« Saksa 4.-8.5.2006 | Main | Pyöräretkelle! »
tammikuu 30, 2007
Italia 9.-13.5.2006
Kömmin aamuvarhaisella junan hytistä käytävälle ja kun katsoin ulos, olikin pian jo näkyvissä seuraavan päätepisteen nimi: Milano. Ensimmäistä kertaa 26 vuoteen olin saapunut Italiaan.
Arkkitehtuuriltaan fasistiseksikin mainitusta Stazione Centralesta ulos astuessa iski kasvoille juuri se mitä Milanon keväältä olin odottanutkin: kylmä sade. Loikimme vesilätäköitä vältellen aseman aukion toiselle puolelle, josta löytyi jonkinlainen kahvila. "Un cappuccino per favore"; tuntuipa hassulta viimeinkin olla paikassa, jossa kahveilla on oikeasti ne nimet mitkä niillä on joka paikassa leikisti. :)
Oli rattoisaa nauttia aamukahvia ja katsella ikkunasta, miten monin eri tavoin ihmiset suojautuivat sateelta. Yhdellä sateenvarjo, toisella suuri hattu, kolmannella kassi pään päällä, neljännellä mappi samassa paikkaa. Kellään ei tainnut kuitenkaan olla sadevaatteita. Miten sellainen muodin medinassa olisikaan mahdollista?
Sade ei ottanut laantuakseen, joten päätimme jäädä viereiseen hotelliin yöksi. Hotel Stazione ei ollut halpa, mutta ei myöskään kauhean huono. Huone oli valtavan suuri, ainoa ongelma oli vain se että jäimme kerran sen sisään jumiin kun lukko ei toiminut odotetulla tavalla. No, suurtakaan älämölöä ei tarvinnut nostaa, kun joku jo tuli avaamaan ovea ulkopuolelta. Taisi olla tuttu tilanne...
Päivällä sade jo asettui ja pääsimme tutustumaan Milanon kaupunkiin. Katedraali todettiin niin suureksi ettei se mahtunut oikein valokuvaankaan. La Scalassa ei kuitenkaan olisi esityksiä, joten emme vaivautuneet edes lähelle (jepjep). Pitkä ratikkakyyti osoitti, että suurin osa kaupungista oli melkoisen yksitoikkoista. Kaupungista huokui selvä liikekeskuksen tuntu, vaikkei se mikään Frankfurt sentään toki ollutkaan.
Tupakkakaupan täti kysyi postimerkkiä ostaessani, onko Suomi Euroopassa. Ainoassa vastaantulleessa nettikahvilassa oli printteri rikki, en päässyt vieläkään tekemään kevään kurssilta jääneitä kotitehtäviä.
Illalla uskaltauduimme kokeilemaan milanolaisen pizzan makua ja kyllähän se osui ja upposi. Rucolassa ei ollut säästelty. Yllätyksen tarjosi italialaisen WC:n käsienpesualtaan jalkakäyttöinen hana.
Matka jatkui seuraavana päivänä kohti etelää ja parempia ilmoja. Firenzen junassa pääsin keskustelemaan vieruskavereitten kanssa tekniikalla "puhu sinä italiaa minulle, minä puhun espanjaa sinulle". Näköjään viestiminen onnistuu jollain tasolla sitenkin.
Firenzessä jouduimme vielä pahemman amerikkalaisturistitulvan keskelle kuin olimme osanneet odottaa. Muutaman tunnin visiitistämme jäi vähän paha maku, kun koko paikka tuntui vähän Disneylandilta. Kaupungin fiilis oli paljon valjumpi kuin mielikuvani edelliseltä visiitiltäni 8-vuotiaana. Firenze on sen verran pieni kaupunki ja turistikohteet niin lähellä toisiaan, että normaalia elämää ei sen keskustasta juuri löydä. Olimme tyytyväisiä, että tänne ei ollut mitään syytä jäädä pitemmäksi aikaa ja jatkoimme jo samana iltapäivänä kohti Roomaa. Siinä on ainakin sen verran iso kaupunki, että suuretkin turistivirrat hukkuvat kaupungin jokapäiväisen elämän alle.
