Osa 5, Väli-Amerikka ja Meksiko

De Alto Cedro voy para Marcané / Luego a Cueto voy para Mayarí - Buena Vista Social Club

21. toukokuuta 2000, Cancún, Meksiko (päivä nro 133)

Paikka se on tämäkin

Jukatanin Kuplia Onpas kummallinen viikonloppu takana. Lauantai meni lähinnä erittäin haikeissa merkeissä, kun oli viimeinen päivä Ecuadorissa. Suurimman osan aikaa yritin päättää missä syön lounasta ja missä päivällistä... liian monta hyvää ravintolaa vielä kokeilematta. :) Päädyin sitten lounaalle paikalliseen cevicheriaan (keittoa meren antimista) ja illalla tyydyin algerialaiseen schawarmaan. Välissä ehdin tehdä viimeisen ohuen ilman juoksutreeninkin ja totta kai just silloin kun tuli iltapäivän rankkasade. Oli meinaan vaatteet märkinä ja totta kai just edellisenä päivänä olin postittanut läjän vaatteita Suomeen, että oli kuivat kuteet vähissä...

Maksoi muuten vaatimattomat 80 dollaria se 6-kiloinen paketti Suomeen. Ei muka saanut meriteitse lähettää.

Plääh, sunnuntaina heräsin yöllä kahdelta enkä saanut enää unta. Väliäkö tuolla, neljältä piti joka tapauksessa hypätä taksiin ja lentokentälle. Klo 06.45 viimeinen vilkaisu Quitoon, jossa vietin sentään kolme viikkoa ja panamalainen Copan kone vei Guayaquilin kautta Panamaan, Keski-Amerikan portille. Maisemat näytti laskeutuessa niin hienoilta, että alkoi tosissaan harmittaa etten ollut varannut Panamalle aikaa koneen vaihtoa enemmän! No, ainakin ehdin tax freesta hankkia 60 taalan discmanin, kun joku aika sitten totesin kyllästyneeni siihen ettei ostettuja cd-levyjä voi kuunnella. Muutaman päivän budjetti upposi sitten siihenkin kapistukseen, mutta ainakin repussa oli tilaa kun olin postittanut 6 kiloa kamaa juuri Suomeen.

Cancún Panamasta matka jatkui sitten tänne Meksikoon, Yucatánin niemimaalle ja Cancúniin. Johan on paikka! Luulin nähneeni turistirysiä ennenkin, mutta tämä vie jo kyllä voiton kaikista. 20 kilometriä rantakatua täynnä loistohotelleja... tämä on tavallaan tällainen "amerikkalaisten Kanaria". Juu, kuulostaa just niin kamalalta kuin onkin. 30.000 asukasta, 140 hotellia, 2.9 miljoonaa turistia per vuosi, 195 lentoa joka päivä. Ja hinnat pilvissa. Syötyäni (matkan tähän mennessa kalleimman) aterian, annoin n. 8 % tippia, kun laskussa niin isolla luki notta "JUOMARAHA EI KUULU HINTAAN". Tarjoilijapa ei tätä huolinut, vaan totesi että "yleensä on kyllä tapana antaa 10 %". AAAARGGGH!!

Poishan täältä on päästävä ja äkkiä. Tietty jos rahaa olis kuin roskaa, niin kai täälä varmaan viikoksi tekemistä löytyisi, mutta kun ei niin... Sen verran kuitenkin pistin öykkäröinnin puolelle, että vuokrasin elämäni ensimmäistä kertaa auton! Meksikolaisvalmisteinen kuplavolkkari kököttää hotellin vieressä ja odottaa, että huomisaamuna lähdetään kiertämään ympäri Yucatánia. Tuleepa tämäkin matkustustapa kokeiltua, edessä viikon ajelut.

