Osa 8, Kaakkois-Aasia

There's still so much I long to see / I need to touch / I wish to be / I can't believe this is all I can achieve - Ayreon

31. lokakuuta 2000, Bangkok, Thaimaa (päivä nro 295)

Five nights in Bangkok

Koh Phi Phi Krung Thepissa eli Enkelten Kaupungissa tällä kertaa. Täytyypä sanoa, että Bangkok on ihan mielenkiintoinen ja omalaatuinen kaupunki. Leonardo di Caprion jalanjälkiä seuraten saavuin eilen Khao San Roadille, mutta - mitä ihmettä - kukaan ei tarjonnut käärmeen verta juotavaksi! Ja ensimmäisenä aamuna majatalon siivooja toimi ihan esimerkillisesti eikä suinkaan pessyt rikkinäisiä sähköjohtoja. Hollywood on taas huijannut meitä, Khao San on oikeasti ihan ok paikka ainakin pariksi päiväksi ja kun sieltä kävelee muutaman sadan metrin päähän niin majatalojen hinta/laatu -suhde on todella hyvä. Niin, eikä aamiaispöydässä edes tarjottu banaanipannaria. Onko tämä edes Bangkok olleskaan?

Ei sillä, Khao San on kyllä ehdottomasti maailman kummallisimpia katuja ja Bangkokissa ohittanee tällä asteikolla jopa Patpongin. Seksibisnestä näkee muuallakin, no toki turistibisnestäkin mutta ei siinä mittakaavassa kuin Khao Sanilla. Kannattaa käydä tsekkaamassa molemmat joskus jos et ole vielä ehtinyt, ihan mielenkiintoista nähtävää sinänsä vaikka ihan sivustaseuraajanakin. Matkailupalvelut ainakin pelaa ja siinä on omataoimireissaajalle painava syy viettää pari päivää Khao Sanin liepeillä.

Wat Phra Keo, Bangkok Matkailupalvelut kyllä pelaa Thaimaassa ihan noin kokonaisuutenakin todella hyvin, kaikesta näkee että tällä maalla on kokemusta alalla. Ja on kyllä sitten vierailijoitakin, enkä ihmettele. Thaimaa on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja omaperäinen maa, onhan se Kaakkois-Aasian maista ainoa joka ei ole koskaan ollut eurooppalaisten vallan alla! Kaiken kaikkiaan Kaakkois-Aasiassa minuun on tehnyt vaikutuksen se, kuinka totaalisen erilaisia kaikki maat tuntuvat olevan! Indonesia on ylikansoitettu, sekava ja likainen. Singapore steriili ja moderni. Malesia yhdistelmä kiinalaista, malaijilaista ja intialaista kulttuuria sekä aika voimakkaasti islamilainen ja erittäin voimakkaasti länsimaista identiteettiä hakeva. Ja Thaimaa sitten kulkee omia polkujaan, vapauden ja buddhalaisuuden tiellä. Täällä on sallittua kaikki se, mikä eteläisissä naapureissa on "ehdottoman" kiellettyä.

Ja eipä sovi väheksyä, mutta Thaimaassa saa parempaa ruokaa kuin mitä olen vielä missään muualla syönyt. Ja kun ruuan hintakin on halvempaa kuin missään muussa maassa mitä olen nähnyt, niin tänne kannattaa tulla vaikka vaan syömään! Mutta jos et pidä tulisesti maustetusta ruuasta, niin sitten kannattaa pitäytyä turistikohteissa, jotka tarjoavat eurooppalaistakin sapuskaa. :)

Khao San Roadin majatalossa Tänä aamuna kävin synttäripäivän kunniaksi parturissa ja värjäytin hiukseni mustiksi. Tulipas kammottavaa jälkeä :) mutta ideana oli lähinnä yrittää saada paikallisten sormillaosoittelut ja naurukohtaukset edes vähän harvemmin tapahtuviksi. Tiedä sitten auttaako tämä yhtään, nyt taidan olla entistä omituisemman näköinen mutta ainakaan tänään ei vielä kukaan ole nauranut eikä kovin pahasti edes osoitellutkaan että ei tilanne ainakaan huonommaksi ole mennyt. Englantia ne mulle kyllä edelleen suoraan puhuu, että ihan thaista en taida vielä mennä...

Ja se täytyy thailaisten kunniaksi sanoa, että Suomessa mulle kyllä tämän näköisenä nauraisi jokainen vastaantulija. Ja sitten kun olet vaalea niin hekottavat mokomat täällä, on se kummallista. No, vakavasti puhuen eipä sitä voi meikäläinen tietää mikä näitä ihmisiä naurattaa ja eivät he kai mitään pahaa sillä tarkoita. Thaimaa todellakin on maineensa mukaisesti hymyjen maa - joka tilanteessa hymyä piisaa, varsinkin jos ei ymmärretä toisiamme! Silloin ei kuin hymy kasvoille ja eiköhan se tilanne siitä selkiydy. Olen myös huomannut, että ei ole ollenkaan sopivaa thailaisen palveluammatissa työskentelevän millään lailla osoittaa eurooppalaisen asiakkaan mahdollisesti tekemia virheitä. Eli jos ravintolassa tilaa jotain silmittömän typerää (koska ei ymmarrä täysin ruokalistaa tms.) niin silloin ei todellakaan kysytä, että "oletko nyt ihan varma" vaan hymyillään vaan ja tuodaan niitä pelkkiä ravun saksia tai pelkkä kanakastike ilman riisiä...

Mutta jos tietää mitä tilaa tai saa valita ruuan sormella osoittaen, niin...aah, thai-ruoka on aina erinomaista!

Thaimaa Bangkokiin saavuin etelästä junalla Surat Thanin kautta. Ajattelin oikein repäistä ja ostin makuupaikkalipun erikoispikajunaan (express) jotta iltakuudelta lähdettyäni olisin aamukuudelta perillä 645 km päässä Bangkokissa. Kaunis ajatus, mutta kuten paikalliset Songkhlassa jo minua varoittivat niin Thaimaan junat ei ole mitaan TGV:eitä. Express-juna taivalsi rattoisan matelevaa vauhtia ja tuntui pysähtyvän joka ikisellä asemalla 10-60 minuutiksi, niin että matkaan kului lopulta 21,5 tuntia ja keskinopeudeksi tuli siten päätähuimaava 30 km/h. Varsinainen pikajuna... Siitä huolimatta, että juna oli 9,5 tuntia myöhässä ei tämä tuntunut ketään sen paremmin matkustajaa kuin työntekijääkään häiritsevän. Joten päätin ottaa saman asenteen ja mitäs sillä nyt sitten on väliä saapuuko perille maanantaina klo 06.00 vai 15.30? Niitä thailaisten matkustajien vastaantulijoita asemalla kyllä hieman säälin, joutuivat siellä koko päivän kykkimään mutta eipä tuo heitäkään näyttänyt häiritsevän. Että ihan kiva reissu, mutta minuuttiaikatauluja ei näiden junien varaan kannata suunnitella. Nälkääkään ei tarvinnut nähdä, kun riisi-muna-settiä kiikutettiin suoraan makuupaikalleni ja myytiin kolmella markalla. Oli kyllä muuten mauttomin Thaimaan sapuskani tosin.

Koh Phi Phi Le Thaimaassa on ollut hämmentävää myös se, että vähän väliä kuulee suomen kieltä siellä ja täällä, varsinkin etelässä. Phuketin läheisyys tuntuu... ja tämä on tietysti vähän outoa kun tähän asti suomalaisten näkeminen on ollut sellainen n. kerran 1,5 kuukaudessa tapahtunut erikoistapahtuma. Kaiken huipuksi Koh Phi Phin saarella naapurimökkiin osui kaksi suomalaista kaverusta, jotka...no olivat ihan mukavia poikia ei siinä mitään. Kuulemma olivat rahat päässeet loppumaan Bangkokin huorataloissa ja nyt odottelivat päivää "jolloin olis sen verran rahaa, että saadaan venekyyti pois täältä saarelta". Enpä tohtinut niin tunkeilevaksi ryhtyä, että olisin kysellyt kaverusten ideoista rahankeräykseksi ko. saarella, mutta seuraavana aamuna kyllä muutin pois naapurista. :) No, kuten sanottu ihan hauskaa seuraa pojat olivat ei siinä mitään. Kuten suomalaiset aina.

Koh Phi Phi Koh Phi Phi on tietenkin tunnettu mm. siitä että edellä mainittu hra di Caprio kävi siellä viime vuonna kuvaamassa kehnohkon mutta suositun filmin "The Beach". Ja toden totta, etäisesti tutun näkoisiä paikkoja vastaan kyllä tulikin. Koh Phi Phi oli tänä vuonna kolmas tällainen lomasaareni ja täytyypä sanoa, että kaikki ovat olleet kovin erilaisia. Tämä oli ehdottomasti ruuhkaisin ja turistiteollisuudeltaan kehittynein - ei todellakaan mikään paratiisimainen pakopaikka "kaukana kaikesta"! Gili Meno Indonesiassa oli enemmän sitä tyyliä. Mutta rannathan täällä on upeita ja esim. Belizen Caye Caulkerilta ne taas puuttuivat tyystin. Kaunis todellakin Koh Phi Phi on, sitä ei käy kieltäminen. Ja snorklailu saaren ympäristössä oli ehkä parasta mitä olen missään tehnyt.

Koh Phi Phita ennen ehdin viettää hetken aikaa Krabissa, joka on yksi lisää Thaimaan lukemattomista turistikeskuksista. Ajattelin tänne saapuessani, että nyt asetun kerrankin yhdeksi yöksi vähän parempaan hotelliin ja marssin Vieng Chong -nimisen paikan vastaanottoon, jossa juliste lupasi: "We have beautiful lady massage so many!". Vuoden suurin, ilmastoitu huone löytyi ja irtosi nafti 80 markalla, hinta/laatu -suhde tässäkin paikallaan! Hotellipoitsu näytti 5. kerroksessa olleen huoneeni ja kun ilmoitin hyväksyntäni, ensimmäinen kommentti tuli automaattisesti: "Woman? Very beautiful, two hours!" Todellakin, kysymys tuli yhtä luonnollisesti kuin Suomessa saatettaisiin kysyä, että "Haluatko herätyksen aamulla?". No, maassa maan tavalla ei siinä mitään. Ehkä tätäkin systeemiä joskus vielä oppii ymmärtämään.

