Osa 7, Indonesia, Australia, Singapore ja Malesia

Still I can't find the place where I belong / It's a long way home - Royal Hunt

20. syyskuuta 2000, Ubud, Indonesia (päivä nro 254)

Indonesia

Muualla Indonesiassa olen sitten saanut tavallisempia ja ärsyttävämpiä huutoja, joihin aina liittyy raha. Ja "misterin" statuksen olen myös menettänyt. Jaavalla muuten tuntui, että kun pari päivää kuljin shortseissa ja hihattomassa paidassa niin huutojen määrä lisääntyi. Kun taas palasin paikalliseen tapaan eli pitkiin housuihin ja pitempihihaiseen paitaan (järkyttävä tapa moisessa helteessä, mutta niin täällä tehdään) niin tuntui kuin olisin saanut olla taas pikkuisen enemmän rauhassa.

Indonesia on Pakistanin ohella myös maailman suurin islaminuskoinen maa, mutta tämä on kyllä aika kaukana Lähi-Idän fundamentalistisemmasta suunnasta. Silti aina välillä sitä herää neljän aikaan aamulla ikkunan takaa raikuviin rukouskutsuihin, mutta kaikkinensa uskonto ei täällä tunnu olevan ihmisille "kaikki kaikessa".

Jaavan kiertelyni jälkeen poikkesin lyhyesti Lombokin saarelle ja sitten pidin pitkästä aikaa löhöloman sen kupeessa olevalla Gili Menon saarella. Oikein rentouttava paikka! Joku voisi jopa sanoa paratiisisaareksi, mutta en kyllä nähnyt yhtään käärmettä, omenista nyt puhumattakaan. Iho täällä vanheni viikon aikana varmaan vuoden vaikka kaipa suojakerroin 30 siihen jotain auttoi.

Niin pikkuinen kuin Gili Meno olikin, niin toki sielläkin oli postitoimisto ja internet. Tosin toisella puolen saarta kuin asuin ja aika hintava,joten vasta 5 päivän jälkeen päätin käydä tsekkaamassa sähköpostitilanteen. Hämmentävää oli huomata, että sen jälkeen koko loppupäivän oli mahdottoman levoton olo vaikka siihen asti olin onnistunut rentoutumaan tässä paikassa täydellisesti! Jotenkin se kiire millä lueskelin maileja jäi päälle ja itse asiassa huomasin että siitä jai samanlainen olo kuin kotona arjessa keskellä kiivasta työprojektia, jonka dead-line lähestyy uhkaavasti. En uskaltanut käydä saarella toista kertaa netissä...sen sijaan lueskelin, löhöilin, söin, join, uiskentelin ja snorklailin. Kahdeksan päivää kului todella rattoisasti idyllissä mökissä kaiken hiljaisuuden ja rauhallisuuden keskellä. Öisin oli aivan uskomattoman kaunis kuutamo ja täysikuu antoi saaren yöhön hyvin epätodellisen tuntuisen valaistuksen. Mahtava paikka!

Indonesian kieli on aika hauska ilmestys. Se luotiin 1940-luvulla maan itsenäistyessä ja pohjana käytettiin lähinnä malaijin kieltä sekä joitakin tärkeimpiä sadoista Indonesian alueella puhutuista muista kielistä. Kuulemma kieli on helppo oppia, koska se on erittäin yksinkertainen - esim. aikamuotoja ei ole ollenkaan. Valitettavasti en ole kuitenkaan jaksanut oikein paneutua ko. kielen saloihin, täällä kun englannin ymmärtämisen taso on selvästi Latinalaista Amerikkaa korkeammalla. Tässä kuitenkin vähän sanastoa:

• laki-laki = mies
• kura-kura = tuhkakuppi (tai ehkä kukkaruukku tms. en muista enää)
• kamu = sinä
• guru = opettaja
• suami = aviomies
• lihat = katsoa
• hati-hati = varovaisesti
• satu = yksi
• lima = viisi
• pulu = tuhat
• kupu-kupu = perhonen