On muuten ensimmäinen kaupunki, jossa tuli simpanssi kadulla vastaan. Ensin katsoin, että kylläpä siinä joku pikkumies kävelee sitten erikoisella tekniikalla, mutta eläimellinen äännähdys avasi paitsi korvat, myös silmät... sehän onkin apina. :) Joo, melkein yhtä hauska juttu kuin se Quitossa ollut polliisiasema, jonka kyltissä luki: "Policia Nacional, S.I.A.T." Eli ei kovinkaan hauska. Mauton jopa.

Alausín juna Ecuadorista vielä...enpäs taidakaan jaksaa kirjoittaa. Tuli ajeltua 40 muun gringon kanssa junan katolla Alausín ja Sibamben väliä sekä podettua erilaisia vatsavaivoja Bañosissa. Baños on Ecuadorille sitä mitä Ushuaia Argentiinalle, San Pedro de Atacama Chilelle, Potosí Bolivialle tai Cancún Meksikolle - joskin pienemmässä mittakaavassa. Siellä tulivuoret haisee ja Bon Jovi soi... No, viimeisenä päivänä oli ihan kivaakin kun maha parani ja sain popsia navan täydeltä paikallista käsintehtyä toffeeta. NAM! Ja onhan se kaupunki mahdottoman kauniilla paikalla. Kuumien lähteiden uima-altaisiin ei muuten kannata mennä viikonloppuna tai ainakaan puolta vetoa enempää et mahdu ihmismassan keskellä uimaan. Hassua kai sekin, että kun toisen kerran Etelä-Amerikassa törmään suomalaiseen matkailijaan, niin se on sitten sama kuin se ensimmäinen. :) Kaikki kysyy multa miksi suomalaiset ei käy täällä, mutta en mä osaa vastata. Niin, miksi ei?

31. toukokuuta 2000, Havanna, Kuuba (päivä nro 143)

Patria o muerte!

Che Guevara Pitipä ottaa ja käyttää tämä tilaisuus hyväksi mailin kirjoittamiseen. Taidan olla Kuuban ainoassa nettikahvilassa. Kansalaisia suojellaan ulkomaailman pahoilta vaikutteilta poliittisesti korrektilla, maanlaajuisella intranetilla johon kyllä pääsisi. Mutta täällä Capitolio-rakennuksen sisällä näyttää olevan valtion ylläpitämä netti - vain ulkomaalaisille totta kai. Eikä halpa olleskaan, mutta eipä ole yhteyskään nopea.

Kolmas päivä nyt Kuubassa menossa ja ehdin siis maahan ennen Eliánia. :) Paljon ei ole vielä sanottavaa. Ainakaan toistaiseksi maa ei ole tehnyt kovin kummoista vaikutusta. Alkuun tuntui, että täällä riistetään turistilta dollareita aivan surutta, mutta ajan mittaa (ja kun lopulta löysin kirjakaupan, josta sain edes jonkinlaisen matkaoppaan) alkaa oppia löytämään vähän edullisempia asioita. Ei esim. ole pakko syödä dollariravintolassa, kunhan ensin löytää jostain paikan mistä ostaa paikallisia pesoja. Ei sillä, pesoilla ei täällä paljoakaan saa mutta pieniä asioita kuitenkin. Ja kun dollariin mahtuu 21 pesoa, niin nämä jotkut asiat halpenee kummasti... Sitä en kyllä rohkene väittää, että ne markan-parin "pitsat" ja "spagetit" mitä kadulla myydään, järin maukkaita olisivat. Mutta jos sellaisen saa kurkustaan jotenkin alas, niin kyllä maha vähän aikaa täynnä pysyy.

Tai sitten asuminen. Taksikuski väitti mulle kiivaasti maahan saapuessani, että yksityismajoitus on halvin tapa yöpyä Kuubassa. Kävin kuitenkin kysymässä yhtä hostellia, joka olikin 60 dollarin hintainen ja päätin uskoa tätä väitettä. Olin ekan yön sitten Hilda-tädin luona oikein mukavassa kämpässä, mutta maksoin 30 dollaria. No, seuraavaksi päiväksi siirryin puolta halvempaan tavalliseen hotelliin. Hähää, tulipa taas todistettua että taksikuskin sanaan ei auta luottaa. :) Toivon mukaan maaseudun puolelta löytyy edullisempia perhemajoituksia, jotka kyllä sinänsä kiinnostaa kunhan ovat kohtuuhintaisia! Muuten alkaa budjetti huutaa pahasti miinusta pikku hiljaa.