Ruokamarkkinat Kraibssa olivat kokemisen arvoista, niin päivällä kuin illallakin.

Orang asli -kylä Malesiassa Niin ja ennen kuin Songkhlan ja Hat Yain kautta saavuin Thaimaahan, niin tietysti ehdin vielä muutaman päivän viettää Malesian puolellakin lisää sitten viime kerran. Olenpa muuten todella ylpeä itsestäni, että maltoin jättää väliin sekä a) Formula-ykköset Sepangissa että b) Satriani-Vai-Johnson konsertin Kuala Lumpurissa! Pitkä penni säästyi ja loppujen lopuksi kumpikaan ei olisi ollut kovin tärkeä, olosuhteiden ollessa sellaiset että a-kohta oli mestaruuden kannalta merkityksetön ja b-kohta olisi ollut normaalia lyhyempi esiintyminen. Sen sijaan siirryin Cameron Highlandsille ihanaan viileyteen 1400 metrin korkeuteen. Tekipä todella hyvää jaloitella siellä 4 päivää 10-15 astetta muuta Malesiaa viileämmässä, vaikka sitten joka päivä satelikin. Polkuja kävellessäni osuin mm. Orang asli -alkuperäiskansan kylään sekä yhdelle maan suurimmista teeplantaaseista. Teetehtaalla oli hämmentävää nähdä, että kaikesta koneellisesta käsittelystä huolimatta viimeinen vaihe jossa ilmeisesti erotellaan teenpuruista tavallaan "jyvät akanoista", tehdään edelleen käsityönä!

Siinä se, enempää en jaksa kirjoittaa!

17. marraskuuta 2000, Vientiane, Laos (päivä nro 312)

Hiljaa virtaa Mekong

Veneilyä Mekongilla Kas niin, josko taas tarttuisi hommiin ja kirjoittaisi viimeisimmät kuulumiset. Bangkokissa taisin olla viime kerralla...siellä vierähtikin sitten viisi päivää viisumeita odotellessa ja temppeleitä ihmetellessä. No, suurin osa ajasta taisi kyllä kulua paikallisbussin penkillä, liikenne ei ole niitä nopeimpia tässä kaupungissa. Kaikkinensa kyllä Bangkok oli pienempi kaaos kuin olin odottanut ja ihan siedettävä kaupunki ainakin viisi päivää viettää.

Kun lento Chiang Raihin, Pohjois-Thaimaahan kustansi vain reilun 300 mk niin käytin tilaisuuden hyväkseni ja näin säästyi vuorokauden verran matka-aikaakin. Chiang Raihan oli oikein kiva paikka poiketa, pieni ja rauhallinen kaupunki, ilmastoltaankin näin marraskuussa oikein miellyttävä. Lauantai-ilta täällä kehkeytyikin aika mielenkiintoiseksi kokemukseksi, kun yllytettynä aloitin sen syömällä toukkia, matoja ja heinäsirkkoja samalla kun joku transvestiitti esiintyi dildonsa kanssa viereisellä ulkoilmalavalla. Värikkaiden vaiheiden jälkeen päädyin lopuksi oluelle poikabaariin, jossa näki mitä kummallisimpia esityksiä...tuli sellainen olo että nyt piisaa ja eikun nukkumaan. :)

Toukka-ateria Chiang Raissa Ne toukat oli muuten aivan mauttomia ja lähes onttoja, pikkuisiakin kuin mitkä. Madot oikeastaan näytti kovakuoriaisilta - ilman kuorta toki - mutta niillä ei ollut jalkoja ja ne maistuivat aika tympeältä...vähän kuin kylmä peruna. Edes chili-kastikkeeseen dippaaminen ei vienyt ikävää sivumakua pois. Sen sijaan ne jonkinlaiset isot heinäsirkat olivat lähes herkullisia, niitä voisi syödä toistekin!

Samaisen viikonlopun sunnuntaistakin tuli oikein mukava päivä, kun mopoilin saksalaisen kämppikseni kanssa ympäristössä maaseudulla vuoristoheimojen keskuudessa (mopovuokra pari kymppiä per päivä) ja löytyihän sieltä se norsukyytikin. Melkoisen äänekäs äänitorvi on näissa ajopeleissa...siis norsuissa. Mopon torvea en koittanut.

Seuraavaksi tie veikin sitten aivan Thaimaan pohjoispisteeseen, Myanmarin rajalle Mae Saihin. Rajan yli pääsi jopa päiväksi piipahtamaan ilman viisumia ja toki käytin tilaisuuden hyväksi. Thakhilekin kaupunki Myanmarin (Burman) puolella tosin näytti olevan koko lailla thailaistunut, mutta kyllä erojakin huomasi. Lapsia täälla oli valtavan paljon ja paljon näytti olevan myös nuoria, teini-ikäisiä äiteja. Elämänrytmi tuntui olevan rauhallisempi ja ihmiset keskimäärin jos mahdollista vielä iloisempia ja hymyilevämpiä kuin Thaimaassa. Pitkällisen kävelymatkan jälkeen löysin jopa paikan, josta sai kuin saikin maanmainiota Myanmar Beeriä! :)

Thakilekissa käyskennellessäni eksyin huomaamattani hautausmaalle ja sinnehän oli kokoontunut melkoinen poppoo läheisen temppelin eteen. Tien varrella oli vielä odottamassa toinen poppoo. Kummallakin ryhmällä oli mukana pikkuinen pick-up -auto ja sen lavalla hökötys jonka merkitysta en ihan heti tajunnut. Kummankin auton kylkeen oli pantu jonkun henkilön valokuva. Toinen autoista seisoi temppelin edessä ja joukko buddhalaisia munkkeja näytti pitävän jonkinlaista rukoustilaisuutta. Nätti tyttö tulee luokseni ja tarjoaa jotain vihreää juotavaa. Jopahan lopulta sitten pikku hiljaa tajuan, että hautajaisethan tässä on menossa! Alkuun tätä oli vaikea käsittaa, koska ihmisten keskuudessa vallitsi suorastaan hilpeä tunnelma - ei puhettakaan että kukaan olisi itkenyt.

Thakhilek Jäin seuraamaan seremoniat loppuun asti ja sehän oli oikein mielenkiintoinen. Siunauksen (tms.) jälkeen auto ajoi lavallaan olleen arkun ja koristeet hautausmaalle ja tätä seurasi sen tiellä odottaneen toisen vainajan siunaaminen sekä ajo toisen arkun viereen. Sitten yksi kaveri kävi heittelemässä bensaa arkkujen päälle ja ripusti toisesta sytytyslangan, jonka sitten kuljetti n. 50 metrin päähän sinne siunauspaikan viereen. Ja niin kuin paraskin ilotulitusraketti arkku sytytettiin pian tämän langan avulla - melkoinen spektaakkeli! Ai niin ja sytytystä ennen omaiset kävivät vielä antamassa viimeisen katseen vainajille ja tässä vaiheessa sitten yksi naisista lopulta pillahti itkuun, niin että tuli sekin epäkohta korjattua.

Tämän jälkeen ei sitten ollutkaan Myanmarin puolella aikaa enää kuin kulinaristisiin nautintoihin, täällä nimittäin sain parhaan nuudelikeiton mitä koskaan - matkan ainoa täyden kympin ateria! Lisäksi kävin ostamassa jugurttia, jonka kyljessä ilmoitettiin että "parasta ennen 3/2544". Hetken jo mietin, että mitähän säilöntäaineita täällä mahdetaan käyttää mutta lähes yhtä nopeasti kuin varmasti lukijakin tajusin että tämähän toki viittaa päiväykseen buddhalaisen kalenterin mukaan...

Chiang Rai Muistaessani tähän väliin varoituksen sana: kun matkustat Thaimaahan, niin vesipullon kanssa kävellessä varo koiria! Jostain syystä se pullo häiritsee thailaisia koiria suunnattoman paljon ja kolme koiraa hyökkäsi perääni kun kävelin ohi vesipullon kanssa (kolmella eri kerralla siis) ja näiden lisäksi useat antoivat pullolle pahoja katseita sekä murinaa. Pullot piiloon siis! Yksi näistä mainitusta kolmesta oli erityisen aggressiivinen, mutta onnekseni kävi niin että paniikissani kun yritin peräytyä (ja samalla varoa etten jää auton alle) tulin puristaakseni sitä muovipulloa sen verran kovaa että korkki aukesi ja puolisen litraa kylmää vettä roiskui hurtan niskaan. Rauhoittui mokoma tästä! Toinen taas ei varsinaisesti hyökännyt, vaan salakavalasti käveli selkäni taakse ja puraisi hyvin hellästi pohkeeseen - yhtään ei sattunut mutta aika hyvin pelästyin kyllä. Ja thailaiseen tyyliin omistaja vieressä tietysti hymyili Naantalin auringon lailla, "hehheh eikös olekin vekkuli tämä meidän Musti". No, anteeksipyynnöksihän se oli varmasti tarkoitettu. Nämä perään hyökkäävät koirat ovat aina jonkun omistamia, katukoirat ovat harmittomia.

Kultainen Kolmio Vielä oli yksi paikka edessä Thaimaassa ja se oli Kultainen Kolmio, joka tietenkin on kuuluisa siitä että siellä kasvatetaan ja tuotetaan suurin osa maailman heroiinista ja oopiumista. Kuten paikalliset kyltit ilmoittavat: "Alä kuvittele näkeväsi täällä unikkopeltoja, laboratorioita, diilereita tai addikteja, vaan nauti ja ole ylpeä siitä että olet maailmankuulussa paikassa!" Paikallinen oopiumimuseo oli kovin pieni, mutta kieltämättä kiintoisa ja yksityisenä museona ehdottoman kannatettava vierailukohde. Joskaan ei läheskään yhtä hyvä kuin koka-museo La Pazissa, täältä puuttui mm. kaikki se mielenkiintoinen lääketieteellinen ja kemiallinen tieto mitä bolivialaiset olivat kiitettävästi vaivautuneet kansanomaiseen tekstiin muokkaamaan. Tosin englannin kieli taas täälla oli huomattavasti ymmärrettävämpää...