Jne. Kuten näkyy, sanat muistuttaa aika paljon suomen kielen sanoja ja senkin takia kieli voisi olla helppo omaksua. Kerran kun matkustin junalla, niin en voinut olla hätkähtämättä kun vaunuun astui kaveri joka alkoi kovaan ääneen kailottaa selvasti että: "Tapan, tapan!". Mutta ilmeisesti se vain myyskenteli jotain. Vähäisessä määrin hymyilytti Jakartassa kerran nettikahvilassa kun ilmoitin "valvojalle" yhteyden katkeamisesta ja hän huusi huolestuneena toiseen huoneeseen: "Sari! Diskonnektia!". Myös nimet on joskus kovin suomalaisen oloisia.

Eräällä jakartalaisella kadulla pisti myös silmään yhdessä kojussa hieman erikoisena se kun ko. kojun seinään oli kirjoitettu mitä ruokaa täältä voi ostaa. Lista näytti tältä:

• Nasi goreng
• Mie goreng
• Internet
• Roti bakar

Toisena päivänäni Jakartassa kävin parturissa. No ei siinä mitään, tässä 3 viikon aikana tukka on jo taas kasvanut sen verran että alkaa jo huomata jotain päälaella olevankin. Tyyppi osasi neljä sanaa englantia: "One, two, three, four?" joista sitten ilmeisimmin piti valita haluttu hiusten pituus leikkuun jälkeen. Ykkösen ja nelosen älysin jättää äärivaihtoehtoina pois ja pyysin sitten kakkosta. Käytännössä lopputulos ei juuri kaljusta poikennut. No ei siinä mitään, en tiennytkään että pääni on niin pyöreä. Olisi kiva joskus koittaa sitä kolmosta.

Jaavalla tuli matkustettua pitkästä aikaa junalla, koskapa se on huomattavasti busseja kätevämpää. Myös bisnis- ja eksekutif-luokissa pääsee reissaamaan meikäläisittäin lähes ilmaiseksi ja matka sujuu oikein rattoisasti. Kerran kokeilin ekonomi-luokkaa parin tunnin matkalla ja se oli oikein mielenkiintoinen kokemus. Hintaa tuolle matkalle tuli noin markka, mutta olipa juna sitten totta tosiaan tupaten täys siihen pisteeseen asti että hengittäminen ei ollut ihan helppoa, mutta tunnelmaa kyllä toki piisasi. Oli muusikoitakin vaunussa jne. Aikani seisottuani siinä käytävällä ihmettelin että mikä tässä vaunussa on omituista kunnes tajusin: kaikki muut matkustajat olivat vähintään puoli päätä minua lyhyempiä! Jokseenkin hämmentävää kun on tottunut olemaan juuri ja juuri keskimittainen.

Edelleen ainakin aika ajoin ajaudun paikkoihin, jotka eivät ole suomalaisten keskuudessa aivan huikeassa suosiossa. Tai ainakin Bandungissa asuin "hotellissa" jonka vieraskirjan mukaan edellinen suomalaisvieras oli viisi kuukautta sitten käynyt 24-vuotias koditon kosmonautti! :) Bandungista kävin myös päivävisiitillä Tangkuban Prahun tulivuorella. Matkalla minibussi ajoi Lembangin kaupungin kautta ja juttelin kyydissä olleiden paikallisten kanssa. Tietysti tulin kertoneeksi, että olen kotoisin aika kylmästä maasta jonka jälkeen mulle kerrottiin että kylmä paikka on Lembangkin, koskapa on yli kilometrin korkeudella. Ajattelin, etta olipa hyvä kun tulin napanneeksi takin matkalle mukaan. Perillä mittarini näytti 27 astetta varjossa. Olipa tosi hyvä kun tulin napanneeksi takin matkalle mukaan...