Havanna Peräänhuutelijoita Havannan kadulla riittää. Joka välissä kuulee "where are you from", "hello my friend", "Germany?", "want to buy cigars?", yms. ja yleensä koputtelevat olkapäälle tai kuka minnekin siinä samalla. Joku satunnainen vastaantulija ohimennessaan sai päähänsä kiljaista täyttä kurkkua suoraan korvaani notta "¡Oye!". No, harmittomia tyyppejä nämä tuntuisivat olevan. Haluavat kyllä rahani, mutta näköjään laillisin keinoin. Tai ainakin keinoin, jotka täällä ovat laillisia.

Havannassa ei näytä olevan tapana liikaa vaatetta yllään pitää. Niukkaa pukeutumista näyttävät harrastavan myös ne naispuoliset 10-80 -vuotiaat, joille se ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla sopisi... Lisäksi tässä nyrkkeilijöiden luvatussa maassa törmää vähän väliä myös melkoisen atleettisiin uroksiin. Pelästyy oikein välillä, kun tämmöinen pugilistin näköinen tyyppi kävelee kadunkulmassa kireässä paidassaan vastaan, mutta ihan lempeitä näyttäisivät kyllä luonteeltaan olevan he.

Huomenna tarkoituksena on lähteä pois pääkaupungista katsomaan onko maaseutukin täynnä näitä 50-luvun jenkkiautoja. Käsittämättömiä vehkeitä muuten nuo antiikkijäänteet. En voi ymmärtää miksi kukaan a) on ikinä rakentanut moisia rumiluksia ja b) ikinä haluaa käyttää mitään niin epäkäytännöllistä kapistusta. No, takaisin Meksikoon paluu on edessä kuitenkin ma 12.6. ja tämä lienee viimeinen nettikontaktini ennen sitä.

Izamal Jukatanista vielä... Kuplalla tuli ajeltua 1.200 km ympäri niemimaata ja löytyihän sieltä ihan kivojakin paikkoja. Yövyin joka yö eri paikassa ja autolla pääsi kaikenlaisiin pikku kaupunkeihin joihin ei bussilla olisi tullut mentyä. Yksi parhaista paikoista oli varmasti Izamalin kaupunki, jonka koko keskusta oli maalattu keltaiseksi ja se oli tunnelmaltaan kuin suoraan 1600-luvulta. Hevoskärrytakseineen ynnämuineen. Lisäksi keskellä kaupunkia oli vanhoja maya-pyramideja (vai oliko se ennemminkin kaupunki keskellä pyramideja?) ja jostain syystä yöpyviä matkaajia en nähnyt muita. Tiedä sitten oliko sillä osuutta tähän, että en lauantai-iltana löytänyt koko kaupungista olutta... Izamalissa elohopeakin putosi illalla lähelle 30 astetta, mikä mahdollisti kevyen iltalenkin. Piristävä sen ei kyllä voi sanoa olleen.

Kuumuutta Jukatanilla tosiaan piisasi. 36-40 asteen helteessä tuli maya-raunioita koluttua Tulumissa, Chitzén Itzálla, Dzibalchaltúnissa ja Uxmalissa. 36 astetta varjossa tietenkin, mutta keskipäivällä varjoa oli kyllä mahdoton löytää kun aurinko paistaa suoraan pään päältä. Jep, toistaiseksi kuumin paikka mihin olen eksynyt. Onneksi ilma oli kuitenkin suht kuiva. Monissa hauskan nimisissä paikoissakin tuli käytyä, kuten Peto, Muna, Piste ja Liverpool. Suurin osa näistä oli todella rauhallisia ja uneliaita pikku kaupunkeja, mikä ei tuossa ilmastossa ole kovinkaan tavatonta... välillä ei jaksanut muuta tehdä kuin etsiä lähimmän uima-altaan, jos sellainen sattui kaupungissa olemaan. Niitä polkupyörätaksien ajajia kyllä ihailen, että jaksavat moista duunia niissä oloissa painaa!