Kultainen Kolmio on kuitenkin muutakin ja ennen kaikkea siellä kannattaa käydä upean näköalan takia. Thaimaan puolella voi kiivetä pienen mäen päälle ja sieltä avautuu upea näkymä yli Mekong-joen ja kerralla näkee sekä Thaimaahan, Myanmariin etta Laosiin. Lisäksi Chiang Saenin kaupunki on mielenkiintoinen historiallisine temppeleineen ja alueen ympäristössä on kivoja pyöräilyteitä, kunhan ei eksy liian kauas reiteiltä joita oopiumiparonit olettavat turistien käyttävän. :) Ja kunhan Suomesta ei tule tekstiviestiä, joka kertoo George W. Bushin voittaneen, kuten minulle kävi.

Vuokrafillarit ei täälläkään ole hääppöisiä, mutta kaikista vioista huolimatta kyllä niillä nopeammin etenee kuin kävellen. Syrjemmällä pyöräillessäni eksyin jonkinlaiselle pienelle rakennustyömaalle, jossa muutama äijä lapiolla kaiveli telttakankaan suojassa. Projektin vetäjäkin oli paikalla ja osasi jopa englantia. Väitti rakentavansa itselleen asuntoa tänne...mutta enpä jaksa kuvitella, että moisessa paikassa kukaan haluaa asua. Vaikea sanoa, oliko äijä jonkun tason huumeparoni vai ei, mutta siinä leppoisasti jutustellessa tuli väistämättä mieleen jonkun ö-luokan Hollywood-leffan kohtaus jossa viaton sankari lyödään takaapäin tajuttomaksi hänen keskustellessaan jonkun muka hyvää esittävän pahiksen kanssa. Mutta hyvinhän se meni ja pääsin jatkamaan matkaa, mielikuvitus vain taitaa olla turhan vilkas. :)

Mekong Tuskallisen pitkän songtao-matkan (kuljettaja pysähtyi vähän väliä rupattelemaan tuttaviensa kanssa 10-20 minuutiksi pitkin matkaa) pääsin lopulta Laosin rajalle ja veneellä yli Mekongin. Laosissa on nyt mennyt yhdeksän päivää ja kyllä täytyy sanoa, että tässä on taas yksi hyvin erilainen Kaakkois-Aasian maa. Ensimmäinen mitä Huai Xain pikku kaupungissa huomasin Laosista oli, että lapset eivät tervehdi minua englanniksi (hello) kuten lähes joka paikassa muualla, vaan paikallisella kielella (sabaidii) - tuntuu paljon mukavammalta! Toiseksi täällä saa kulkea pitkin katuja aivan rauhassa, kukaan ei yritä kaupata mitään tavaraa eikä palvelua! Pääkaupunki Vientianessa toki tuk-tuk-kuskeista on vähäistä häiriötä, mutta se on aika mitätöntä verrattuna esim. Indonesiaan tai Kuubaan. Tässä kaksi pientä asiaa, jotka kummasti lisäävät viihtyvyyttä!

Mutta ei todellakaan voi sanoa, että Laos olisi enää ulkona turistireiteiltä. Toki maahan tulevien määrä on edelleen vain muutamia prosentteja Thaimaasta, mutta niin on Laosin väkilukukin (5 milj.). Kun lisäksi maassa on aika heikot liikenneyhteydet, niin lähes kaikki matkaajat käyvät muutamassa, samassa paikassa. Lopputuloksena se, että aika ajoin ulkomaalaisia näkee enemmän kuin paikallisia! Muutamat suositun reitin varrelle osuvat pikku kylät ( Pak Beng, Vang Vieng) ovat takuulla muuttuneet rajusti sitten turismin avaamisen 10 vuotta sitten ja enpä usko, että näissä paikoissa kellään on enää mitään muuta elinkeinoa.

Vang Vieng Tämmöinen matkailijalauma siitäkin huolimatta, että useimpien maiden viranomaiset tällä hetkellä suosittelevat että Laosiin ei matkustettaisi. Syynä lähinnä viime aikojen useat pommit Vientianessa mm. markkinoilla, bussiasemalla, ravintoloissa jne. Mutta kuten Puolueen "erinomainen" englanninkielinen puoliviikkoisjulkaisu "Vientiane Times" kuuluttaa: "Kehittyneissä maissa paukkuu pommeja vähän väliä, se kuuluu arkipäivään. Miksi meidän täällä Laosissa pitäisi olla huolissamme siitä jos muutama ikävä yksilö ei ole tyytyväinen maamme erinomaiseen tilaan ja yrittää saada aikaan kuvan turvattomasta Laosista?"

Vientiane Times on kyllä kehnoimpia lehtiä mitä tiedan, häviää helposti jopa Kuuban lehdistölle. Sivut on tavallisesti ylistystä siitä kuinka paljon hienommin asiat ovat maassa nyt kuin ennen vuoden 1975 kommunistista vallankumousta. Eipä sillä, en epäile etteikö paljon olisi edistytty. Mm. huomenna täällä on suuri "bye-bye polio" -juhlapäivä, kun Laos julistetaan virallisesti poliosta vapaaksi. Mutta kyllä tällä maalla on vielä pitkä tie kuljettavana vaikkapa Thaimaan tai edes Indonesian tasolle päästakseen. Ulkopuolisen ensimmäisenä ajatuksena onkin, että pitääkö siihen edes pyrkiä? Eikö ole ihan mukavaa asua maassa, jossa kellään ei koskaan ole kiirettä ja onnellisia ollaan pienimmistäkin asioista? Todellakin, pikku hiljaa alan uskoa että ihan oikeasti on korrelaatiota siinä että mitä köyhempi maa, sen iloisempia ja onnellisempia ihmiset ovat! Mutta tietysti, onhan Laosillakin toki oikeus pyrkiä "nykyaikaisuuteen" siinä kuin muillakin.

Luang Prabangin bussiasema Oikeastaan Laos on minusta vähän kuin Kaakkois-Aasian Bolivia. Molemmat ovat alueensa köyhimpiä maita, harvaan asuttuja, tärkeitä huumeiden tuottajia, korruptoituneita, liikkuminen paikasta toiseen on hankalaa ja aikaavievää, molemmat ovat sisämaassa ja sisältävät paikoin hyvinkin samannäköisiä vuoristoja - joskin Boliviassa toki 2-3 km korkeammalla. Laosin huumeongelma ei muuten ole pelkästään länsimaiden riesa, kuuleman mukaan pohjoisessa on alueita, joissa on kaksi kertaa enemmän oopiumista riippuvaisia kuin lukutaitoisia! No, ainakaan Laosin hallitus ja Puolue ei tue huumekauppaa yhtä näkyvästi kuin Myanmarin...

Ja tietysti asia josta Laos ehkä on maailmalla kuuluisin on se, että tämä on maailman pommitetuin maa. Vietnamin sodan aikana jenkit pudottivat tänne yli 2 miljoonaa tonnia pommeja; pommituslentoja tehtiin yli puoli miljoonaa! Käytännössä yksikään kylä Ho Chi Minhin Polun alueella ei välttynyt pommituksen vaikutuksilta. Onhan se, ennätys tuokin, ei siinä mitään.

Että KAKSI MILJOONAA TONNIA! Revi siitä.

Maantieteellisesti Laosista kai parhaiten tunnetaan Mekong, "Kaikkien jokien äiti". Itse tutustuin siihen venematkalla Huai Xaista Pak Bengin kautta Luang Prabangiin ja kaunishan tuo kahden päivän mittainen reissu oli. Harmi vain, että pikkuinen vene oli pakattu täyteen matkailijoita, niin että tuli vähän sardiinimainen olo ja päiden takaa oli välillä hankala edes nähdä niitä maisemia. :) Aika puuduttavan pitkä istuminenhan tuo epämukavalla puupenkilla oli, mutta yöksi toki päästiin maihin. Pikaveneet muuten täällä ovat kuulemma hengenvaarallisia, joten älä käytä niitä.

Kipit ja mä Rahan käyttö Laosissa on hieman ongelmallista, sillä jostain syystä täällä ei ole painettu isompia kuin 5.000 kipin seteleitä. Tuon arvo on n. 4 markkaa, joten kipejä sitten joutuu sullomaan joka taskuun ja repun läpeen. Yleensä käyn vaihtamassa vain 20 dollaria kerralla ja kun sen saa 5.000 kipin seteleinä, niin kasa on inhimillisen kokoinen. Kerran Vientianessa päätin sit vaihtaa 50 taalaa kerralla ja pankki jostain syystä päätti antaa sen kahtena tukkuna, joissa kummassakin oli sata kappaletta 2.000 kipin seteleitä!

Yksi asia minkä Laosissa on huomannut myös, niin täällä on todella suuri osa turisteista ranskankielisiä. Monessa paikassa sitä on hieman ehtinyt ihmetelläkin miksi ranskalaisia matkaajia näkee kovin harvoin, mutta tässähän se selitys on: ne on kaikki täällä! Laosissa moni paikallinen osaa ranskaa, joten täällä olisikin tosiaan etu ko. kielen taito. Syynä tähän tietysti se, että aikoinaan maa kuului Ranskan imperiumiin osana Indokiinaa yhdessä Kamputsean ja Vietnamin kanssa. Toisaalta myös englantia äidinkielenään puhuvia tuntuisi olevan tavallista enemmän, joten me muut ollaan selvänä vähemmistönä. Ja jostain syystä tämä maa tuntuisi vetävän puoleensa tavallista enemmän ihmisiä, jotka käyttävät suuren osan maassaoloajastaan paikallisen kulttuurin erilaisuudelle irvimiseen ja paikallisten ihmisten "lapsellisuudelle" nauramiseen. Minkäs teet.

