setistä rasvaista pikaruokaa.
Posted by keem at 4:53 PM | Comments (1)
syyskuu 6, 2004
Ukraina, osa 1: Junalla Moskovaan
Juna Moskovaan 30.-31.07.2004
No niin! Hengissä olen ja kotona Ukrainasta, aikaa sitten itse asiassa. Niinhän siinä tietysti kävi, että ajan puute iski ja tämä blogi nyykähti alkumetreille. Tiiviimpää päivitystahtia onneksi kuitenkin luvassa tästä eteenpäin!
Kuten arvasinkin, niin Ukraina oli aivan erinomainen matkakohde. Niin paljon menemistä ja tekemistä siellä riitti, että ei edes nettikahvilaan ehtinyt poiketa kuulumisia kirjoittamaan. Näköjään kynnys siihen on sitä suurempi mitä isompi on reissuporukka. Kotiin palattua sitten Ateenan olympiakisat vaativat kaiken liikenevän huomion ja siksi matkaraportointi alkaa vasta nyt.
Reissu lähti siis liikkeelle yöjunamatkalla Moskovaan. Olin tämän matkan tehnyt kerran aikaisemmin, mutta jo viisi vuotta sitten ja olinkin jo vallan unohtanut miten eksoottinen kokemus on astua sisään venäläiseen junaan. Yhtäkkiä yllättäen ympärillä onkin aivan erilainen ääni-, väri- ja hajumaailma! Hyppäsimme Lepen kanssa junaan Riihimäeltä ja tapasimme Matin, Raijan ja Niinan vasta junassa. Ilta junassa kului rattoisasti ravintolavaunun blinejä syödessä ja kuulumisia jutustellessa. Lepe kammosi vaunujen ovenkahvoihin koskettelua, mutta kaikesta huolimatta pääsimme kuitenkin blini-illalliselle. Ainoa vaan, että sulkevat ravintolan muutamaksi tunniksi rajan pinnassa, joten vasta Viipurin jälkeen yön pimeyden jo laskiessa pääsimme kuvuntäyttöön.
Matti oli löytänyt ravintolavaunun tarjonnasta myös maailmankuulua jerevanilaista Arafat-konjakkia (eh, Ararat- siis) , jonka avulla pääsee takuuvarmasti venäläiseen tunnelmaan. Niinpä pikkutunneilla siemailimme sitä ja hämmästelimme miten pitkään kestää ohittaa Pietari junalla. On se iso kaupunki.
Yön pimeydessä, junassa halki Venäjän maan, pitkästä aikaa. Tunnelma oli sanoinkuvaamattoman mahtava. Koin olevani poikkeuksellisen onnekas, kun saan tehdä tällaista. Lepe näytti vähintäänkin yhtä onnelliselta.
Ensi kerralla: Moskova
Posted by keem at 4:40 PM | Comments (0)
heinäkuu 28, 2004
Ukrainaan!
Aika rientää niin hyvin, että nyt on enää kaksi päivää Ukrainan matkan lähtöön! Matkakuumehan tässä jo nousee. Juuri näihin aikoihin perjantaina 30.7. hyppään Lepen kanssa Tampereelta Riihimäen junaan ja siellä Moskovan junaan, jossa seuraan liittyvät Matti, Raija ja Niina. Moskovaan saavutaan lauantai-aamuna ja yritetään lunastaa Matin varaamat liput sunnuntaina lähtevään Simferopolin rautahepoon. Saapa nähdä onko meille oikeasti sellaiset varattu... Etsiä pitäisi jonkinlainan lipputoimisto Malyi Haritonovski -nimiseltä kadulta.
Yöpyminen Moskovassa sujuu Beta-hotellissa. Edellisellä Moskovan visiitilläni en ehtinyt käydä muualla kuin Kremlissä ja Punaisella torilla, joten nyt voisi koittaa ehtiä vilkaista myös Arbat-katuja. Vielä kiinnostavampi tullee kuitenkin tuosta 22 tunnin junamatkasta Ukrainaan. Simferopol tuskin on erityisen kiinnostava paikka, joten pitänee siirtyä jonnekin. Ilmeisin vaihtoehto olisi maailman pisimmän (90 km) trollikkalinjan päässä oleva Jalta, joka varmasti on kaunis mutta elokuun alussa takuulla myös täynnä turisteja. Mahdetaanko mahtua mukaan? Entä onko helle tukahduttavan paahtava!
Mustaltamereltä siirrytään sitten Kiovaan jossain vaiheessa, todennäköisesti niin että ehditään viikonlopuksi pääkaupunkiin. Kiovassa seurueeseen liittyy vielä suoraan Suomesta lentävä Peter, joten meitähän on varsin muhkea kuuden hengen poppoo liikkeellä! Aivan uusi kokemus mulle tällainen joukkomatkailu. Olen yrittänyt varailla Hotel Kyivistä huonetta meille, mutta toistaiseksi heikolla menestyksellä. Tänään sieltä ainakin lopulta tuli sähköposti, jossa kerrottiin että eivät ole vastaanottaneet varaustani. Eli ainakin jonkinlainen kontakti jo on!
Kiovasta poistuminen tapahtuu sitten jo ostetuilla lentolipuilla ma 9.8. Pietariin. Ukrainalainen Aerosvit lennättää 125 eurolla kyseisen välin yhteen suuntaan. Pietarissa olen käynyt aikaisemmin vain joulukuussa, jolloin tein vakaan päätöksen palata kaupunkiin joskus kesäaikaan. Nyt on siis korkea aika jäädä viettämään muutama päivä siellä ennen kotimatkaa! Majapaikkana toimii ylistetty uusi Nord Hostel aivan keskustassa Nevski Prospektilla, Eremitaashin takana.
Siinäpä suunnitelma pääpiirteissään. Saa nähdä mitä seuraa.
Posted by keem at 4:48 PM | Comments (0)