Osa 6, Pohjois-Amerikka

Todo aquel que piense que la vida es desigual / Tiene que saber que no es así / Que la vida es una hermosura / Hay que vivirla - Celia Cruz

7. elokuuta 2000, Edmonton, Kanada (päivä nro 211)

Pohjoisimmassa pisteessä

Mutta juttu oli jo vanha. Tällä erää olen Amerikan mantereen matkani pohjoisimmassa pisteessä, Edmontonissa. Itse asiassa lähdin täältä jo eilen pois, mutta hajamielisyyttäni sitten unohdin takin ja jouduin palaamaan sitä hakemaan. Ja ajauduinpa siten taas tähän maailman suurimpaan kauppakeskukseen, West Edmonton Malliin. Onpa melkoinen paikka tämäkin...mitä täällä ei ole sitä ei tarvita! Ei sillä, useimpia täällä oleviakaan tavaroita ja palveluja ei varsinaisesti tarvittaisi... Alun perin idea kai oli rakentaa moinen mesta, koska Edmontonin talvi on järjettömän kylmä ja täällä olisi ihmisten hyvä viettää aikaansa ostosten ja viihteen parissa. Mutta kovasti suosittu näyttää paikka olevan näin keskikesälläkin vaikka tuntemani paikallisväestö ei olekaan tunnustanut täällä vuosiin käyneensä. Ihmisiä tulee tänne viettämään viikonloppua muualta Albertasta eikä koko aikana tarvi käydä ostoskeskuksen ulkopuolella.

Edmonton sijaitsee n. 54. leveysasteella, joten siitä kun puoli vuotta sitten olin Antarktiksella 65. leveyspiirillä niin olen tullut 119 astetta pohjoiseen. Kaksi kolmasosaa koko pallonpuoliskosta siis. Ushuaia Tulimaassa oli itse asiassa vastaavalla leveyspiirillä etelässä, mutta täällä on kyllä selvästi lämpimämpi tämä kesä. Ilmeisimmin valtamerten läheisyys viilentää Tulimaata hyvinkin kymmenisen astetta kylmemmäksi. Vastaavasti siellä kyllä sitten talvi lienee useamman kymmenen astetta täkäläistä lämpimämpi.

Meksikosta piti kertomani, siitä vähästä mitä ehdin pikaisella läpikulkumatkallani nähdä. Laiskana otan ja kopsin matkapäiväkirjasta tarinaa:

pe 14.7.2000 klo 22.17, Mexico City (2.265 m), hotelli, pv 187

Jopas onkin taas 3,5 päivää vierähtänyt edellisestä kommentista. Paljon on tapahtunut. Monte Alban oli ihan vaikuttava rauniokaupunki ja onneksi Oaxacassa ei tarvinnut odotella yöbussin lähtöä yksinään. Mexico Cityyn tuli metrossa lentävä lähtö, enkä oikein ole vieläkään oppinut pitämään tästä kaupungista, jossa asuu väkeä yhtä paljon kuin Lontoossa, Pariisissa ja Amsterdamissa yhteensä - tai Pekingissa, Moskovassa ja Budapestissa. Smog on melkoinen ja tämä on eka kaupunki sitten Lontoon, jossa suurin osa ihmisistä murjottaa ja näyttää kaikin puolin elämäänsä kyllästyneeltä. Buenos Airesin iloisuutta kaipaa taas kerran!

Mutta myöntää täytyy, että on täällä vino pino upeita rakennuksia. Espanjalaiset eivät ole säästelleet Uuden Espanjansa pääkaupungin ulkoasua muotoillessaan! Harmi vain, että koko Texcoco-jarvi ja Tenochtitlánin kaupunki asteekkeineen jäi alle. Mitenköhän ihmeessä se järvi oikein on hävitetty? Ilmeisesti vain kuivattamalla ja rakentamalla.

Mutta Teotihuacan oli jostain syystä jätetty tosi hyvään kuntoon. Ei epäilystä etteikö vanha 64-peli "Aztec Challenge" olisi saanut innoitustaan Teotihuacanin Kuun Pyramidista. Sitä kohti kulkiessa tosin ei nykyään tarvitse väistellä keihäitä, vaan kaikenlaisia matkamuistorihkaman myyjiä. Ja pyramidin rappuja noustessa ei tarvitse väistellä putoavia kiviä, vaan vastaan tulevia turisteja. Heh. Voisi joskus tehdä nykypäivään "lokalisoidun" Aztec Challengen. Jopa rihkamamyyjien huilulla soittama "tilulilulilulii" kuulosti täsmälleen samalta kuin pelissä! Enivei, Teotihuacan oli mielestäni paras intiaanirauniokaupunki mitä olen nähnyt. Iso, selkeä ja hyväkuntoinen. Tikalin sademetsä eläimineen ja kasveineen toki puuttui.

Teotihuacanillahan ei tietty asteekkien kanssa ollut mitään tekemistä, mutta kaipa pelin nimenä "Tuntemattomasta paikasta tullut tuntematon heimo joka katosi tuntemattomasta syystä Challenge" ei ole yhtä raflaava.