Luang Prabang Edellä mainittu Luang Prabang on tietysti myös UNESCOn maailmanperintölistan jäsenenä yksi maan tunnetuimmista paikoista ja onkin todella hieno ja miellyttävä kaupunki. Luang Prabang on Laosille sitä mitä Antigua Guatemalalle. Vanha pääkaupunki, joka sittemmin on kuihtunut hyvin pieneksi mutta säästänyt suuren osan vanhasta loistostaan ja siksi vetää puoleensa matkailijoita sekä erinomaisia matkailupalveluja. Kaakkois-Aasian parhaisiin täytyy kuulua sen majatalon, jossa täällä asuin! Missään muualla ei vielä ole otettu sillä lailla "perheen jäseneksi" kuin täällä. Vaikka sitten välillä meno olikin sellaista "sit", "eat", "drink", "today you go there". :) Ja päivällisen sai ilmaiseksi!

Luang Prabang Itse asiassa Luang Prabang on yksi niitä muutamia paikkoja, johon pääsystä olen unelmoinut jo vuosikausia ja ahminut tekstiä sekä valokuvia. Jostain selittämättömästä syystä jotkut paikat vain kiehtovat enemmän kuin toiset. Ja olihan kaupunki kaiken odottamani väärti. Jo saapuminen kahden päivän venematkan jälkeen antoi paikalle oman romanttisen alkulatauksensa. Näköalat olivat täsmälleen samanlaisia kuin jo 70-luvun kirjoissa eli kaupunki ei liene merkittävästi muuttunut vuosikymmenten saatossa. Iltakävely keskustassa oli myös todella erikoinen, kun koko kaupunki on pimeänä - katuvaloja ei ole juuri missään - ja silti paikka tuntuu sataprosenttisen turvalliselta. Muutenkin täällä on aivan oma, selittämätön tunnelmansa. Suuri osa Luang Prabangin 16.000 asukkaasta onkin munkkeja. Täällä viimeistään ymmärtää kuinka uskonnollinen maa Laos on ja kuinka tärkeä asia buddhalaisuus koko sen kulttuurissa. Myöhemmin opin, että "wateja" eli luostareita ja temppeleitä on aivan joka paikassa ja poikkeuksetta ne ovat upeita luomuksia.

Luang Prabangissa kävin myös saunassa. Omituista sinänsä, sillä kaupungissa on lähes jatkuva hiki päällä muutenkin. Mutta kokemus oli ihan hauska ja siinä ohessa sai pienen selkä-hartia-niskahieronnankin. Sauna oli erittäin pieni ja ahdas ja siihen tuotiin kosteus höyryllä, johon oli sekoitettu jotain yrttejä. Näiden yrttien parantava vaikutus kuulemma toimii vasta ajan kanssa ja sen vuoksi meitä kiellettiin käymästä suihkussa neljään tuntiin saunan jälkeen! Mutta kuten sanottu, jatkuva hiki täällä oli muutenkin että eipä se suihku koskaan pitkäksi aikaa oloa helpota. Syksyn tulo oli kyllä toki jo havaittavissa ja iltaisin ilma viileni selvästi.

Saunana tämä oli yksi matkan parhaista toki. Ykkönen oli ilman muuta Laitaloiden puusauna Wisconsinissa, mutta tämä hakkasi mennen tullen Ecuadorin ja Bolivian kuivat turkkilaistyyppiset "lämpiöt".

Hmong-kylän koulu Laosissa Vang Viengin kylä on yksi näitä "täynnä matkailijoita" -paikkoja, lähinnä koska se sattuu sopivasti Luang Prabangin ja Vientianen väliin ja pitkä bussimatka on hyvä katkaista siellä. Karstivuorten kuvittamat maisemat on kuitenkin myös todella kauniita ja paikalliset ovat kehittäneet kaikenlaisia pikku huvituksia turistien iloksi. Itse kävin koko päivän retkellä, jossa kierrettiin hmong-kansan kylässä (jonka koulussa oli yksi vaaleatukkainen poika), kahlattiin ja uiskenneltiin pimeissä luolissa, ihailtiin teak-puita sekä lasketeltiin auton sisäkumin varassa Nam Song -jokea alas. Kerrassaan ikimuistoinen päivä ja enpä moittisi järjestäjää ahneeksi kun lysti kustansi 25 markkaa, sisältäen kuljetukset, lounaan, juomaveden ja riisiviinapaukut... Vang Viengista tulikin näin matkan toinen paikka, jossa matkustin "tubessa"! :)

Tiedä sitten johtuiko tästä tubeilusta vai mistä, mutta olen viime päivinä ollut mielettömässä nuhassa. Tänään tosin menee jo varsin hyvin, mutta varsinkin eilen oli todella hankala päivä kun nuudelipöydässäkin kului enemmän aikaa niistämiseen ja aivasteluun kuin syömiseen... No, johan tässä oli aikakin edes pikkuisen sairastaa mutta mun puolestani tämä kyllä piisaa. Vientiane ei ole niitä maailman eloisimpia pääkaupunkeja (150.000 asukasta ja minkäänlaisesta liikennekaaoksesta tai yöelämästä ei tietoakaan) eikä täällä ole niin mahdottomasti tekemistä, joten hyvinhän täällä ehtii sängyssä maata ja lueskella.

Vesipullot aiheuttaa Laosissakin oman ongelmansa. Juomavesi on täällä ilahduttavan halpaa, litran saa usein jopa alle markalla. Takaiskuna on sitten se, että pullojen sinettiä on lähes mahdoton rikkoa! Lähes joka kerta on turvauduttava linkkarin apuun ja senkin kanssa saa yleensä äheltää useamman minuutin ennen kuin pääsee janoaan sammuttamaan.

Stadion Luang Prabang Siinä se! Juttu loppuu. Jalkapallosta kiinnostuneille voisin tiedottaa, että Laos on maa jolla menee vielä kehnommin kuin Suomella. Männä viikolla maajoukkue kävi osallistumassa Tiger Cuppiin Thaimaan Songkhlassa ja havisi Malesialle 0-5, Singaporelle 0-3, Vietnamille 0-5 ja Kamputsealle 0-3. Katkera fani Vientiane Timesissa kirjoitti että ei muista Laosin koskaan ennen hävinneen Kamputsealle...joukkue etsiikin nyt ulkomaalaista valmentajaa, kas siinäpä jollekin erinomainen tilaisuus hakeutua tänne duuniin! FIFAn maailmanlistalla Laos näyttäisi majailevan sijalla 165, Eritrean ja Nepalin välissä.

Seuraavaksi matka jatkuu sunnuntaina kohti etelän kaupunkeja, Thaketia ja Savannakhetia - jos herätyskello toimii ja energiaa piisaa. Taattuun laoslaiseen tyyliin bussien lähtöajat on klo 04, 05 ja 06. Mekongin varrella pysyttelen vielä hyvinkin 5 päivää.

25. marraskuuta 2000, Hué, Vietnam (päivä nro 320)

Extra: Laosista Vietnamiin

Matkalla Laosissa Takana on nyt kolme sen verran värikästä päivää, että en malta olla jakamatta näitä kokemuksia...sitä paitsi sitten kun olen palannut kotiin, niin kun matkakuume käy liian kovaksi voin lukea tämän meilin ja eiköhän liiat matkustuspaineet hellitä. Koitan selvitä jutusta yhdellä kertaa pätkivästä yhteydestä ja sähköiskuja antavasta näppäimistöstä huolimatta!

Alla oli vierailut viimeksi mainitsemiini Thakhetin ja Savannakhetin kaupunkeihin. Laosissa nämä ovat isoja kaupunkeja, mutta tuntuvat kyllä enemmän isoilta kyliltä. Esim. katuvalot puuttuu molemmista lähes täysin, joten illalla kaduilla on oikein ilo kuljeskella. Ihan kivoja paikkoja sinänsä, mutta vähän toki meinasi tulla aika pitkäksi välilla...kolmen markan litran kokoisia tuoppeja upposi harva se päivä, kun välillä ei meinannut muutakaan tekemistä olla. :) Savannakhetista vuokrasin eräänä päivänä toki pyörän ja ajelin ympäri maaseutua. Olipa muuten sitten kuoppaisinta tietä mitä olen tullut kulkeneeksi.

Niin joo, ja tietysti kävin myös Vientianessa siellä bye-bye polio -bileissä. Ilmaiseksi sai antaa jatkuvia aplodeja estraadilla istuskeleville politbyroon jäsenille, mutta myös musiikkiesityksiä ja näytelmä oli tarjolla. Pientä takkuamista näytöksessä tosin oli havaittavissa kun tilanne vähän väliä pysähtyi n. puolen minuutin ajaksi odottamaan, että kukin näyttelijä vuorollaan saisi irrotettua selästään vaijerin jonka varassa oli juuri lennellyt estraadin yläpuolella.

Jaetussa info-läpyskässä tiedotettiin, että samalla kun maasta ollaan poistettu poliota niin myös muu terveydenhuolto on edistynyt aika lailla. En ole ihan varma uskoisinko tietoa, että vastasyntyneen elinajanodote on viimeisen viiden vuoden aikana noussut 51:sta 62:een vuoteen! Mutta asiaan, tätä on tapahtunut viime päivinä:

Keskiviikko, 22.11.

Matkalla Laosissa 05.00 Ylös ja ulos Savannakhetin majatalosta.

05.20 Tuk-tuk bussiasemalle. Kyytiin tuli myös joku hollantilainen nainen, joka halusi hoitaa kommunikoinnin kuskin kanssa. Perillä ei sitten kukaan tiennyt minkälaisesta hinnasta oli sovittu ja seurasi melkoinen väittely. Ilma 18-asteista ja matka tuntui tosi kolealta. Perillä asemalla ostin aamupalaksi vettä ja leipää.

06.20 Parikymmentä minuuttia myöhässä bussi lähtee. Vehje on melkoinen kammotus autoksi ja kertyy aika nopeasti täyteen, onneksi sain edestä paikan jossa on vähän paremmin jalkatilaa ja pienempi pomppu. Kohteena on pari sataa kilometriä lännessä häämöttävä Xepon lähellä Vietnamin rajaa. Kävi ilmi, että "tie" on aivan hirvittävässä kunnossa. Koko matka on pelkkää monttujen seassa pompottelua sekä jarruttelua ja verkkaista kiihdyttelyä. Vaikka ruokataukoja ei pidetä eikä teknisia ongelmia ole, matka kestää 8 tuntia.