Enivei, oletin Tangkuban Prahun olevan jonkin sortin turistirysä ja toden totta siellä kraaterin reunalla olikin pitkä kuja myyntikojuja. Jotain täältä kuitenkin puuttui: turistit! En nimittäin kahden tunnin aikana nähnyt koko alueella ketään muuta ulkomaalaista. Ja kuitenkin niitä rojun myyjiä oli satoja... No, ehkäpä olin tavalla tai toisella epätavalliseen aikaan paikalla tai jotain.

Niin, ja buddhaveistoksistaan kuulu Borodubur on muuten todella upea paikka auringon noustessa!

Hollywoodissa kävin Guinnesin ennätysmuseossa ja siellä väitettiin, että amerikkalaiset polttavat tupakkaa enemmän kuin mikään muu kansa. Indonesiassa ollessa sitä on kovin vaikea uskoa, täällä nimittain tuntuu aivan jokainen polttavan ketjussa! Ja tietysti missä hyvänsä saa polttaa. Siellä täällä näkee kyllä "no smoking" -kyltteja, mutta ei niillä näytä olevan mitään merkitystä. Savua ei yksinkertaisesti pääse pakoon. Balin ja Lombokin väliä kulkevalla laivalla tämä oli mm. pieni ongelma, kun laivan kannella kärysi nahka auringossa ja sisällä taas lukematon määrä tupakkeja...koita siinä sitten tasapainoilla pienemmän pahan puolella. :) Onneksi tällä laivalla ei sentään soitettu karaokea.

Sydneyn kisoista Indonesia näyttää saaneen jo kaksi naisten painonnostopronssia. Jakarta Post kirjoitti eilen huolestuneena tilanteiden kehittymisestä sulkapallokentällä. Näyttää nimittäin siltä, että ainoastaan miesten kaksinpelifinaalista on tulossa täysin indonesialainen otatus - muissa lajeissa vain toinen finalisti tullee olemaan Indonesiasta! Näin ollen kahden kultamitalin tavoitteen täyttyminen on oleellisesti vaikeutunut...

Tietystikin olen koko vuoden asennoitunut niin, etta EN ole menossa Sydneyn kisoja katsomaan. Kuitenkin eräänä päivänä, itse asiassa aamuna, Jakarta Postia lukiessani yhtäkkiä "heräsin" ajatukseen että "ketä oikeastaan yritän huijata etteikö kisat muka kiinnostaisi?". Ja kun nyt kerran naapurimaassa satun olemaan (joskin silti aika kaukana...) ja kun kerran sain ystävällisten ihmisten avustuksella ilmaisen majoituksen järjestymään ja kun kerran lennot näköjään olivat ihan normaalihintaisia ja kun kerran lippujakin vielä kisatapahtumiin oli saatavissa, niin miksipä en nyt sitten lähtisi? Juuri tämän takia tulin Balillekin, lento kun lähtee täältä huomisiltana. Kisojen päättäjäispäivänä palaan takaisin sitten tänne.

Riittäköön!

30. syyskuuta 2000, Sydney, Australia (päivä nro 264)

Aussie Aussie Aussie, Oi! Oi! Oi!

Enpä voi sanoa, että katuisin lentolipun hankkimista ennen viimeisen kilpailupäivän alkua lähtevään koneeseen. Olihan tässä kuitenkin mahdollisuus jo kahdeksan päivän ajan nähdä monenmoisia urheilulajeja ja myös paikallista TV-tarjontaa, joka muuten on kammottavan huonoa. Suurin ongelma on mainosten valtava määrä, välillä tahti on 2 min urheilua, 5 min mainoksia. Tosin mainokset on täällä suomalaisia vastineitaan hauskempia, mutta kummasti niihin kyllästyy...