Fidel lähettää terveisiä :) Hasta la victoria, siempre!

16. kesäkuuta 2000, Caye Caulker, Belize (päivä nro 159)

Kärpäsiä talossa

Trinidad de Cuba Hasta la victoria siempre!

Kuubassa tunnuslaulukseni syntyi Shakiran "Moscas en la casa" eli "Kärpäsiä talossa". Kuuban kesässä kärpäsiä riittää just niin paljon kuin voisi kuvitellakin. Mutta eipä siinä mitään, tämä sikarien, sokerin, rommin ja kimalaiskolibrien maa alkoi päivä päivältä tuntua yhä viehättävämmältä ja Havannassa koetun kulttuurishokin jälkeen kahden viikon jakson lopulla opin jo pitämään Kuubasta todella paljon. Mutta totuttelua se vaati, maa on niin kovin erilainen kuin muu Latinalainen Amerikka.

Havannasta jäi tosiaan aika ikävä maku, lähinnä edellisessä mailissa mainittujen häiritsijöiden hyökkäävyyden takia. Mutta pienemmissä kaupungeissa ihmisten käytös oli keskimäärin todella paljon parempaa luokkaa ja täytyykin todeta että en ole missään vielä törmännyt niin avoimiin ja ystävällisiin ihmisiin aikaisemmin! Puiston penkillä ei tarvinnut kahta minuuttia kauempaa istua, kun joku tuli juttelemaan niitä näitä. Yleensä se kyllä yritti myös myydä jotain, mutta monet jatkoivat vaikka kävikin selväksi että en osta mitään. Moni tosin tässä kohtaa vaihtoi kieleksi englannin (usein aika hataran), jota halusi harjoitella. Joka tapauksessa opin 2 viikon aikana Kuubassa maasta ja sen tavoista enemmän kuin mistään muusta maasta tällä matkalla aikaisemmin. Ja mielenkiintoinen maa se onkin.

Trinidad de Cuba Paikalliset viittasivat käsitteellä "kuubalainen juttu" asioihin, jotka ovat kiellettyjä, rajoitettuja tai muuten erittäin hankalia syystä jota kukaan ei tiedä. Jos näistä kysyi, niin vastaukseksi sai vain: "Son las cosas Cubanas...", kuubalaisia juttuja. Esimerkkejä: filmirullaa ei saa lähettää postissa kirjekuoressa, pitää olla paketti; pakettia ei voi lähettaa ilman olemassa olevaa lähettäjän osoitetta Kuubassa; joissakin kaupungeissa majoittaja ei saa tulla turistia vastaan bussiasemalle; toisissa saa tulla vastaan, mutta ei autolla; Internet on kielletty yksityisiltä, satelliitti-tv on kielletty (Kuubassa on 2 tv-kanavaa ja ohjelmisto...no...siinä ei juuri ole hurraamista - hyviä lentopallomatseja kyllä tarjoillaan tosin), yksityinen ravintola saa tarjota vain sian- ja kananlihapohjaisia ruokia (tätä tosin rikkovat kaikki). Yksi majoittajani kertoi veljestään, joka myös majoittaa turisteja: joku vieras oli laittanut Internettiin skannatun kuvan, jossa oli heidän kämppänsä ja kuvassa syötiin hyvällä halulla hummeri-illallista. Kuulemma tästä oli tullut isannälle jonkinlaisia ongelmia...