14.15 Rahastaja ilmoittaa minulle, että nyt ollaan Xeponissa ja sopii hypätä pois. Näin teenkin ja huomaan olevani erittäin pienessä kyläpahasessa, jossa ei todellakaan ole paikkaa johon majoittua. Onneksi olin nähnyt matkan varrella muutama kilometri aikaisemmin pari majataloa, joten lähden kävelemään tietä takaisin.

15.00 Löytyyhän sieltä isompi kylä ja kerrassaan erinomainen majatalokin, johon kirjoittaudun sisään. Läheisilta markkinoilta löytyy myös makoisaa nuudelikeittoa, joten kaikki hyvin.

Stadion Xepon 17.00 Käveltyäni aikani ympäriinsä törmään futiskentälle jossa on ottelu meneillään - hienoa, tasokasta lao-futista pääsen siis seuraamaan. Näen viimeiset puoli tuntia ja kaksi maalia, joista toinen rankkarista. Joku kertoo, että ottelu liittyy jotenkin turnaukseen joka liittyy Laosin Kansantasavallan reilun viikon päästä olevaan 25-vuotisjuhlapäivään.

18.00 Kämpille suihkuun ja ilokseni täällähän saa lämmintä vettä. Laosissakin on tapana lämmittää suihkuvesi sähköisesti, mutta toisin kuin esim. Boliviassa nämä laitteet ovat niin tehokkaita että vesi on ihan oikeasti lämmintä! Lisäksi ne vaikuttavat jopa turvallisiltakin. Jos nämä laitteet ovat laolaista tuotantoa, niin niitä kannattaisi ehdottomasti alkaa viedä Etelä-Amerikkaan.

19.00 Poikkean illalliselle läheiseen "ravintolaan", jossa bonuksena saan seurata äidin ja tyttären välistä kiivasta perheriitaa. Keitto on lähes pelkkää nuudelia, lientä on todella vähän. Mutta hyvää.

20.00 Kylä on täysin pimeänä ja ääntä pitää vain tien varressa oleva kaiutin, joka soittaa thai-poppia. Vetäydyn huoneeseeni kirjoittamaan matkapäiväkirjaa sekä lukemaan Vietnamin opaskirjaa ja kuuntelemaan cd-levyjäni. Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko vuoden aikana tulee sellainen olo, että olisi kiva jos iltaisin olisi enemmän tekemistä. Mutta toisaalta edessä on vielä monia suurkaupunkeja ja itse asiassa kotiinpaluukin odottaa vain kuukauden päässä, joten isoa stressiä tekemisen puute ei aiheuta.

21.30 Soittimen paristot tyhjenevät ja pistän maate.

Torstai 23.11.

Majatalo Xeponissa 07.00 Ylös, ulos ja aamumarkkinoille. Paikka on tähän aikaan vielä kovin hiljainen, mutta löydän tädin joka suostuu ottamaan viimeisen 500 kipin setelini vastineena yhdestä upporasvassa paistetusta taikinamöykystä.

07.30 Kämpillä taas ja tavarat pakattuna, olen valmis Vietnamin bussiin. Isäntäni ilmoittaa kuitenkin, että (kello kahdeksan) aamubussi meni jo ja seuraava tulee vasta kymmeneltä. No, mikäpä siinä, kestää sitä pari tuntia odotella. Aulassa on teeveekin ja voin seurata salifutiksen MM-kisoja Guatemalasta, missä Egypti höykyttää Thaimaata 7-0. Siihen ne seuraamisen arvoiset ohjelmat sitten loppuvatkin.

10.00 Kohtuuhyvin englantia puhuva poliisisetä käy juttelemassa ja ilmoittaa lähtiessään, että bussi tulee Aivan Pian. Televisio suoltaa (thai-kanava) tässä vaiheessa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kummallista uutispätkää: kaksi pick-up -autoa seisoo metsän keskellä ja parikymmentä armeijan sotilasta tulittaa niitä kivääreillään sen kuin ehtii. Yhdessä kohtaa joku tyyppi kävelee toiseen autoon sisään (tulitus oli hetkeksi laantunut) ja pian aletaan taas mättää täydellä tulivoimalla. Liike auton sisällä lakkaa hyvin nopeasti. Pian sotilaat alkavat kävellä eri suunnilta hiljakseen kohti autoja, yhä jatkuvasti tulittaen. Ampuminen jatkuu näköjään maailman tappiin asti, lopulta kymmenkunta sotilasta ampuu autoihin sisään aivan niiden vieressä seisten. Tässä vaiheessa joku kenraalin nakoinen tyyppikin jo uskaltautuu paikalle. Ja sitten filmi alkaa taas alusta.

Liikennettä Laosissa 11.00 Bussia ei näy, eikä juuri muutakaan liikennettä.

12.00 Koska majatalon isäntäni Savannakhetissa ei suostunut kirjavaihtoon, olen jo edellisiltana lukenut kaiken mitä luettavaa vielä mukana oli. Musiikin kuuntelukaan ei onnistu ilman paristoja. Ruokaa ei voi käydä hakemassa, kun koskaan ei tiedä millä hetkellä bussi tulee. Joten istuskelen ja odottelen. Pysäytän muutaman ohiajavan auton (niitä ei ole monta) mutta kukaan ei ole menossa Vietnamiin asti. Ajankulukseni keksin erinomaisen harrastuksen: alan heitellä kiviä varpailla niin pitkälle kuin saan. Ajan mittaan kehityn tässä aika taitavaksi, mutta seuraavina päivinä on kyllä ollut jalat kipeinä... Naapurin vesipuhveli käyskentelee majatalon pihalla ja paskantaa aivan käsittämättömän kokoisen keon hiekalle. Kohtelias naapuri kuitenkin saapuu pian siivoamaan jäljet pois. Vesipuhvelit eivät ole kiviennakkeluharrastuksesta moinaankaan, mutta aina silloin tällöin kylän lapsia saapuu paikalle ihastelemaan taitojani. Tekevät joitakin säälittäviä yrityksiä hekin, kunnes luopuvat ja pian kyllästyvät katsomaan yhä pitemmälle kurottavia potkujani.

15.15 Bussi lopulta saapuu! Hyppään kyytiin ja tolkuton rytyytys alkaa taas. Toivottavasti sisäelimet kestävät.

15.30 Poliisit pysäyttävät bussin ja tsekkaavat matkustajien henkilöllisyydet. Yksi poliiseista on sama, joka viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kävi ilmoittamassa minulle että bussi on tulossa justiinsa. Lopuksi he ilmoittavat mulle, että "Tonight you sleep in Laos". Hmm, vai niin. Ilmeisesti raja siis sulkeutuu ennen kuin bussi ehtii sinne. Laosin viisumini voimassaoloaika umpeutuu tänään ja muutenkin olen laskenut aikataulujani sen mukaan, että olisin jo tämän yön pitkällä Vietnamissa. En edes tiedä onko Laosin puolella vielä minkäänlaista majoitusmahdollisuutta. Mutta "Tonight you sleep in Laos", joten selvä.

17.20 Saavumme perille Laosin puoleiseen rajakylään. Lähden jo hakemaan yösijaa, kun moottoripyörätaksimies kysyy että haluanko kyydin rajalle. Eli se on vielä ilmeisimmin auki! No totta helkutissa haluan, joten eikun kyytiin. Matkaa ei ole kuin pari kilometriä, mutta siitä tulee pelottavin moottoripyöräkyytini ikinä, kun kaveri surkealla tiella hämärässä kaasuttelee kuin Jarno Saarinen ikään. Pomppu on taas mahtava. Mutta rajalle päästään ja muodollisuudet Laosin puolella on nopeasti ohi. Pääsen kävelemään ei-kenenkään-alueelle kohti Vietnamia, pimeän laskeutuessa.

17.45 Tässä vaiheessa on jo pilkkopimeää ja hieman ihmettelen mitä heppuja ei-kenenkään-maalla seisoskeli maleksimassa ja huutelemassa. Joka tapauksessa pääsen Vietnamin immigraatioon, joka on jotenkin hyytävän luotaantyöntävän tuntuinen paikka. Mutta pakko on mennä sisään, jossa äijät tutkivat passiani minuuttikaupalla ja katsovat tarkkaan joka leimaa (joita siinä sattuneesta syystä on aika paljon). Lopulta ilmoitetaan, että leimaaminen kestää 10 minuuttia ja luppoajan käytämme hyväksi tarkastaen matkatavaranne.

Joten puran molemmat reppuni tyhjiksi ja virkailijat innokkaasti käyvät tutkimaan mitä sieltä löytyy. Läheskään jokainen esine ei heitä kiinnosta, mutta jotkut sitäkin enemmän. Tilanne muistuttaa hyvin paljon Valehtelijoiden Klubia, kun äijät ilmiselvästi spekuloivat eri esineiden käyttötarkoituksia. Vitamiinipillerini ja lääkkeeni luonnollisesti kiinnostavat erityisesti ja saan selittää joka pillerin tarkoituksen. "What? Stomach? Diarrhea? Hmm." Mutta kaiken kaikkiaan hommasta jää kuva, että huumeita ei etsitä läheskään yhtä tarmokkaasti kuin poliittisesti tai siveellisesti epäkorrektia materiaalia - huhun mukaan täällä mm. poltellaan Playboy-rovioita harva se päivä. Jokainen kirja, lehti, esite, kartta yms. saa erityisen tarkan kohtelun. Hieman omituista toimintaa minusta, kun kaikki kuitenkin hyvin tietävät että tämä Lao Baon rajanylityspaikka on erittäin suositulla oopiumin salakujetusreitilla.

Hiljattain USA listasi maita, joissa heidän mielestaan pitäisi tehdä enemmän töitä salakujetusongelman poistamiseksi ja Vietnam oli sillä listalla mukana. Tästä taas Vietnamin Puolue tuohtui kovin, koska mielestään heillä ei ole mitään ongelmaa. No, jos ongelmaa ei kerran ole niin ei sinänsä sitten ihme että huumeita ei etsitty...jos moisia olisin ollut viemässä, niitä ei olisi kyllä löydetty tässä tarkastuksessa. Myös matkapäiväkirjani herättää ansaittua huomiota ja vilkkaan keskustelun. Voi kun eivät nyt vaan löytäisi "eroottisia" kuvauksiani Patpongin öistä Bangkokissa... Vieraan kielen koukerot eivät taida virkailijoille avautua, mutta lopulta vihko saa kuitenkin hyväksynnän ja siirretään syrjään.