Olihan se iso ja vilkas, Rooma. Ja oli siellä nähtävyydet kaukana toisistaan. Nähtävyyksiä on niin paljon, että kunnon metroverkostoakaan ei ole pystytty rakentamaan. Sekös amerikkalaisia harmittaa; paikasta toiseen joutuu kävelemään. Liikennekään ei haittaa kävelemistä niin paljon kuin luulisi.
Pidin Roomasta paljon. Forum Romanumin ja Palatino-kukkulan raunioilla voisi viettää aikaa vaikka kuinka paljon. Tunnelma on paljon mukavampi ja väljempi kuin Firenzessä. Sen sijaan Vatikaanin ruuhka oli suorastaan musertava. Liian myöhäinen liikkeellelähtö aamulla johti pitkään ja helteiseen jonotukseen Pietarinkirkon edustalla. Tokihan valtava kirkko oli sisältäpäin näkemisen väärti, mutta miten sen jälkeen olisi jaksanut enää tehdä Vatikaanissa yhtään mitään muuta? Ei mitenkään, niinpä marssimmekin saman tien takaisin Italian puolelle Sikstuksen kappelia ja Vatikaanin museota näkemättä.
Isäntinämme Roomassa toimivat siellä asuvat suomalaiset, Mia ja Sasku. Heidän silloinen kämppänsä Trasteveressä oli kerrassaan upea ja tunnelmallinen kaksio loistavalla paikalla. Vanhassa työläiskaupunginosassa ei tarvinnut ulko-ovea kauemmas lähteä päästäkseen Rooman parhaaseen tunnelmaan, etenkin toukokuussa kun suurimmat turistimassat olivat kaupunkiin vielä saapumatta. Mian opastuksella löysimme myös "Pyramidin kissat" eli Rooman vähemmän tunnetun kissahoitolan protestanttisen hautausmaan vierestä sekä kerta kaikkisen maukkaat mozzarella-pitsat, ja itse asiassa kutakuinkin kaiken muunkin missä Roomassa kävimme. :) Tuonnempana kesällä saimmekin isäntäväen vastavierailulle Tampereelle. Vieraanvaraisuutemme ei tainnut nousta ihan samalle tasolle, sillä kissamme piti Mian paidasta niin paljon, että pissasi sen päälle. ;)
Ainoa huono maku Roomassa jäi siitä yhdestä lounasravintolasta, jossa sain aivan uskomattoman pahan makuista simpukkapastaa. Yyh. Toisin kuin olin kuvitellut, näköjään Italiassakin voi epäonnistua ruuan valinnassa.
Katselimme juna-aikatauluja kohti Baria ja näytti siltä, että matkan varrelle osuisi kätevästi kaupunki nimeltä Benevento. Sinne siis yhdeksi yöksi!
Saavuimme Beneventoon illansuussa ja asemalta jonkun matkaa käveltyämme olimme nähneet vain yhden hotellin. Mitäpä sitä pimeän jo pukatessa enempiä etsimäänkään, joten majoituimme komealta kalskahtavaan Hotel Grand Italianoon. Respassa meidät toivotettiin rinkkoinemmekin tervetulleeksi, mutta ihmetystä herätti kovin se, että ihmiset joilla on passissa eri sukunimi, haluavat kahden hengen huoneen ja vieläpä vain yhdellä pedillä. Kuitenkin, kun 78 euroa lyödään pöytään, niin konservatiivisempikin katolinen reseptionisti näyttää moiseen suostuvan.
Benevento tuntui ihme tuppukylältä. Tämänhän piti oleman 60.000 asukkaan vanha ja ihan eläväinen kaupunki! Käveltyämme noin vartin verran hotellin ympäristössä löytämättä merkkiä sivistyksestä, löysimme jonkunlaisen kioskin, josta sai itse asiassa varsin herkullista mikrouunissa lämmitettyä ruokaa.