Olin aika lailla yllättynyt siitä, että en nähnyt juuri ketään muita matkailijoita Kuubassa - maa vetää kuitenkin pari miljoonaa turistia per vuosi. Mutta selitys lienee se, että lähes kaikki nämä ovat suljetuissa rantakohteissa (Varadero jne.) joihin ei kuubalaisilla ole asiaa ja jotka eivät minunkaan matkani varrelle osuneet. Omatoimisesti Kuubassa reissaa tosi harva ja en ihmettele miksi...matkaaminen on välillä erittäin hankalaa. Kuuba on valitettavasti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen taantunut melkoiseksi takapajulaksi 80-luvun hyvinvoinnin jälkeen ja asiat toimii välillä todella kehnosti. Suosituimmille bussireiteille on toki (vain turisteille tarkoitettu - matkustin pari kertaa ja molemmilla kerroilla olin lähes ainoa matkaaja) Viazul-bussijärjestelmä, joka toimii hyvin. Autot on ilmastoituja ja mukavia ja lähtevät sekä saapuvat ajallaan. Tunnin välein pysähdytään kahvitauolle...

Santa Claran katuja Yksi esimerkki tavallisesta bussikyydistä: Santa Clarassa ollessani lähdin päiväreissulle Remediokseen, jota isäntäni kehui mukavaksi pikkuiseksi koloniaaliseksi kaupungiksi, jossa ei ole turisteja. Bussi sinne meni ihan ok, joskin mua ei huolittu mukaan klo 09 lähteneeseen autoon. Ilmeisesti koska olin jonon viimeinen ja auto tuli täyteen. Jäin sitten rautalanka-aidan taakse jonon kärkeen odottelemaan seuraavaa bussia ja 1,5 tunnin päästä siihen pääsinkin. 50 km matka meni kommelluksitta ja kiertelin hetken kaupungilla, joka oli kuitenkin aika tylsä paikka. Joten ei kun takaisin Santa Claraan.

Bussiasemalta kyselen koska lähtisi seuraava auto ja kuulemma klo 14 (klo oli tässä kohtaa n. 13).

- Hienoa! Saisko yhden lipun siihen?
- Öö, se bussi lähtee Caipirian-kadulta.
- Ahaa, ei siis asemalta. Ok, etsin ko. kadun. Kiitos!

Aseman pihalla kyselen ihmisiltä, että missä päin olisi Caipirian-katu. Mutta kuulemma kyseessä onkin ihan eri kaupunki, jonne on 7 km matkaa! Joten takaisin lipputiskille kyselemään kyydistä sinne:

Kuubalainen bussi

- Öö, Caipirian on ilmeisimmin sen verran kaukana 
  että en ehdi kavellä sinne?
- Joo, klo 14 mennessä et taida ehtiä.
- No meniskö sinne päin bussia taijjotain?
- Joo, klo 13.20 lähtee kyllä.
- Kätevää! Saisinko lipun siihen bussiin?
- No tuota...tämä bussi on rikki...
- Ahaa eikä siis kulje? Koskas olisi seuraava?
- Klo 16.
- Ai-jai, en taida sillä ehtiä klo 14 lähtevään bussiin Caipirianista.
- Joo, et kyllä ehdi. Klo 15.40 on kyllä sitten toinen.
- No en taida ihan ehtiä siihenkään?
- Juu, no mutta...tuota...klo 13.20 bussilla ehdit!
- Mutta sehän oli rikki?
- Niin, mutta sitten on seuraava klo 16!
- Mutta sillä en ehdi mitenkään klo 15.40 lähtevään!?
- Mutta 13.20 lähtevällä kyllä...

Näytti siltä, että tämä keskustelu ei tuota tulosta. Täti ei millään suostunut myöntämään, että heiltä ei nyt löydy palvelua jota olisin tarvinnut. Siirryn taas aseman pihalle, jossa nököttää taksiksi naamioitu Lada. Sen verran olen epätoivoinen, että kysyn kuskilta paljonko maksaisi kyyti Caipirianiin. Mutta mies sanoo, että ei hän sinne lähde! Sen kerran kun taksia tarvisi, niin se ei suostu ottamaan kyytiin - kun ne muutoin aina hyökkäävät päälle suorastaan! En keksi muutakaan selitystä kuin että kaverilla on lupa ajella vain kaupungin sisällä. Las cosas Cubanas...