18.30 Lopulta minulle ilmoitetaan kuin 10 vuoden tuomiosta vapautettavana olevalle vangille, että "You are free to go now!". Paitsi että sitten mut vedetään vielä tulliin, jossa käydään sama ruljanssi.

19.00 Nyt pääsen lopulta rajan yli ja hetkessä ymmärrän, että oli virhe lähteä pois Laosista pimeän jo tultua. On säkkipimeää. Täälläkään ei ole tietysti mitään katuvaloja ja pilkkopimeässä paikka on enemmän kuin hieman karmiva. Tullivirkailija kyllä sanoi, että "Alä turhaan yhtään huolehdi turvallisuudesta Vietnamissa!". Joopa joo, ilmeisesti ongelma on paha kun se erikseen pitää mainita... Moottoripyörätaksi ilmaantuu paikalle ja tarjoaa palveluitaan 10 dollarilla. Tarjoan yhtä dollaria ja kun se ei kelpaa, niin lähden taskulampun valossa etsimään tietäni kohti Lao Baon kylää. "Jossain tuolla sen täytyy olla..." Kaveri ajelee aikansa vieressäni ja lopulta ilmoittaa, että okei mennään dollarilla. Tie on Vietnamin puolella paljon parempi ja 3 kilometrin matka taittuu rattoisasti.

19.30 Taksi vie mut kylän ainoaan "majataloon". Mulle osoitetaan "huone" bambutalosta, jossa ei ole lattiaa ollenkaan, pelkkä katto ja väliseinät. Sänkykin on bambua ja minkäänlaista patjaa ei ole. Hinnaksi ilmoitetaan hulppeat 7 dollaria ja että muuta paikkaa yöpyä ei ole. Huoh, ei auta muu kuin maksaa siis. Annan 20 dollarin setelin ja täti lähtee hakemaan vaihtorahaa, joka tulee paikallisina dongeina. Mulla ei ole vaihtokurssista aavistustakaan, mutta epäilen että annettu 100.000 dongia ei vastaa 13 dollaria. Aikani lypsettyäni saankin lopulta vielä 50.000 lisää. Sittemmin laskeskelin että 170.000 olisi ollut lähempänä totuutta. Tällainen vaihtorahojen pihtaaminen on myöhemmin osoittautunut Vietnamissa maan tavaksi...

Yritän kysellä ihmisiltä, että missähän olisi vessa. Mutta kuten yleensä kun matkoilla suuntaa johonkin kyselee, niin vastaukseksi ihmiset heilauttavat kättään vain johonkin satunnaiseen suuntaan, että "tuosta tuonne". Kahta samaan suuntaan osoittavaa kättä ei löydy, kunnes lopulta yksi ystävällinen sielu lähtee viemään minua jonnekin ja ilmoittaa että tässä se on. Katselen ympärilleni ja näyttäisi siltä, että olen tullut suurperheen kotiin kesken illallisen. Ei siinä mitään, jokainen tervehtii minua iloisesti ja jatkaa ateriointiaan. Vessaa ei kyllä näy. Taisi opas ymmärtää väärin mitä olin hakemassa. Mutta oli kiva käydä, hei vaan. Seuraavaksi joku osoittaa mulle pikkuisen kopin oven takana ja astun sinne. Äiti ja lapsi siellä syövät omaa ateriaansa tilassa, johon juuri ja juuri kaikki kolme mahdumme yhtä aikaa. Sieltä aukeaa vielä yksi ovi lisää ja johtaa jonkinlaiseen varastotilaan. Mutta ei vessaa.

Lopulta lähden yksin pihalle taskulampun kanssa etsimään, mutta eihän siitä mitään tule. Kunnes joku vihdoin ottaa asiakseen johdattaa minut melkoisenkin labyrintin taakse ja osoittaa päätepisteessä seisovaa puuceeta. Jes! Mutta voi, tämän vessan käyttöliittymän suunnittelija on mahtanut töitä tehdessään ajatella jotain ihan muuta. Lattiassa on kyllä ne tavalliset jalankuvat, mutta viereen porattu reikä on niin pieni että en kerta kaikkiaan keksi asentoa jota käyttäen osuisin siihen. Joten pihalle lorotteluksihan se sit lopulta menee, pienempi paha se nyt kuitenkin on kuin vessan lattian kasteleminen.

19.30 En ole syönyt mitään sitten aamuseitsemältä nautitun upporasvassa paistetun taikinamöykyn, joten nälkä kurnii. Onneksi vieressä on "ravintola" jossa ruokailu hoituu oikein maukkaasti. Olo alkaa olla taas positiivinen, joskin koko kylän kalsea tunnelma jotenkin karmii. Käyn vielä jonkinlaisessa oluttuvassa päivittämässä päiväkirjamerkintäni.

Rajalla virkailija oli ilmoittanut mulle, että tänään ei enää ole bussia millä pääsisi Lao Baosta pois. Nyt kun astun ravintolasta ulos niin eikös siinä pihalla just ole lähdössä bussi, jonka tuulilasissa on kyltti "Dong Ha". Aargh! Tuohon olisin voinut hypätä, jos en olisi jo maksanut yöpymistani.

Olisinpa hypännyt silti.

20.00 Kun muutakaan tekemistä ei ole, vetäydyn bambusänkyyni hyttysverkon taakse ja nukahdan ehkä joskus klo 21 aikoihin.

22.15 Herään siihen, että joku paukuttaa ovea hillittömästi ja huutaa "You! You!". Pian huutajia on oven takana kolme, neljä...ties kuinka monta. Hyvin pian aletaan paukuttaa myös seiniä ja ikkunaluukkua. En ole heti ihan varma olenko hereillä vai näenkö unta ja en todellakaan tiedä mitä tehdä. Yhtään ei huvittaisi avata ovea, joten makaan hiljaa paikoillani ja toivon että josko ne siitä pian kyllästyvät ja poistuvat. Taskulampuilla yritetään tirkistellä seinien raoista ja saapa joku kätensä ja lamppunsa ikkunaluukun raosta sisäänkin. Tulee todella yksinäinen olo. Tuntuu siltä, että mitä ikinä nämä ihmiset minusta haluavatkin niin sen ne tekevat. Olen ainoa ulkomaalainen rähjäisessä rajakylässä ja vailla minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua. Huonot kortit jakoivat.

Paukuttamista jatkuu n. 20 minuuttia, koko ajan "You"-huutojen säestämänä. Tuntuu, että väkisin väki ei kuitenkaan tule sisään ja bambu kestää. Lopulta metelöinti loppuu ja tyypit kävelevät pois. Hetken päästä yksi tulee takaisin ja oven takaa kuuluu vieno naisääni: "You. Bus Dong Ha tomorrow at eight." Tämän tiedon takiako ne paukuttivat? Enpä tiedä, mutta aika pitkään kesti että sain uudestaan unta tänä yönä...

Sittemmin keksin toisenkin teorian paukuttamiselle. En nimittäin löytänyt mökistä normaalia lampun katkaisijaa ja sammutin sen lopulta tavallista isommasta nupista, joka tarkemmin ajatellen saattoikin olla koko naapuruston sähkön pääkatkaisija. Se ainakin selittäisi asian. Mutta koskaan en saa tietää, paitsi jos jostain ihmeen syystä haluaisin matkustaa uudestaan tähän paikkaan ja tarkistaa asian. Jäänee tekemättä.

Perjantai 24.11.

07.00 Ylös, ulos ja äkkiä pois tästä paikasta. Päivänvalossa yön tapahtumat tuntuvat kovin kaukaisilta, mutta häivyn joka tapauksessa vähin äänin aamiaiselle.

07.30 Dong Han busseja on jonossa kolme. Matkaa on n. pari tuntia, joten oletan hinnan olevan jossain 2 dollarin paikkeilla. Ensimmäinen pyytää 15! Samoin toinen. Kolmas ei ole lähdössä vähään aikaan. Kierrän kaksi ensimmäistä uudestaan ja kysyn "alennusta", mutta ei tipu. Kun sitten en kuitenkaan tule kyytiin, niin ensimmäinen lopulta tarjoaa 10:ntä. Tämän saan vielä putoamaan 8:aan, mutta ei sitten millään alemmas. Joskin lopulta maksan sen dong-kasalla, joka vastaa n. 7 dollaria. Sikakallis silti. Alan oppia, että Vietnamissa kaikesta rahastetaan niin paljon kuin mahdollista. Mitään ei saa tinkimättä kohtuuhintaan, ei tosiaan edes bussikyytiä tai hotellihuonetta. Myös junalippua ostettaessa vaihtorahoja annetaan miten sattuu ja aina pitää laskea tarkkaan ja vaatia lisää kunnes summat alkaa täsmätä. Kaiken huippu oli se, kun pankissa rahanvaihdossakin yritettiin huijata ja piti "tingata" neidiltä oikea summa. En voi taas kuin todeta, että maassa maan tavalla.

Mr. Binh, Dong Ha 09.30 Saavutaan perille Dong Hahan ja alan etsiä paikkaa, josta löytäisin edullisen retken demilitarisoidulle vyöhykkeelle. Nyt onni alkaa kääntyä ja törmään Mr. Binhiin, jolla on lukuisien matkailijoiden suositukset mukanaan ja hyppään hänen moottoripyöränsä kyytiin. Kannatti. 10 dollaria on lähes sama hinta kuin matkatoimistoillakin, mutta Mr. Binh oli erittäin hyvä opas ja kun muita ei ollut mukana sain kaiken huomion itselleni. Ajelu oli varsin hauskaa, varsinkin kun maaseudun puolella lähes joka toinen vastaantulija iloisesti tervehti meitä.