Kovasti mainostetusta antropologisesta museosta jäi mieleen lähinnä, että lähes puolet huoneista oli remontissa, cafeteria oli ylihintainen ja alueelta oli lähes mahdoton löytää vessaa.

Tänään vasta tajusin, että ilman paluulippua tuskin pääsen pohjoisrajan yli ilman viisumia. Huoh, saapa nähdä kuinka pitkä viivästys ja mitä kaikkea vaivaa tästä aiheutuu, rahanmenosta puhumattakaan.

la 15.7.2000 klo 17.58, Mexico City, Terminal Norte, pv 188

Plääh, jopas tuntuu tylsältä olla lähdössä taas toisen luokan yöbussiin, varsinkin kun kohteena on kuuma Monterrey. No, silti tänään oli stadionpäivä ja en päässyt sisään sen paremmin olympiastadikalle kuin Aztecallekaan. Komeiltapa näyttivät uloskinpäin. En sitten ikinä opi ymmärtämään miksi joku pitää hienon stadioninsa suljettuna.

Asteekkien Templo Mayor tuli nähtyä aamulla. Kovasti heikkoon kuntoon ovat spaniardit sen 1500-luvulla pistäneet. No, pääasia että omat katedraalit jne. siinä asteekkirakennelmien keskellä kukoistaa... Puoli tuntia kesti metsästää vaihtorahaa, kun toi piti maksaa tasarahalla. Yhtäkkiä koko kaupunki oli yllättäen tyhjentynyt pikkurahasta, muka.

Kiva päästä 20 miljoonan kaupungista Monterreyn 3 miljoonan pikkukaupunkiin.

su 16.7.2000 klo 22.46, Monterrey (540 m), Hotelli, pv 189

Oikeastaan aika värikäs päivä takana. Saavuin klo 07 Monterreyhyn, kuutamo oli aamuyöstä upea mutta kuunpimennys ei näkynyt. Selvisi, että viisumia ei saa tänään, joten joudun jäämään yön yli. Aamiaisbuffetin palvelu oli aika erikoinen. Edelleen outoa, että täällä ei buffeteissa saa noutaa ruokaa itse. Hektinen hotellinetsintä 40 asteen helteessä toi tulosta lopulta klo 12 - 2,5 tunnin jälkeen. Jo oli täyttä! Paita hieman märkä hiestä... Enivei, kaupunki on yllättävän komea, nykyaikainen ja komealla paikalla. Myös kuuma ja saasteinen. Ainakin levykaupasta löysin lopulta Kunnon Musiikkia, niin on kuin joulu olisi!

MM-karsinta-avauksessaan Meksiko pelasi tänään Panamassa. Kotikatsomo oli yhtä oranssia ihmismerta kuin Hollannissa ikään. Panama olikin vähällä puolustaa itselleen 0-0 -voiton, mutta mehikaanit iskivät viime minuuteilla maalin, puolivahingossa. Peli herätti täällä yllättävän vähän kiinnostusta. Johtunee kai siitä, että karsinnat on Meksikolle lähinnä muodollisuus - CONCACAFin alueella sille ei ole varteenotettavia vastustajia ja Meksiko saa aina MM-kisoihin lähes vaapan pääsyn.

Kävin myös katsomassa Alejandro Gonzales Iñarritun "Amores Perros". Tylsän alun jälkeen lopulta oikein mielenkiintoinen, joskin kielitaito ei oikein vieläkään ole leffatasolla. Auringon laskiessa 36 astetta lämmintä. Sairaan kaunis kuutamo.

ma 17.7.2000 klo 21.47, Monterrey, Hotelli, pv 190

Voihan kakka mikä sotku. Mutta nyt on matkaliput taskussa.

Okei, en jatka päiväkirjaa pitempään...tylsää eikö totta? Viimeisin merkintä ehkä kaipaa pientä lisäselvitystä. Juoksin koko maanantai-päivän Monterreyssa metsästämässä viisumia USA:han. Ensin konsulaatti tälläsi 45 dollarin maksulapun ja käski käydä pankissa maksamassa, sen jälkeen voisin varata ajan konsulilta viisumin hakua varten. Kävin maksamassa, mutta puhelinnumero, josta aika piti varata, ei toiminut. Uudestaan konsulaattiin ja kuulemma numero toimii vain joistain tietyistä paikoista. Samalla tarkistin, että tarvinko itse asiassa viisumia ollenkaan ja sanottiin, etta juu tarviit jos aiot olla pitempään kuin heinäkuun loppuun USAssa.

Joten etsin paikan, josta mainitun puhelun pääsi soittamaan. Maksoi vaivaisen satasen! Ja siellä äijä kertoi, että Meksikosta voi hakea jenkkiviisumia vain jos asuu Meksikossa. "Jaaha, taisi sitten tulla suunnan muutos." Mutta ei, kaveri jatkaa että jos menetkin lentämällä eikä bussilla, niin et tartte viisumia! Voi auvoa, pääsen sittenkin Mahdollisuuksien Maahan!