Kun seuraavana aamuna lähdin pitkälle aamulenkille, niin kävi lopulta selväksi, että mehän olimme ihan syrjässä kaupungin keskustasta. Muutaman kilometrin päästä löytyi juuri niin viehättävä ympäristö kuin tämän kokoisen keski-italialaisen kaupungin pitääkin olla.
Upean kesäsään vallitessa saimmekin viettää oikein mukavan päivän Beneventossa, kunnes tuli aika siirtyä Adrianmeren rannikolle, Bariin. Junamatka oli ikimuistoinen. Istuimme neljän hengen "solussa", jossa oli kaksi tuolia vierekkäin ja toiset kaksi vastakkain. Vieressäni istuskeli nuori nunna, joka koko matkan ahkerasti pänttäsi jonkinlaista rukouskirjaa. Vähän ennen Bariin saapumista kävi sitten niin, että leikittelin sormuksellani vähän liikaa ja se lipsahti ikkunanpuoleisen penkin taakse vierien ties minne.
Yritin ensi alkuun huomaamatta kaivella sormusta tuolin ja seinän välistä, mutta rako oli kerta kaikkiaan liian ahdas. Kun kaivoin taskulampun tutustuakseni ympäristöön paremmin, alkoi kanssamatkaajien mielenkiinto herätä. Jouduin tunnustamaan, että sormushan se sinne luiskahti. "Ring?" Näytin sormea, mistä nunna kauhistumaan: "Anello!" Alkoi suuri Sormuksenpelastamisoperaatio. Taisivat luulla kihla- ellei peräti vihkisormukseksi. Kaikki lähipenkkien matkustajat valjastettiin etsintään samalla kun nunna tarttui ristiinsä ja lausui esirukouksia. Selvästikään Italiassa ei tule kyseeseen, että sormus hukataan junaan. Onneksi avuksi saatiin paitsi läjä matkustajia, myös korkeammat voimat.
Konttasimme lattialla hapuillen sieltä ja täältä penkin jos toisenkin alta, mutta taskulampun valossakaan mitään ei löytynyt. Luovuin jo toivosta, kiitin kanssamatkustajia avusta ja palasin paikalleni voivotellen. Lepen vieressä istuskellut rouva ei kuitenkaan suostunut jättämään sormusta junan lattialle näin vähällä. Nunnan yhä lausuessa rukouksiaan hän patisti minua vielä kerran lattialle, kauemmas omasta paikasta. Ja kuinka ollakaan, sieltähän se tuttu sormus lopulta kolahti hapuilevaan käteeni. Voi sitä onnea ja säteilyä! Taivaan kiitos, kannan tätä samaa sormusta yhä tänäkin päivänä.
Bari on jotenkin ikävän kaupungin maineessa. Kieltämättä aseman alue oli jotenkin vähän ei-niin-miellyttävän oloinen, mutta ei nyt mitenkään levoton. Joka tapauksessa oleilimme kaupungissa vain pienen hetken, ainoa syy tulla sinne kun oli se, että sieltä lähtee laiva Albaniaan. Sataman terminaali oli melko karu paikka ja karuhkoa oli palvelukin, mutta liput saatiin ja ei aikaakaan kun passit sekä matkatavaratkin oli tarkistettu. Hetken tuntui jo, että olemmeko ainoita matkustajia koko paatissa, mutta viime hetkellä kannelle ajoi muutama auto ja jokunen muukin matkaaja.
Selvästikään Albaniaan meneminen ei ole muodissa.
Tunnelma satamassa illan pimeydessä oli odottava ja jännittynyt. Emme olleet kuulleet Albaniasta juuri mitään hyvää ja emme oikein osanneet odottaa millaiseen maahan olemme menossa. Mitähän tästä seuraa?
Kaikki Italian valokuvat (56 kpl)
Ensi kerralla: Albania!
Posted by keem at 30.01.2007 15:15