Viiden tunnin reissulla näin entisen amerikkalaisten tukikohdan bunkkereineen, entisellä Pohjois- ja Etelä-Vietnamin rajalla virtaavan Ben Hai -joen ympäristöineen sekä erittäin mielenkiintoiset tunnelit Vinh Mocissa ja myös Pohjoisen armeijan sotilaiden hautausmaita. Ne tunnelit oli ehdoton kohokohta. Tuhatkunta paikallista ihmistä on asunut niissä vuosina 1966-72 kaytännössä yhtäjaksoisesti. Oli todella häkellyttävä kokemus nähdä millaisissa oloissa siellä on asuttu. Nämä tunnelit oli tosiaan siviilien käytössä ja niitä ei pidä sekoittaa kuuluisiin armeijan käytössä olleisiin Cu Chi -tunneleihin etelämpänä. Omatuntoa jäi soimaamaan se, että annan opastytölle todella pienen juomarahan.

Hautausmaa Quang Tringissä Rajan ympäristössä ollut demilitarisoitu vyöhyke oli sodassa amerikkalaisten kiivaimman pommituksen kohteena ja siksi se on nykyään suosittua turistialuetta. Vaikka itse en kyllä muita ulkomaalaisia nähnyt koko päivän aikana. Sodan aikaiset valokuvat joen ympäristöstä olivat aika uskomattoman näköisiä, maisema oli kuin kuusta...pelkkiä pommien kraatereja. Vuodet on kuitenkin vierineet ja elämä on tännekin alueelle palannut, kaikista pudotetuista kemiallisista myrkyista huolimatta useimmissa paikoissa on jo ihan kivasti kasvillisuuttakin.

14.30 Palaamme Dong Hahan ja otan erittäin ahtaan kyydin Huén kaupunkiin. Matka kestää kuitenkin vain pari tuntia ja sen jaksaa olla sykkyrässäkin. Matkan aikana alkaa sade, jota jatkuu seuraavaan aamuun asti. Ilma on todella synkkä ja harmaa ja kun tien poskessa näkyy siellä täälä jotain lumen näköista valkoista, tuntuu kuin ajaisi marraskuisessa Suomessa! Lämpöä on kuitenkin 20 astetta, joten lunta se ei voi olla. Keski-Vietnamin alue kärsii yleensä Indokiinassa pahiten sateista, tulvista ja taifuuneista.

16.45 Perillä Huéssa, jossa hyvin tavanomainen ilta. Majoittuminen, hetki Internetissä ja vietnamilaista ruokaa. Sade jatkuu tauotta. Hué on turistien suosiossa ja siten palvelut on hyvät. Takana olevat päivät kaikkine tapahtumineen painaa yllättävän paljon ja nukahdan helposti klo 21.30.

Summa summarum: Hämmentävimmän maahansaapumisen titteli matkailijan urallani on täten siirtynyt Slovakialta Vietnamille. Toimitus onnittelee!

14. joulukuuta 2000, Hong Kong (päivä nro 339)

Lisää Vietnamin tapahtumia

Vinh Mocin tunneleissa Onpa matka taittunut tiiviiseen tahtiin viime viikkoina ja niin on sekä Vietnam että Manner-Kiina jo jääneet taakse. Hong Kongissa on menossa jo neljäs ilta ja tänäänhän oli jopa ensimmäinen sateeton päivä täällä! Hong Kong on hauska sekoitus itää ja länttä, vähän niin kuin söisi fish & chipsia chilillä ja soijakastikkeella maustettuna. Tai vielä vähemmän runollisesti: vähän kuin Lontoon, Pekingin ja Sydneyn sekoitus. Toisaalta tosin kyllä myös lähes täydellinen Sydneyn vastakohta: pieni ja täynnä kerrostaloja, kun Sydney on suuri ja täynnä omakotitaloja. Mutta asukkaita täällä on enemmän, lähes 7 miljoonaa. Kuljettuani pitkään kehitysmaissa, tämmöisen hyvinvoinnin näkeminen tuntuu kieltämättä melkoisen omituiselta. Miten tänne päädyin?

Kuninkaallinen kaupunki, Hué Hué, Keski-Vietnamissa josta viimeksi kirjoittelin, oli vielä sateisempi kuin tämä Hong Kong. Joten 1800-luvun keisarien mausoleumien ja muiden historiallisten nähtävyyksien tutkiminen jäi hieman vähemmalle kuin olin ajatellut. Sitä paitsi niin hieno kuin se Keisarillinen Kaupunki onkin varmasti aikoinaan ollut, niin amerikkalaisten (ja osin myös ranskalaisten) pommitusten jäljiltä suuri osa paikasta on täysin maan tasalla ja pystyyn jääneitä rakennuksia on vasta hiljattain alettu restauroida. Vietnam kun keksi vasta kymmenisen vuotta sitten, että turisteillahan on rahaa ja Vietnamilla taas mielenkiintoinen historia jota käydä katsomassa. Maassa olisi muiden nähtävyyksien ohella myös monta mielenkiintoista museota, mutta valitettavasti ne näyttävät olevan lähes aina sulki.

Hué Huésta nappasin sitten yöjunan kohti pääkaupunkia, Hanoita pohjoisessa. Tämä oli pehmeän luokan makuupaikkana kyllä 4 kertaa kalliimpi vaihtoehto kuin bussi, mutta siihenastiset (ja sen jälkeiset) kokemukseni onneksi neuvoivat olemaan yrittämättä yöbussia tässä maassa. Junamatka olikin ihan ok, hyttiin tuotiin jopa illallinen. Meteli vaunussa oli kyllä korviahuumaava, mutta repun pohjaltahan toki löytyi vielä käyttämättömiä korvatulppia. Sitä paitsi juna - vaikka olikin 2,5 tuntia myöhässä lähtiessä - matkasi reissun tuntia aikataulutettua nopeammin.

Suomessa itse asiassa tulee aika heikosti ymmärtäneeksi kuinka kovaa meteliä suuri osa maailman junista pitää.

Hanoi Ihmiset, jotka tulevat Hanoihin etelän suurkaupungista, Saigonista (Ho Chi Minh City), pitävät sitä rauhallisena ja hiljaisena paikkana. Voin kertoa, että ihmiset jotka tulevat Laosista sen sijaan pitävät sitä melkoisen kaoottisena! Kaupungissa on kyllä tiettyä charmia ja paikoin erittäinkin mukava tunnelma. Tilanteen sotkee lähinnä täysin kontrolloimattomalta tuntuva liikenne, vaikka se sitten onkin lähes täysin kaksipyöräistä. Moottoripyörät, mopot, polkupyörät ja kolmipyöräiset cyclo-rikshat näyttävät poukkoilevan kadulla aivan satunnaisiin suuntiin eikä koskaan voi tietää miltä suunnalta tulee joku. Ja tietysti Hanoissa on aivan liikaa polkupyörätakseja, mikä tarkoittaa sitä että kilpailu asiakkaista - varsinkin ulkomaalaisista - on lähes veristä, kirjaimellisesti.

Kokonaisuutena Hanoi jää kuitenkin minusta positiiviselle puolelle, arkkitehtuuri on nättiä ja puistoalue keskustan järven ympärillä on oikein mukava. Niin ja täällä pääsee myös seuraamaan ainutlaatuista vesinukketeatteriesitystä, mikä on ihan hauska kokemus. Olkoonkin että nykyään esityksiä taidetaan tehdä vain turistien iloksi.

Ho Tshi Minhin mausoleumilla käydessä oli kuitenkin pettymys melkoinen, kun se olikin balsamointitöiden takia suljettu. Miten mulle aina käykin näin? Sama juttu Sükhbaatarin mausoleumilla Ulaanbaatarissa, Maon mausoleumilla Pekingissä, Leninin mausoleumilla Moskovassa ja nyt täällä. Pääsenköhän koskaan näkemään omin silmin ketään aitoa kommunistijohtajaa? Kun ei se Fidelkään sattunut pitämään puhetta Havannassa ollessani.

Bia hoista Hanoissa ei tarvi maksaa kuin 75 penniä tuoppi. :) Bia hoi on paikallista, suodattamatonta olutta, jota myydään katujen varsilla pienissä kuppiloissa. Ainakin perinteiset bia hoi -kuppilat näyttivät olevan täysin men only -paikkoja, mutta varmaan vähän parempiin huolitaan naisiakin. Hupsu yksityiskohta oli sekin, kun yhtenä iltana Hanoissa tilasin ruokani kanssa listalla olleen viinilasillisen, niin se osoittautuikin riisiviinaksi.

Lempiruokani Vietnamissa olivat jumalaisen hyvät versiot nuudelikeitosta nimeltä "pho bo" ja "bun bo".

15. joulukuuta, Hong Kong (päivä nro 340)

Ha Long Bay Hanoista lähdin sitten retkelle Vietnamin ehkä eniten turisteja vetävään paikkaan, Ha Long Baylle (suomeksi Lohikäärmelahti). Kyseessä on rannikkoalue Hanoista etelään, joka on kuuluisa lähinnä mielikuvituksellisen näköisistä karstivuoristaan ja kauniista, suurista luolistaan. Täällä näkee myös vedessä kelluvia koteja. Ilmat ei tätä reissua oikein suosineet, mutta tulipahan tehtyä eikä 2 päivää majoituksineen, ruokineen, matkoineen, opastuksineen kustantanut kuin US$20.

Mutta tietysti mieli teki jonnekin, missä olisi vähemmän muita ulkomaalaisia. Ja tulinkin huomaamaan, että Vietnamissa tällaisen paikan hakeminen todella kannattaa ja on palkitsevaa! Turistien suosimissa paikoissa ihmiset ovat näköjään kasvaneet keskimäärin koko lailla epäystävällisiksi ja rahanahneiksi, mutta hiljaisemmissa paikoissa kaikki on toisin. Niinpä vietin Pohjois-Vietnamissa Cao Bangin pikku kaupungin ympäristössä kolme erittäin miellyttävää päivää.

Pääsy Cao Bangiin ei ollut ihan helppo. Aikataulujen mukaan Hanoista kulkee vain kaksi bussia päivittäin tämän n. 300 km matkan ja koska en halunnut yöbussiin niin näköjään bussin lähtöaika oli klo 05 aamulla, mikä taas edellytti taas kerran aamuneljältä ylösnousua. Mikäs siinä, tasan kello viideksi ehdinkin asemalle, vain todetakseni etta Cao Bangin bussissa oli vasta yksi asiakas kököttämässä ja Vietnamissahan ei bussit lähde liikkeelle ennen kuin ovat täynnä. 3,5 tunnin odotuksen jälkeen porukkaa oli autossa lopulta niin paljon että päästiin liikkeelle. Kyllä kannatti herätä neljältä!