Suomesta suoraan jenkkeihin matkustettaessahan viisumia ei tarvita ollenkaan. Mutta Meksikosta maitse ei siis suomalainenkaan viisumitta maahan pääse.

Ja siellähän tuli kierrettyä 12 päivää, kunnes siirryin tänne Kanadaan jossa on menossa nyt päivä numero 8. Ensimmäiset pohjoisamerikkalaiset kaupunkini olivat Teksasin Houston ja Dallas ja siellä oli tietty heinäkuussa aivan järjettömän kuuma. Muutaman tunnin kiersin keskustassa pilvenpiirtäjien seassa ja ihmettelin miksi ketään ei ole liikkeellä, kunnes tajusin että kaikki on sisällä ilmastoiduissa tiloissa! Pilvenpiirtäjät oli yhdistetty toisiinsa käytävillä, niin että ulkona ei tarvitse edes käydä... Oheisessa kuvassa on muuten J.F. Kennedyn murhapaikka ja löytyypä kuva myös talosta, josta Oswaldin epäiltiin laukauksensa ampuneen. (Sittemminhän on esitetty lukuisia muitakin teorioita sekä ampujasta, että hänen sijainnistaan.) Ainakin JFK tuli murhatuksi paljon keskeisemmällä paikalla kuin Che Guevara, aivan Dallasin keskustan kupeessa. CIA:lla taisi olla näppinsä pelissä molemmissa tapauksissa...

Onhan tämä kieltämättä melkoinen muutos tulla Pohjois-Amerikkaan lattarimaailman jälkeen, mutta alan jo tottua. Jos ei muuta, niin ainakin paikallisten ihmisten kiire ja tohina on tarttunut...juuri kun opin ottamaan asiat lunkisti. Ja juu, hampurilaisia olen syönyt kolmen viikon aikana varmaan yhtä paljon kuin edellisen kolmen vuoden aikana.

Bussi vei vinhaa kyytiä kohti pohjoista ja paikallisen bussimonopolifirman surkean palvelun ja toiminnan tuloksena päädyin vahingossa Chicagoon, joka oli ensimmäinen paikka täällä jossa yövyin bussin ulkopuolella. Tämä kaupunki oli jo enemmän sitä mitä odotinkin ja kun lämpötilakin putosi parikymmentä astetta niin viikonloppuhan meni siellä oikein mukavasti. Seuraava viikko kului sitten amerikansuomalaisen perheen vieraana wisconsinilaisella farmilla.

Oli aika mielenkiintoista nähdä kuinka 3. ja 4. polven amerikansuomalaiset yrittävät elää niin suomalaisesti kuin mahdollista. Kaikilla on vähintään yksi sauna ja suomalaisia ruokia kokataan lähes päivittäin. Täällä päin en silti tavannut ketään, joka vielä olisi puhunut suomen kieltä. Ei mikään ihme, että suomalaiset aikoinaan tulivat tänne Minnesotan, Wisconsinin ja Thunder Bayn alueelle, sen verran paljon luonto muistuttaa meikäläistä! Eräälläkin mökilla Minnesotan Elyssä vieraillessani olisin helposti uskonut olevani suomalaisen järven rannalla jos en paremmin olisi tiennyt. Ainoa isompi ero mitä huomasin olivat kolibrit, jotka kuulemma isompien lintujen kyydissä muuttavat kesäksi tänne. Ja tietysti täältä löytyy suomalaisia nimiä vaikka kuinka...yleisin sukunimi lienee "Maki" ja paikan nimissä vilahtelee sellaisia kuin "Oulu" ja "Finland".

Kanadan puolelle siirryttyäni Thunder Bay oli sitten vielä suomalaisempi ja se onkin suurin suomalaisasutus Suomen ulkopuolella. Jokseenkin outoa asioida pankissa, jossa kaikki puhuivat suomea...tai ravintolassa, jonka 59 työntekijästä 57 puhuu suomea. Kyseinen ruokapaikka, "The Hoito", onkin Thunder Bayn ylivoimaisesti suosituin ja se on aika hyvin kun kaupungissa on kuulemma eniten Pohjois-Amerikassa ravintoloita per asukas! Sadasta istuinpaikasta huolimatta kello yhden aikaan iltapäivällä ihmiset joutuivat jonottamaan päästäkseen sisälle. Suolakala maistui...suolakalalle. Olenpa nyt sitten ensimmäisen kerran käynyt suomalaisessa ravintolassa Suomen ulkopuolella. :)

Thunder Bayn jälkeen mulla kävikin sitten melkoinen tuuri. Selvisi, että bussipassini kelpaa vain USAn puolella, joten aloin panikoitua että tarviiko tässä saman tien palata rajan taakse etelän puolelle. Yhtään ei olisi tehnyt mieli, sen verran hyvin viihdyin Thunder Bayssä. Mutta eipä tarvinnut monta minuuttia odottaa, kun mulle jo luvattiin kyyti Winnipegiin (700 km länteen) ja kyyditsijä jopa odotti päivän että sain kaupungin katsottua! Ja pian tämän jälkeen toinen tyyppi tuli luokseni ja ilmoitti, että haluaisi autonsa siirrettäväksi Winnipegistä länsirannikolla muutaman tuhannen kilsan päähän Vancouveriin. Totta ihmeessä suostuin ajamaan sen, kun bensatkin luvattiin maksaa. Eli ajelen tässä nyt sitten ilmaiseksi lähes koko mantereen halki.