Noustaan bussiin Remediosissa Seisoskelen pihalla ja mietin mitä tehdä, kun viereen ajaa iänikuisen vanha bussi. Ja pian ilmestyy iso lauma kuubalaisia paikalle jonottamaan bussiin pääsyä. Kyselen, että mihinköhan tämä olisi menossa ja kuulemma Caipirianiin! Joten eikun jonon hännille ja toivomaan, että kyytiin mahtuu. Ja mahtuuhan sinne vaikka tiukkaa kyllä tekee. Näin olen sitten perillä Caipirianissa klo 13.45.

Caipirianin aseman luukulla kysyn sitten että koska olisi seuraava bussi Santa Claraan. Kuulemma 15.15. Ostan siis lipun sinne. Mutta pian ihmiset asemalla selittävät mulle kuumeisesti että nyt on juuri Santa Claran bussi lähdössä, mene sillä! Mutta tässä oli liian pitkä jono enkä mahdu mukaan. Joten ei kun odottelen puolitoista tuntia, sopiihan se. Mutta nyt joku sanoo mulle että mun pitää käydä vaihtamassa lippuni uuteen. Mitä ihmettä? Kysyn asiaa luukulta, ja toden totta - lippuni oli tähän juuri lähteneeseen bussiin ja se pitää vaihtaa uuteen että pääsen mukaan klo 15.15 bussiin. Vaikka myyjä sanoi myyneensä mulle juuri siihen lipun eikä puhunut tästä 13.45 bussista mitään!

No, 15.15 bussi (kuubalaisilla on linja-autolle mita ihanin sana: guagua) sitten lopulta lähti ajallaan - toisin sanoen oli alle tunnin myöhässä. Ja meni kummemmitta ongelmitta perille.

Playa Ancón Toinen hieman hankala tilanne oli, kun menin Cienfuegosista käymään päiväreissulla läheiselle rannalle n. 16 km päähän. Iltapäivällä piti oleman 3 guaguaa takaisin, mutta perillä kukaan ei tiennyt ovatko ne tänään kulussa ja jos ovat niin milloin tulevat - puhumattakaan siitä minne tulevat. Tunnin odottelun jälkeen kyllästyin ja lähdin talsimaan kohti Trinidadia jalkaisin. Valitettavasti kävelysandaalini olivat suutarilla ja mukana vain kurjat suihkusandaalit, joten paljain jaloin liikkeelle. No, onneksi peukalokyyti on Kuubassa suosituin tapa matkustaa ja näköjään ainakin rekkakuskit ottavat herkästi kyytiin myös ulkomaalaisen - ainakin sateessa. Joten perille pääsin sieltäkin.

Opaskirjani sanoi, etta junalla matkustaminen on paljon helpompaa. Kokeilin sitä Havannasta Santa Claraan mennessäni. Tiedä sitten helppoudesta. Ensinnäkin lippua ei voinut ostaa (ulkomaalainen) asemalta. Kun löysin lipunmyyntipisteen, niin siellä ei ollut ketään myymässä mitään - monta muuta työntekijää kylläkin tekemässä ei-mitään. Puolen tunnin jälkeen ilmestyi täti, joka oli sen näköinen että saattaisi myydäkin jotain. Mutta edelläni oli yksi asiakas, jolla olikin tosi monimutkainen lippu ostettavana...kesti tunnin sen asian hoitaminen. Lipun ostamisprosessi kesti yhteensä n. 2 tuntia ja sitten juna oli tietty n. 2 tuntia myöhässä. Kuubassa on vain yksi raide suuntaansa ja jos yksi juna on myöhässä niin sitten ne on kaikki, koska joutuvat odottamaan. Ei ole kuulemma tavatonta, etta juna on 12 tuntia myöhässä.