Kisojen halvimmat liput olivat baseballin alkuotteluihin, joten kävin Olympiapuistossa Homebushissa katsomassa yhden pelin Enpä hirveästi innostunut lajista, USA peittosi Italian 4-2 kun jälkimmäiset menivät 7. vuoroparissa tekemään pienen pienen virheen. Naisten maastopyöräily Fairfieldissä sen sijaan oli hyvinkin mielekäs tapahtuma, vaikka rata näyttikin helpohkolta. Tällä kertaa näin italialaisen voittavan, Pozzin kiilattua pahimman vastustajansa kumoon. Ensimmäisessä yleisurheilun aamusessiossani olympiastadionilla näin kuinka Ita-Timorin tyttö naisten maratonilla sai ylivoimaisesti aamun parhaat suosionosoitukset vaikka hävisikin japanilaiselle voittajalle yli puoli tuntia eikä ollut edes viimeinen maaliintulija.

Brasilian miesten lentopallojoukkue pelasi Darling Harbourin Entertainment Centerissa erinomaisen ottelun Kuubaa vastaan, mutta myöhemmin molemmat karsiutuivat mitalipeleistä. Melonnan alkuerissä Penrithissa näin tätä lajia ensimmäisen kerran ja myöhemmin tiistaina iltapäivällä kävin myös katsomassa kuinka Pia Sundstedt taisteli urhoollisesti, mutta turhaan ratapyöräilyssä Moore Parkin ympäristössä. Painitapahtumissa kävin Darling Harbourin Exhibition Centerissä ja näin kuinka "Aleksanteri Suuri" (Karelin) otti ilmeisesti uransa kaksi viimeistä voittoa - ja hymyili kameralleni. Myöhemmin saman päivän iltana Karelin otti ja hävisi finaalinsa - mahtoikohan hymy yhtään hyytyä... Toisena yleisurheiluaamunani olin todistamassa ehkä yhtä hiljaisinta kultamitalistin vastaanottoa kun aussikavelijä Jane Saville naisten kahdellakympillä liputettiin ulos juuri ennen maaliintuloa. Olin myös oikein tyytyväinen kun Viron Erki Noolin kolmas kiekkokaari kymmenottelussa lopulta hyväksyttiin, vaikka yliastutultahan se näytti. Erki on kuitenkin kultansa ansainnut!

Viimeinen kisatapahtumani oli sitten viiden kympin kävely, jonka katsomo oli kansoitettu lähinna Meksikon ja Suomen kannattajilla. Tällä kertaa ne olivat suomalaiset, jotka lopussa hiljenivat. :(

Kokemusteni mukaan Australia on ehkä maailman urheiluhulluin kansa ja tuntuu siltä, että Sydneyä parempaa kisajärjestäjää on vaikea kuvitella. Itse asiassa on aika vaikea kuvitella kovin monta kaupunkia, jotka yleensä pystyvät järjestämään minkäänlaisia kesäolympiakisoja, sen verran mutkikas ja laaja operaatio se tuntuu olevan. Enpä ihmettelisi, jos vuoden 2004 kisat lopulta annettaisiin Ateenan sijasta taas Sydneylle...

Aussit ovat myös valtavan isänmaallista kansaa ja sehän tietysti ulkomaalaista aina välillä vähän ärsyttää. Isänmaallisia tietysti ollaan monessa muussakin maassa, mutta en esim. Suomessa osaisi kuvitella TV:ssa "Olen suomalainen, ja ylpeä siitä" -mainoksia. Tai tiedä vaikka siellä niitä tulisikin... Lehdistö täällä ei tunnu sietävän minkäänlaista kritiikkia maataan kohtaan. Marie-Jose Perec lähti kisakaupungista tappouhkauksien jälkeen ja Jelena Dokic ilmoitti että ei enää edusta Australiaa isäänsä koskevien asiattomien kirjoittelujen vuoksi ja nämä kaksi ovat saaneet osakseen melkoisen määrän ivaa ja halveksuntaa, jota eivät minusta ihan ansaitsisi.

Joka tapauksessa olen tosi iloinen, että tuli lähdettyä tänne. Sydney on ehdottomasti yksi kauneimmista kaupungeista mitä olen nähnyt ja ilmapiiriltään mukavan ystävällinen ja leppoisan viihtyisä. Ja turha kai sanoa, mutta säähän täällä on lähes täydellinen. Mutta nyt on aika lähteä...ehkäpä joku päivä vielä palaan pitemmäksi aikaa!