Kaikkea sitä matkalla sattuu.

Eikä siinä kaikki. Thunder Bayn päivän aamuna menin hostellin viereen tienposkeen liftaamaan kyytiä 20 km päähän kaupungille ja jo neljäs auto pysähtyi ottamaan kyytiin. Tyypit sitten kuskasivatkin minua koko päivän ympäri nähtävyyksiä kaupungissa ja sen ympäristössä! Mitään pääsymaksuja tietenkään en (kovasta yrittämisestä huolimatta) saanut maksaa ja lisäksi illalla tultiin vielä erikseen hakemaan pubikierrokselle keskustaan. Huh, tämmöisiä asioita taitaa tapahtua vain Kanadassa. Toistaiseksi saatujen kokemusten perusteella täällä on keskimäärin mukavimmat ihmiset mitä missään olen nähnyt ja sepä tietysti tekee matkustamisen aika rattoisaksi. Puolituntemattomilta ihmisiltä olen saanut majoitustakin Winnipegissä ja Edmontonissa, joten Kanadan keikalla ei ole mennyt rahaa vielä paljon mitään. Itse asiassa sitä Winnipegin tyyppiä, jonka kämpässä asuin en ikinä edes tavannut!

Mutta jo riittää. Pitäisi tänään vielä ehtiä ajaa Calgaryyn ja mahdollisesti nähdä vähän Rocky Mountains -vuoristoakin. Eilen illalla kun oli aika kurja ilma.

2. syyskuuta 2000, Jakarta, Indonesia (päivä nro 236)

Mantereen vaihto

Reittini Pohjois-Amerikassa kulki osavaltioittain tähän tapaan: Texas, Illinois, Wisconsin, Minnesota, Ontario, Manitoba, Saskatchewan, Alberta, British Colombia, Oregon, Kalifornia, Nevada. Useimmissa tosin vietin vain päivän tai pari. Reitille osuneita kaupunkeja olivat: Houston, Dallas, Chicago, Kankakee. Duluth, Bennett, Ely, Thunder Bay, Winnipeg, North Battleford, Edmonton, Jasper, Calgary, Banff, Whistler, Vancouver, Victoria, Eugene, San Francisco, San Mateo, Napa, Bakersfield, Las Vegas, Los Angeles. Sanomattakin selvää, että tämä oli melkoisen iso satsi 41 päivässä varsinkin kun matkustin koko ajan maitse. Toisaalta kiireinen meno Pohjois-Amerikassa sopi hyvin kuvaan, kun paikalliset ihmisetkin olivat huomattavasti kiireisempiä kuin mihin olin Latinalaisessa Amerikassa tottunut.

Mistäpä alkaisin? Jostain syystä mieleen tulee Los Angelesin metro, jossa oli jokseenkin erikoinen lappu seinällä. Sanamuoto ei ollut ihan näin suora, mutta asiasisältö siinä oli selvästikin: "Jos aiot hypätä junan eteen, niin olethan ystävällinen ja teet sen henkilöllisyyspapereiden kera." Ruumiin tunnistamista toki helpottaahan se, ei siinä mitään. Ihan fiksu ohje. Toinen hieman hämmennystä herättänyt kokemus samaisesta kaupungista oli, kun kävin eräässä keskustan kauppakeskuksista. Siellä oli nimittäin iso kuntosali läpinäkyvän seinän takana, niin että kaikki ohikulkijat saivat aikansa ratoksi pällistellä sisällä hikoilevia tyyppejä muodikkaissa urheiluvaatteissaan. Paikka oli täynnä juoksumatoilla käveleviä amerikkalaisia. Ihan heti en keksi miksi ne ihmiset menevät sinne kävelemään eivätkä pihalle. Tietysti liikenne ja välillä heikot jalkakäytävät asettavat omat rajoituksensa, mutta kyllä ainakin itse viimeisinä USAn kuutena päivänäni tulin kävelleeksi yhteensä n. 150 km. Toisaalta LA:ssa ulkona kävely ei välttämättä ole kauhean terveellistä, kaupungin ilma ei ole niitä puhtaimpia. Ainakin Mexico Cityssä on ohjesääntö, jonka mukaan kaikenlainen ulkoliikunnan harrastaminen on syytä jättää valiin saasteiden vuoksi. Että joku järki kai siinä kävelymattojen suosiossakin sitten on.