Matka kesti pyöreät 9 tuntia ja meni taas kerran horroksenomaisessa tilassa kököttäen ja ulos tuijottaen. Aika ajoin joku kanssamatkustajista osoitti minua ja sanoi jotain minkä jälkeen aina koko bussilasti räjähti raikuvaan nauruun. Ei siinä mitään. Taas kerran sain ihmetellä ilmiötä, johon törmää kaikissa kolmannen maailman maissa. Nimittäin vaikka bussi-/junamatka olisi kuinka pitkä ja uuvuttava tahansa, niin KUKAAN ei kuluta aikaansa esim. lukemalla jotain. Seurustulekin ainakin Vietnamissa oli aika vähäistä, kaikki vain istuvat jonkinlaisessa transsissa tekemättä mitään. Ja tähän päivään mennessä tämä on jo tarttunut itseenikin, kirjaan tarttuminen matkaa taitettaessa tuntuu nykyään kovin vaikealta.

Cao Bang Onneksi tälläkin matkalla oli kaikenlaista pientä ohjelmaa, mm. yhdessä kohtaa vieressäni istunut n. 10-vuotias mukula oksensi lounastauolla lusikoidut riisikeitot syliinsä. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta, kun tämmöistä sattui Vietnamissa. Eräässä bussissa - taisi olla Lao Baosta Dong Ha'han - yksi vanhempi naisihminen tyhjensi vatsansa keskelle bussin käytävää eikä siihen sen kummemmin näytetty kiinnittävän huomiota, puhumattakaan että kukaan olisi siivonnut jälkiä pois. Sen sijaan taisi olla Malesiassa kun kerran n. 5 minuuttia ennen perille tuloa kuljettaja ajoi bussin huoltoasemalle, tyhjensi auton ja pesi sen perusteellisesti n. puolessa tunnissa sen jälkeen kun joku rankasti humalainen oli sotkenut vähän paikkoja. Ja jestas että oli vihainen! Muistan kuinka hän ruiskutti vettä vähän väliä mainitun sotkijan päälle. Maassa maan tavalla. Perille saavuttiin sitten 25 minuuttia myöhässä tämän episodin takia, kun muuten oltaisiin oltu hienosti ajoissa.

Cao Bangiin lopulta sitten klo 17.30 aikoihin iltapäivällä saavuttiin ja tyytyväisenä sain todeta, että koti oli taas yhtä uuvuttavaa bussikökötystä lähempänä. Kuten sanottu, kaupunki osoittautui todella mukavaksi. Ei millään olisi uskonut olevansa samassa maassa kuin aikaisemmat paikat mitä Vietnamissa kävin! Päivällisen söin n. 1,50 markalla - kävelin kadulla, kun eräs perhe oli illastamassa kotinsa edessä ja pyysi noin vaan liittymään mukaan. Heh, ihan hyvää Banh Bao'ta tarjosivat ja riisiviinaa päälle. :) Onneksi huolivat edes pienen maksun siitä.

Cao Bang Ja pääsinpä verestämään biljarditaitojakin kun kyseinen peli näytti olevan kaupungin ylivoimaisesti suosituin ajanviettotapa. Ulkobiljardipöytiä oli yhdessä jos toisessakin kadunkulmassa. Täällä muutaman sadan metrin korkeudessa ja pohjoisessa oli selvästi kylmempi kuin Hanoissa. Yölämpö tippui 14 asteen nurkille eikä päivällä noustu paljonkaan yli 20:n. Niinpä arviolta kolmasosa paikallisista kulkikin kaiket päivää pipo päässä. Nukkumaan mennessä majatalon huoneen lattialla vilisti hiiri lujaa kyytiä. Ajattelin, etta sepäs herttaista. Kunnes sitten vähän ajan päästä näin samaisen otuksen paikoillaan ja jopas vasta tajusinkin, että sehän olikin hämähäkki. No söpö elukka toki sekin, ei siinä mitään.

Cao Bang on kuitenkin aika pieni kaupunki ja kun kukaan ei puhu muuta kuin vietnamia, niin vaikea siellä yhtä iltaa enempää on saada aikaa kulumaan. Onneksi lähistöltä löytyy mielenkiintoisia paikkoja, joihin näytti kulkevan minibussejakin mukavaan tahtiin. Valitsin aamulla kohteeksi pohjoiseen vievän tien, josta löytyikin mieleenpainuvia mäkimaisemia ja värikkäitä vähemmistöheimoja. Käsittaakseni tämä alue on Nung-heimon asuttamaa, koskapa moni nainen näytti kuljettavan isoa veistä selkänsä taakse kiinnitettynä, mikä pitäisi olla ko. heimolle luonteenomaista.

Seuraavana aamuna sitten olin kypsä lähtemään kohti Kiinan rajaa ja karistamaan Vietnamin pölyt jaloistani. Kävi kuitenkin pitkällisten ele- ja ties milla kielillä käytyjen neuvottelujen jälkeen ilmi, että kun olin asemalla lähdössä klo 09.30, se oli auttamatta liian myöhäistä. Seuraava bussi kuulemma lähtee seuraavana aamuna klo 04.30. Eli yksi yö lisää Cao Bangissa.

Nunb-tyttö Pohjois-Vietnamissa Mutta eipä siinä mitään, nähtäväähän riittää ja tällä kertaa suunnistin kohti Pac Baon kuuluisaa luolaa, jossa Vietnamin suuri sankari Ho Tshi Minh asusti joitakin viikkoja palattuaan maahan v 1941 ja valmisteli Ranskan Indokiinan siirtomaa-ajan päättymiseen johtanutta vallankumousta. Löysin läheisestä kylästä jopa oppaan, joka ei kyllä osannut sanaakaan englantia, mutta sitäkin innokkaammin osoitti eri paikkoja luolan edustalta, kauniin Lenin-virran ympäriltä ja ilmoitti vähän väliä, että "Ho Chi Minh" ja pantomiimilla sitten esitti että mitä Ho-setä tässä paikassa tapasi tehdä - kalastaa, syödä, kirjoittaa, nukkua jne. Historiallisena nähtävyytenä paikka ei ollut kovin kummoinen, mutta luonnonkaunis se kyllä oli kuin mikä. Luolassa oli jopa Ho-sedän Karl Marxiksi nimeämä kivi. :)

Pac Baosta palattua oppaani halusi välttämättä tarjota minulle teetä ja jotain kummallista munkintapaista leivonnaista kotonaan ja tokihan mulle kelpasi. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että teekupit pestiin huuhtaisemalla teellä ja sitten ne tyhjennettiin lattialle... Tuli siinä sitten vessahätäkin ja fraasisanakirjastani etsin lauseen: "Missä on WC?". Kaveri hymyili leveästi ja ohjasi minut takahuoneeseen.

Vessa Vietnamissa Kuten niin usein ennenkin Vietnamin maaseudulla, vessakäynnistä tuli pieni seikkailu. Ei siinä vielä mitään, että en löytänyt paikkaa mihin tehda tarpeet tässä huoneessa, mutta sen lisäksi siellä oli iso sika! "Röh röh", sanoi Veli Ponteva ja katseli oudonnäköistä tulokasta kiinnostuneena. Ajattelin, että tämä on kyllä meikäläiselle jo vähän liikaa ja palasin olohuoneeseen sekä yritin elehtiä isannälleni että löytyisköhän jostain vaihtoehtoinen toiletti. Ja niin lähdettiin marssimaan kohti naapuria. Aah, naapureilla on aina kaikki paremmin ja aloin jo nähdä silmissäni kaakeloidun, puhtaan kylppärin, jossa on oikea pytty, vessapaperia ja ehkäpä jopa ovi jonka taakse piiloutua. Ja kyllähän naapurin helpotushuone kieltämättä etäisesti jopa hitusen verran WC:ta muistutti, ainakin puulattiasta oli yksi lankku revitty irti niin että oli joku paikka johon tähdätä. Mutta ah ja voi, täällä oli Veli Huilu ja Veli Viulu - kaksi sikaa! Tosin tällä kertaa karsinan takana, mutta jotenkin minua häiritsisi asioida vessassa kun kaksi sikaa seuraa tapahtumia vierestä.

Kyllä pisti ihmetyttämään. Nämä ihmisetkö tosiaankin siis jakavat vessansa sikojen kanssa? SIKOJEN! Kyllä maailma on sitten ihmeellinen... Ihme, ettei jenkit ole nimenneet yhtään Vietnam-aiheista leffaansa "Paskoo sikojen kanssa".

Vietnamilaislapsia Tässä vaiheessa ajattelin, että eipä tässä nyt niin kummoinen hätä ollutkaan ja voin kyllä odottaa vaikka muutaman tunninkin että pääsen takaisin Cao Bangiin. Mutta seuraavaksi mut ohjattiin takapihalle, jossa ilmeisimmin oli lupa asioida luonnon helmassa ja ilman sikoja. Mikäs siinä muuten, mutta hieman kyllä häiritsi kun kylän ilmeisesti kaikki n. kymmenen pikkulasta olivat jo tässä vaiheessa kerääntyneet paikalle ihmettelemään ja seurasivat tarkasti joka liikettäni. No, tässa vaiheessa olin jo koko lailla tottunut vietnamilaisten uteliaisuuteen ja ilmeisen täydelliseen yksityisyyden tarpeen puuttumiseen ja lähinnä ihmettelinkin, että kukaan aikuinen ei seurannut tätä spektaakkelia. Poistuessani en malttanut olla kuvaamatta naapurin vessaa ja siitäkös lasten keskuudessa riemu syntyi. Pyysin sitten vähän kuin anteeksipyynnöksi lupaa ottaa kuvaa myös ko. lapsijoukosta, mikä näytti heitä suuresti ilostuttavan.

Mutta enpä jaksa jatkaa tällä kertaa enempää. Kasvoton mies ja muuta Kiinan kivaa ensi kerralla!

Osa 9, Kiina, Hong Kong, Venäjä ja loppuyhteenveto


© Mika Perkiömäki - mikap@iki.fi
Last modified: Mon Oct 22 21:36:55 EEST 2001