17. lokakuuta 2000, Kuala Lumpur, Malesia (päivä nro 281)

Lumpurissa Kualaten

Reitti viime viestini jälkeen meni niin, että ausseista palasin Balille ja tämä saari osoittautui edelleen yhtä vastenmieliseksi paikaksi kuin edelliselläkin viikolla...joten siellä ei mennyt kahta yötä pitempään. Kaiken sen hulinan keskelläkin on kyllä myönnettävä, että Kutan ranta on uskomattoman kaunis - se on joskus ammoisina aikoina varmasti ollut upea paikka! Nyt mieleen jäi turistivilinän lisäksi lähinnä nätit patsaat ja gekko-liskot. Joka tapauksessa tavoitteenani oli jatkaa laivalla kohti pohjoista, mutta laivafirma Pelnin toimistolla oli Balilla semmoinen hässäkkä että ei mitenkään voinut tietää mikä n:stä erilaisesta annetusta tiedosta olisi oikea. Joten päätin sitten siirtyä Jaavalle, Surabayaan, bussilla.

Surabaya on yksi Jaavan lukuisista miljoonakaupungeista ja suurin piirtein yhtä mieltä alentava ja tukahduttavan kuuma kuin muutkin. Niinpä suurimman osan ajastani täällä vietinkin ilmastoiduissa ostoskeskuksissa mm. luistellen! Enpä todellakaan osannut odottaa löytäväni jääkiekkokaukaloa jaavalaisesta ostoskeskuksesta... Oli sanomattoman omituinen tunne luistella oikealla jäällä kaupungissa, jossa ei juuri missään pääse karkuun jatkuvaa kosteaa kuumuutta ja hikoilua. Yksityiskohtana mainittakoon, että luistinvuokraamo möi myös sukkia, koska eihän täällä kukaan normaalisti niitä käytä. Niinpä minullekin jäi keikasta muistoksi indonesialaiset luistelusukat.

Laivojen aikataulut sopivat onneksi hyvin omieni kanssa yksiin ja jo kahden yön jälkeen Surabayassa pääsin Km. Bukit Siguntang -laivaan kohti Riau-saariin kuuluvaa Pulau Bintania. Matka kesti loppujen lopuksi sellaiset 52 tuntia ja oli oikein värikäs. Koisin kolmannessa luokassa, mikä tarkoitti sellaista n. 150 punkan huonetta. Vaikka tämä ei kuulosta kauhean hienolta ja vaikka siellä oli torakoita enemmän kuin missään muualla olen nähnyt, niin ainakin siellä oli ilmastointi ja paikka oli siten ihan mukava nukkua ja viettää aikaa. Laivalla oli kyllä neljäskin luokka ja käytyäni katsomassa miltä siellä näytti, niin olin ihan tyytyväinen kolmannen luokan paikastani. Miten jossain voikin olla niin paljon savua!

Tällä laivalla oli myös karaoke. Mahtavaa, eikö.

Ensimmäisenä iltana tässä kolmannen luokan huoneessa hiippaili hieman omituista sakkia, eräskin tyyppi alkoi vainota minua säännöllisesti huudellen naismaisella äänellään "Michael, Michael" ja änkesi koettelemaan käsivarsieni "pehmeää ihoa". Mutta toiseksi yöksi sain matkakavereiksi n. sata teini-ikäistä (arviolta 13-16-v) tyttöä. Osa oli kotoisin sen verran maalta että ei ollut ennen ulkomaalaista nähnyt, joten sain kyllä huomiota osakseni...tuli sellainen neumannmainen olo. :) Hirveästi ei tosin mieltä ylentänyt kuulla, että tytöt olivat matkalla kauas kotoa kahden vuoden työkomennukselle elektroniikkatehtaaseen...ilmeisimmin singaporelaisessa tai malesialaisessa omistuksessa olevaan. Sanoivat, että ko. paikan saadakseen piti mm. käydä erilaisissa testeissä eli haluttuun duuniin ovat päässeet. Ei siinä mitään. Lomalle pääsevät tuon kahden vuoden aikana kerran. En tiedä, jotenkin voisi kuvitella että englantia osaaville kouluikäisille olisi parempaakin tekemistä.