Los Angeles on kyllä silti vähän kumma kaupunki. Paikallisessa ilmaislehdessä suurin osa sivuista oli täytetty plastiikkakirurgien ja ihokarvanpoistajien (laserilla "once and for all") mainoksilla. Tässä kaupungissa ei kerta kaikkiaan tule epätaydellinen ulkonäkö kyseeseen! Joidenkin mielestä LA onkin se todellinen "Silicon valley" eikä suinkaan San Josen ympäristö.

Eikä Losin ihmeet siihen lopu. Oletko koskaan tavannut taksikuskia, joka kieltäytyy juomarahasta? Tällaiseen ihmeeseen törmasin tässä juomarahojen luvatussa maassa, tarkemmin Hollywoodissa. Kieltämättä matka bussiasemalta hostellilleni oli lyhyt ja olisinkin kävellyt sen jos hostelli ei olisi maksanut kyytiä. Hintaa muutaman korttelin ajolle tuli 3,90 dollaria. Annoin kuskille vitosen ja pyysin pitämään loput. Mutta ei, häiskä antoi mulle väkisin 1,25 takaisin! Jenkkilässä tapahtuneena tämä oli mielestäni koko lailla sensaatiomaista.

Mutta vielä kummallisempi kaupunki oli Las Vegas. Tänne ei ollut aikomukseni mennä ollenkaan, mutta kun Greyhoundin hienolla bussipassilla sinnekin helposti pääsi niin uteliaisuus vei voiton. Kannattihan se toki, voitin hedelmäpeleistä 55 centillä huikeat 1,45 dollaria! Mutta aika vaikea on ymmärtää miksi kukaan tulee tähän kaupunkiin toisen kerran. Miksi ihmeessä pitää rakentaa Venetsia jonkun hotellin sisälle? Eikö todellakaan riitä, että Italiasta jo yksi Venetsia löytyy? Ravintolat tässä kaupungissa on myös aivan oma lukunsa. Buffeteissa on ruokalajeja enemmän kuin ikinä olisi voinut kuvitella maailmassa edes olevan. Ja kaikkien on tietysti maistettava kaikkia! Voisin kuvitella, että tavallinen lasvegasilainen ravintola heittää ruokaa yhtä paljon pois kuin mitä keskikokoisessa afrikkalaisvaltiossa syödään...

Amerikkalaisten välinpitämättömästä asenteesta muuta maailmaa kohtaan on olemassa miljoonia toinen toistaan hauskempia juttuja. Tekisi mieleni kantaa korteni tähän kekoon myös, mutta tulin luvanneeksi että pidän nämä jutut omana tietonani. Joten tyydyn vain raapaisemaan pintaa kertomalla kuinka opin mm. että Suomen pääkaupunki on Tanska ja että suomalaiset eivät rusketu ollenkaan. Mutta toden totta, myönnettäköön että tapasin lukuisia amerikkalaisia joilla oli ihan kohtuullinen käsitys ulkopuolisesta maailmasta, joten on toki epäreilua tehdä yleistyksiä näistä ääritapauksista. Tai jotain.

Samaan hengenvetoon pitää kyllä myös todeta, että monella amerikkalaisella on hyvin heikko käsitys naapurimaistaan Kanadasta ja varsinkin Meksikosta. Monille Meksiko tuntuu edustavan jonkinlaista kehittymättömyyden huippua ja jos olet siellä käynyt, niin olet käynyt maailman äärissä. Siellä ja täällä sain osakseni tällaisia kommentteja: "Ai, olet tulossa Meksikosta? Ai kauhee. Kuinka sinne uskalsit? Siellähän on kovin alkeellista." Sinänsä tämä on minusta aika harmillinen asenne, kun Meksiko kuitenkin loppujen lopuksi on harvinaisen hyvinvoiva ja rikas maa. Olkoonkin että erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat isot, mutta Latinalaisen Amerikan mittapuussa Meksikolla menee enemmän kuin hyvin. Ja nyt saivat jo presidentinkin lopulta valittua eri puolueesta kuin 76 viime vuotena.

Politiikasta voisi todeta senkin, että tulevan syksyn presidentinvaalit olivat jo kuuma peruna jenkkilässä. Omien kokemusteni perusteella tulos näyttäisi melkoisella varmuudella olevan menossa Al Goren voittoa kohti, sillä jokainen amerikkalainen jonka kanssa asia tuli puheeksi sanoi asiasta sen tapaista kuin "Sinänsä aivan sama kuka on presidenttinä, kunhan ei vaan ainakaan Bush!". (Ja niinhän siinä sitten kävi, että kaikesta huolimatta valitsivat toisin...olkoonkin että ratkaiseva osa Goren äänistä taisi lipukkeiden huonon suunnittelun vuoksi ajautua väärälle miehelle.)

Pieniä kulttuurishokkejakin Pohjois-Amerikan kiertueellani koin. Yksi oli se, että (huomasin tämän USAssa, mutta pätee kuuleman mukaan myös Kanadaan) rattijuopumus ei ole rikos eikä mikään. Toki se on laissa kiellettyä, mutta näyttää että tämä ei ketään kiinnosta - kaikkein vähiten poliisia. Olin pariin kertaan tilanteessa, jossa poliisin olisi minusta ilman muuta pitänyt puhalluttaa paikalla olleita, mutta eipä näyttänyt kenellekään tulevan mieleen. Ja niinpä kukaan ei näytä juuri epäroivän, lähteäkö rattiin vai ei yhden six-packin jälkeen.

Kuten lähes missä hyvänsä maassa, myös Yhdysvalloissa sain ratkiriemukkaita kokemuksia setvimällä suihkujen toimintatapaa. Sikäläisillä suunnittelijoilla on ilmeisesti tavoitteena saada jokaiseen kotiin eri lailla toimiva suihku! Lähes aina toimintatapa sitten loppujen lopuksi valkeni, mutta kerran jouduin ottamaan jääkylmän suihkun kun en kerta kaikkiaan keksinyt miten lämmintä vettä saisi tulemaan. Sittemmin asia oli pakko selvittää, sillä kyseinen suihkutyyppi osoittautui yhdeksi suosituimmista. Systeemi on sellainen, etta siinä on vain yksi nuppi jota kiertämällä säädetään - ei suinkaan vedentulon voimakkuutta - vaan veden lämpötilaa. Voimakkuus säädetään samaa nuppia ylös ja alas siirrellen. Niinpä kun ensi kertaa käytin tätä, niin totta kai väänsin voimakkuuden (tai niin luulin) täysille ja vahingossa tulin huomaamattani nostaneeksi nuppia ylös. Eli kylmää vettä tuli täydellä voimalla ja en todellakaan keksinyt mistä se lämpiäisi.

Kulttuurishokkina kai voi pitää sitäkin, että USA oli ehkä ensimmäinen käymäni maa (myös Kanada) jossa urheilusivut eivät olleet suinkaan lehden mielenkiintoisinta antia, vaan päinvastoin vähiten mielenkiintoista. Baseball-liigojen kiekurat kyllä tulevat selviksi, mutta oikeista lajeista on turha hakea tuloksia. Käydyistä kisoista kyllä saatetaan kertoa ja jopa siitä kuka oli urheilemassa (ainakin jos joku amerikkalainen supertähti oli mukana), mutta tulokset ei taida sitten kiinnostaa ketään. Kanadassa tosin kyllä käytiin uskollisesti läpi eurofutiksen UEFA-cupin ensimmäisen karsintakierroksen tulossato!

Mielenkiintoinen paikallinen urheilukokemus oli, kun kävin Vancouverissa katsomassa sikäläistä jalkapalloa, joka on läheistä sukua jenkkifutikselle. BC Place -stadionin ovella seisseeltä poliisilta kyselin, mistä saisin lippuja illan matsiin niin sehän veti takataskustaan mulle ilmaisen lipun! Kätevää sinänsä - ja hyvin kanadalaista - mutta pelissa oli kyllä aika vähän nähtävää. Calgaryn poppoo peittosi kotijoukkueen mennen tullen ja tapahtuma oli - häikäisevää puoliaikashowta lukuunottamatta toki - varsin tylsää katsottavaa. Kanadalaisyleison lajituntemuksesta ei antanut kauhean hyvää kuvaa se, että vieressäni istunut vancouverilainen kyseli jatkuvasti minulta pelin sääntöjä! Tyypillä ei näyttänyt olevan oikein minkäänlaista käsitystä mitä kentällä tapahtui, myöskään hänellä ei ollut aavistustakaan sarjatilanteesta tai liigan hallitsevasta mestarista. Kovasti hän kyllä matsin alussa kannusti omiaan: "Bee Cee, Bee Cee!" Mutta kun tilanne alkoi olla luokkaa 3-31, muuttui huutokin lähinnä ns. vittuiluksi kotijoukkueelle. :)

Astetta mielenkiintoisempi tapahtuma olivat Kanadan yleisurheilumestaruuskilpailut ja olympiakarsinnat Vancouver-saarella Brittiläisen Kolumbian pääkaupungissa, Victoriassa (jossa muuten säkkipilli soi ja Lontoo-malliset kaksikerrosbussit liikennöi). Huonolla tuurillani tosin tietysti kävi niin, että kun saavuin paikalle viimeisenä kilpailupäivänä niin jäljellä oli enää lajeja, joissa oikein kellään kanadalaisella ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia olympiarajan rikkomiseen. Sitä paitsi Kanadassa yleisurheilu muutenkin on vain synonyymi miesten sataselle. Näinpä nyt Shane Niemen ainakin kuitenkin.

Ehkä paras penkkiurheilukokemus Pohjois-Amerikassa oli paikallisen eurojalkapalloliigan ottelu Dallas-Miami. Tosin suurin osa sekä pelaajista että katsojista oli meksikolaisia ja muita latinoita, mutta teknistä ja aika paljon lyhyihin syöttelyihin perustuvaa peliä oli silti kiva katsella. Tasapelin jälkeen pelattiin vielä 2 x 5 min jatkoaika, mutta ei sentään rankkarikisaa... Liiga on sen verran epätoivoinen katsojien saamiseksi tähän lajiin, että liput myytiin puoleen hintaan ja paikalle vaivautuneille tarjottiin kentän edessä pelin alla ilmaiset ruuat ja juomat, ml. olutta!