Bintan-saarelle kun sitten lopulta pääsin, niin se osoittautui hyvin indonesialaiseksi paikaksi, tosin pienellä malesialais-singaporelaisella mausteella. Rauhassa ei täälläkään vaaleatukkainen ja -ihoinen saanut olla, joten pariin päivään jäi visiittini. Tanjung Pinangin kaupunki täällä oli ensimmäinen, jossa näin tällaisen veden päälle rakennetun paalukylän jollaisia on usein Aasiaan sijoittuvissa elokuvissa. Joku kun vielä kertoisi minulle, että miksi ihmeessä he rakentavat veteen!? Täällä sain myös ensikosketukseni malesialaiseen virvoitusjuomakulttuuriin. Indonesiassa kun ei ole oikein muita juomia tarjolla kuin perinteiset amerikkalaiset (Fanta, Coke, Sprite), mutta Malesia tekee mitä kummallisimpia juomia ja niitä viedään Riau-saarillekin. Hämmentävimmästä päästä ovat ne, jotka sisältävät jonkinlaisia hyytelöklimppejä, kokonaisia soijapapuja tai linnunpesää. Että pitää pääskysen pesästäkin tehdä virvoitusjuomaa, voi hyvänen aika.

Hyvin mieleen jäi sekin Tanjung Pinangin majapaikkani, jossa ensimmäisenä yönä sain ilmastointilaitteella tiputettua lämpötilan huoneen 26 asteeseen, mikä tuntui kerta kaikkisen ihanan viileältä. Toisena yönä laite ei sitten toiminut. Peseytyminen tässäkin paikassa tapahtui normaaliin indonesialaiseen tapaan: kuupalla vettä saavista iholle heitellen. Ko. huoneeseen jätin sitten parittomaksi jääneen Ecuadorista hankitun lenkkarini. Edessä on kuitenkin vain lämpimiä paikkoja, joten sandaalit riittävät hyvin jalkineiksi.

Parin päivän jälkeen tämä sitten riitti, sanoin hyvästit Indonesialle ja siirryin purkan salakuljettajaksi kohti Singaporea. No, yksityiskäyttöön sitä kai saa sentään viedä. Varsinainen maahantuonti sen sijaan on kielletty. Venematka ei kestänyt kuin pari tuntia, mutta maailma muuttui koko lailla täydellisesti Indonesiaan nähden - tämä maa on ainakin siisti! Eikä ihme, kuten singaporelaiset sanovat: "This is a fine country. We have fines for everything!" Ja nyt sai taas kadullakin kävellä herättämättä isommin huomiota, joten ainakin alkuun Singaporessa aika kului oikein mukavasti. Neljään päiväänhän se sitten jäi, maa kun ei kuitenkaan ole suuren suuri. Singapore on ainakin yksi niitä paikkoja, joissa tekee koko ajan mieli käydä syömässä...sen verran hyvä on ruuan hinta/laatu -suhde.

Muutenkin täällä iski pitkästä aikaa energialataus päälle ja oikein kunnon turistin lailla kiersin joka päivä ties mitä nähtävyyksiä. Singaporessa eläminenkin tuli kaiken kaikkiaan yllättävän edulliseksi, kunhan hieman katsoi mitä teki. Boat Quayssa kyllä pyydetään Guinnesistä 50 markkaa, mutta tavallisempi paikka tarjoaa ison Tigerin sentään parilla kympillä. Köysirata Sentosan saarelle maksaa kyllä kuusi kymppiä, mutta kaupunkijunalla pääsee minne hyvänsä muutamalla markalla. Mr. Minit veloittaa muutamasta tikistä sandaaleihin nelisen kymppiä, mutta katusuutari 15 markkaa. Jne.