Automatkani Kanadan halki oli kokemus sinällään sekin. Ensin muutama päivä ja jokunen tuhat kilometriä äärettömän tylsää preeriaa, jonka aikana matkan kohokohta oli se kun lähellä Saskatoonia auton pakoputkisto putosi tielle. Sen siitä saa maassa, jossa autoja ei tarvi katsastaa...<grr>. Edmontonissa sain paikallisen tuttuni avulla putket korjautettua, mutta 250 dollarin lasku ei ollenkaan ilahduttanut auton omistajaa. Kuten ehkä viime kerralla tulin maininneeksi, niin hän oli muuttamassa Vancouveriin ja ajoin hänen puolestaan hänen autonsa sinne Winnipegistä. Koko reissu oli lähtiessä peruuntua, kun autoon piti jo silloin tehdä 500 taalan remontti, mutta lähtö siitä sitten loppujen lopuksi tuli kuitenkin.

Edmontonin jälkeen maisemat sitten muuttuivat dramaattisesti ja sieltä aina länsirannikolle asti maisemat olivat suorastaan majesteettiset. Tiesin kyllä odottaa Kanadan Kalliovuorilta paljon, mutta sittenkin se teki melkoisen vaikutuksen. Arvasin kyllä, että nyt alkaa nähtävyydet mennä parempaan suuntaan siinä vaiheessa kun ymparillä kuuli yhä enemmän ja enemmän japanin kieltä... Lake Louise -järvi oli sitten tämän huipentuma ja ei ihme, kirkkaana kesäaamuna se oli suorastaan satumaisen kaunis! Melkeinpä jopa kauniimpi kuin Atitlán Guatemalassa, mutta toki paljon pienempi...Atitlániin verrattuna Louisea ei oikein voi järveksi edes kutsua kokonsa puolesta. Myös Jasperin kansallispuistossa oli upeita maisemia.

Automatkailuni päättyi sitten Whistlerin hiihtokeskuksessa (jossa tosin elokuussa en yhtään hiihtäjää nähnyt). Olin ajanut tuhatkunta kilometriä aamusta asti tänne saapuessani ja olettanut tapaavani auton omistajan täällä. Kun hän ei kuitenkaan klo 22 mennessä ollut vastannut soittopyyntööni, niin lähdin etsimään majoitusta Whistlerista. Kahden korttelin päässä määränpäästä ajelin liikennevalojen yli n. 30 km/h vauhtia, kun yhtäkkiä keskellä risteystä joku toinen auto oli edessäni n. puolen metrin päässä ja ennen kuin ehdin jalkaa kaasulta nostaa niin rysähti ja takapenkilla lojuneet rojut lensivät eteen. "Voi hieno!", oli ensimmäinen ajatus ja jäin penkille miettimään että mitä hittoa tein väärin? Pitkän ajopäivän päälle saatoin hyvin kuvitella nähneeni punaisen valon vihreäna tjms. Pari nuorta kaveria saapui kuitenkin paikalle ja tarjoutuivat todistajiksi, jolloin vasta tajusin että - huh - tapahtunut ei ollutkaan minun vikani. Enivei, on aika sanoinkuvaamattoman noloa kolaroida jonkun lähes tuntemattoman auto...

Kuinka ollakaan, se minun ajamani japanilaiskaara oli aivan rutussa ja ajokelvoton, mutta päälleajajan hieno uusi Chrysler lähes naarmuton! Kuljettaja oli amerikkalainen, joka onneksi ei kiistänyt virhettään. Poliisi saapui paikalle viidessä minuutissa ja loppujen lopuksi kysyi minulta pitäisikö tätä jenkkikuskia sakottaa! Sittemmin kaduttaa, että tulin sanoneeksi ei. Vaikka eipä siitä kai kenellekään mitään hyötyä olisi ollut. Auto hinattiin pois ja jäin viettämään muutaman päivän Whistlerissa, parannellen niskaani joka tosin jo muutaman päivän jälkeen tuntui taas normaalilta. Auton omistajan sain kiinni vasta kaksi päivää kolarin jälkeen ja yllätyksekseni hän ei ollut vihainen olleskaan - kuten sanottu, kanadalaiset on uskomattoman ystävällistä väkeä! Hän oli kovin huolissaan terveydentilastani, mutta seuraavaksi eniten lähinnä siitä että "ei kai sitä autoa vaan enää pysty korjaamaan ajokuntoon?" Taisi olla aika kyllästynyt huonokuntoiseen autoonsa ja mieluummin antaisi vakuutusyhtiön hankkia uuden auton tilalle kuin korjata tämän...