Museoitakin toki tuli Singaporessa kierreltyä ja hämmästyksekseni opin sen, että tässä on nyt maa joka ei suinkaan ole taistellut kynsin hampain itsenäistymisensä puolesta vaan päinvastoin siitä ettei vaan tarvitsisi itsenäistyä! Vuonna 1965 oli luovutettava ja erottava Malesian liittovaltiosta...mistä pääministeri itku kurkussa telkussa kansalle joutui ilmoittamaan. Kaveri jatkoikin silti pääministerin postillaan aina 90-luvulle asti.

Perjantaina 13.10. matka sitten johti tänne Malesiaan, jossa on taas päässyt hymyilemään malaijikielen koukeroille. Edellisellä kerralla esitettyyn sanastoon pitää toki lisätä vielä: jalan = katu, jalan-jalan = jaloitella, sama = sama, sama-sama = eipä kiittämistä. Se mitä "Persekitaran kita" tarkoittaa on vielä epäselvää, mutta ainakin tuo on sovelias kyltti uima-altaan vieressä. Noh, Malesian ja Indonesian yhtäläisyydet loppuvatkin aika pitkälti kieleen...muuten Malesia on huomattavasti siistimpi ja hiljaisempi maa. Niin no, ilmasto toki on kovin saunamaisen samanlainen molemmissa. Tai samanlaisen saunamainen, miten vaan. Myös tuntuu, että molemmissa maissa pienestä pitäen paikasta toiseen siirrytään mopolla ja polkupyörien käyttö on aika lailla tuntematonta. Kun tätä vertaa esim. Kiinaan, joka nyt on kuitenkin kohtuullisen lähellä vaikkakaan ei ihan naapurissa ja jossa jokainen ajelee fillarilla, niin asiaan tulee jopa kiinnittäneeksi huomiota. Ilmastohan toki Kiinassa on siedettävämpi ja siten ehkä suosii lihasvoimalla tapahtuvaa etenemistä.

Malesia on tuntunut omaksuneen amerikkalaisen tavan sijoitella juoma-automaatteja pitkin kaupunkeja - oikein hieno juttu! Muuten paitsi että niiden toimintaprosentti on vielä huonompi kuin jenkki-Greyhoundin tallelokeroilla. Toistaiseksi mikään n. kahdeksasta kokeilemastani automaatista ei ole toiminut. Toisaalta Kuala Lumpurissakin kävellessä kyllä vähän väliä käy niin, että kilometritolkulla saa kulkea pitkin kaupunkia ilman minkäänlaista mahdollisuutta ostaa juotavaa. Veikkaan tosin, että asiaa voisi auttaa jos vähän paremmin tuntisi paikkoja.

Melakan kaupungissakin tuli poikettua viikonloppuna. Perjantai-iltana kävi oikein hauska juttu kun pistelin laksa-ateriaani kadulla ja sellainen kuusissakymmenissä oleva heppu tuli juttelemaan ja kättään ojentamaan. Pahaa aavistamatta vastasin kättelyyn ja kaverihan rusensi kättäni seuraavan minuutin oikein tosissaan. Siinä yrittäessäni pitää pokkaa jollain lailla kurissa paikalle saapui toinen hemmo joka valisti mulle että tämä kättelijä tässä on kehonrakennuksen Mister Aasia vuodelta 1956! No ihan hauska oli tutustua, ei siinä mitään...mutta puikot piti ton jälkeen vaihtaa vasempaan käteen kun eivät oikeassa enää pysyneet. Melaka tuntuu olevan jonkinlainen bodauksen mekka kun kaupungilla mainostettiin myös ensi kuussa pidettäviä Mister Universum -kisoja ja itse asiassa People's Museumissa oli seinällä iso kuva eräistä bodauskisoista ja kuvassahan näytti olevan tämä meikäläiselle tuttu kättelijä!

No jopas mutta tässähän on taas tekstiä enemmän kuin kukaan jaksaa lukea.

Osa 8, Thaimaa, Laos ja Vietnam