Itse asiassa kun tapasimme myöhemmin Vancouverissa, niin hän väkisin maksoi mulle paitsi bensakulut, myös bussimatkan Whistlerista Vancouveriin ja hieman jopa palkkiota siitä että "toit auton Whistleriin"! En oikein tiennyt olisiko tuo pitänyt ottaa loukkauksena, mutta tyyppi vaikutti kyllä ilmeisen vilpittömältä. Niin että hyvinhän kaikki lopulta kääntyi ja ainoa häviävä osapuoli taisi olla kolaroijan vakuutusyhtiö. Kaikkea sitä kisoissa sattuu.

Vieläkö jatkaisin? Enpä taida jaksaa. Piti kertomani mm. siitä kun Fort Battlefordissa - kaukana kaikesta suomalaisiirtolaisten asutuksesta - tapasin vanhan ontariolaispariskunnan pojanpoikineen ja kun kerroin mistä olen, sain vastaukseksi: "Minäkin olen Suomesta." Vuonna 1951 oli muuttanut hän... Samoin voisin tarinoida ummet ja lammet siitä kuinka huono on USAn lähes monopoliasemassa oleva bussiyhtiö Greyhound. Systeemi muistuttaa aika paljon Kuubaa, paitsi että Amerikasta puuttuu se vain-turisteille-luxus-bussi. Parhaimmillaan Greyhound toki on ihan siedettävä ja miellyttävämpi kuin esim. Bolivian bussit, mutta voi pojat...kyllä siellä on paljon opittavaa siitä miten bussiliikenne hoidetaan esim. Meksikossa tai Chilessä - eli maissa, joita jenkit surutta pitävät kehitysmaina. Muistiinpanoista löytyy myös avainsanat rootbeer, pikavauhtia museoissa hinaavat jenkit, pikaruuan suhteettoman halvat hinnat muihin ravintoloihin verrattuna, Bakersfieldin upeat lenkkipolut joihin kuuluu mm. kelkkailurannimäinen kapea "kanjoni", siellä täällä vastaan tullut "teillä Suomessa ei varmaan ole mitään tällaista" - asenne, isot kahvikupit, Kanadan osittain jopa esimerkillinen tapa kohdella intiaaneja - tai poliittisesti korrektimmin kuten Kanadassa on tapana - "Ensimmäistä kansakuntaa", jne.

Lopuksi en kuitenkaan malta olla vielä mainitsematta sitä, että olin hieman yllättynyt ja pettynyt siihen kuinka paljon pohjoisamerikkalaiset kaupungit muistuttavat toisiaan. Toki latinalaisamerikkalaisissakin kaupungeissa tämän huomaa, yleensä on iso keskusaukio ja sen ympärillä upea katedraali sekä jonkinlainen kaupungintalo tai isommissa kaupungeissa laajemman alueen hallintorakennus. Halpoja hotellihuoneita yleensä löytää aivan ydinkeskustasta ja asutus leviää tasaisesti heti keskustasta lähtien ulospäin. Pohjois-Amerikan konsepti taas on yleensä hyvin pienelle alueelle ahdettu keskusta, joka on helppo löytää koskapa se on täynnä toinen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä. Selvää yksittäistä keskusaukiota tms. ei yleensä ole. Kauppakeskukset, palvelut ja hotellit ovat usein jossain hyvin kaukana täältä. Kirkkoja on siellä täällä ja niitä on paljon, koskapa jokaiselle lukemattoman monelle uskontokunnalleen on omansa. Kirkot ovat myös yleensä hyvin tylsän näköisiä. Asutus leviää hyvin laajalle alueelle ja kaupunginosat ovatkin usein melkein ennemmin omia pikku kaupunkejaan kuin osa isompaa kokonaisuutta.

Mutta tämä kaikki on nähtyä ja koettua, nyt keskityn Indonesiaan. Matka Los Angelesista kesti niin että kun lähdin hostellilta Hollywoodista ma-iltana klo 21 niin kirjoittauduin sisään Jakartan Jalan Jaksalla majataloon ke-iltana samaan kellonaikaan. Ilmassa vietin aikaa tosin vain 19 tuntia, mutta aikaa kului kummasti erilaisissa paikoissa odotteluun ja kellonaikakin siirtyi 14 tuntia eteenpäin. Itse asiassa en ole vieläkään täysin toipunut uuteen aikaan siirtymisestä ja nukuin esim. viime yönä klo 20-05. Lento meni muuten ihan mukavasti, mutta jostain syysta kärsin koko ajan valtavista ilmavaivoista! :) Matkalla välilaskupaikkaan Souliin vieressäni istui arvokkaan näköinen keski-ikäinen korealaisnainen, jonka kanssa en vaihtanut matkan aikana sanaakaan. Suuri oli nolostukseni kun eräässä kohtaa venyttelin hieman huolimattomasti ja tulin moksauttaneeksi häntä nyrkillä silmäkulmaan. Vielä nolompaa oli, että kyseinen leidi ei tuntunut huomanneen koko asiaa!

Kuten alussa lupasin, sekavia irtonaisia huomioita. Pahoittelen, että en jaksanut koota näitä selkeämpään muotoon.

Osa 7, Indonesia, Sydney, Singapore ja Malesia