Kaikkien viivästymisten jälkeen saavuin perille Santa Claraan vasta joskus 21.30 aikoihin. Kun mitään kämppää ei ollut järjestettynä etukäteen, niin tämä olisi ollut vähän hankala aika saapua. Mutta kuinka ollakaan, matkalla junaemäntä tuli kolkuttelemaan olkapäätäni ja kysyi tarvisinko majoitusta. Ja niinpä sitten perillä hänen ystävänsä oli vastassa ja homma hoitui näin kätevästi!

Sinänsä ihan mielenkiintoinen kaupunki tuo Trinidadkin. Mukulakivinen keskusta on kuin suoraan 1800-luvulta ja viehättävän näköinen paikka on sen keskuspuistokin. Jos torilla ei myytäisi sian päitä ja jos mango-kauppiaat eivät kävisi käsiksi, niin kaupunkihan olisi erittäin miellyttävä.

Manuel-isäntäni äiteineen Trinidadissa Näiden ongelmien takia Kuubassa reissaaminen menee helposti siihen, että kun johonkin pääsee, niin siellä sitten pysyy jonkin aikaa. Ja muutenkin...kaikki majoitukseni Havannan ulkopuolella olivat todella upeita! Kuubassa ainoa järkevä tapa majoittua (paitsi Havannassa, jossa se on kallista) ovat yksityisperheet. Vakiohinta näytti olevan 15 dollaria huoneesta ja 7 päivällisestä sekä 3 aamiaisesta. Ei mitään halpaa siis, kun ottaa huomioon että kadulta saa "pizzaa" ja "spagettia" markalla. Mutta huone oli aina ilmastoitu ja siisti, ruuat aina ensiluokkaisia. Ja isäntäväki poikkeuksetta mielettömän ystävällinen ja auttavainen! Jotkut tosin paapoivat vähän liikaakin, kuin omaa alle kouluikäistä lastaan...

Mutta viihdyin näissä huusholleissa todella hyvin. Hämmentävää oli, että kaikki talot olivat aika tilavia ja hyvin kalustettuja sekä siistejä. Näkee, että joskus Kuubassa on mennyt hyvin. Outoa oli, että missään ei ollut yhtäkään mattoa lattialla. Ja ruoka... parasta mitä olen tällä matkalla saanut ja sitä oli aina enemmän kuin jaksoi syödä. Ihmettelen vain että mistä ihmeestä ne näitä herkkuja taikoivat kun tuntui että kauppojen hyllyillä ei yleensä ollut juuri mitään myynnissä - paitsi tietysti tupakkaa. Eräskin perhe tarjosi naudanlihaa, jota ei normaalisti myydä kuubalaisille edes omaan käyttöön. Ja niistä hedelmälautasista tulin lähes riippuvaisiksi. Voi sitä Viñalesin Marionkin yhdeksän hedelmän puutarhaa...oli appelsiinia, papaijaa, guavaa, kookosta, mangoa, kahvia, chirimbaa, banaania, greippiä...ja ties mitä.

Huonojakin ruokakokemuksia oli. Mamei-hedelmän ylimakeus teki siitä aika kuvottavan makuisen niin että heikompaan makunautintoon ei taida listallani päästä muu kuin meksikolainen chilillä maustettu jäämurska. Tosin mameistakin kuubalaiset tekevät kyllä ihan hyvää jäätelöä.

Fillarimatkalla Trinidadin suunnalla Havannan kokemusta heikensi sekin, että kärsin siellä kaikkien aikojen ripulista. Pahimmillaan n. 30 vessakäyntiä päivässä. Niinpä saavuttuani Santa Claraan kävinkin heti ekana aamuna katsastamassa tämän Latinalaisen Amerikan ylivoimaisesti parhaaksi ja halvimmaksi kehutun terveydenhuollon tason. Lääkäri tutki kovin ylimalkaisesti ja ei antanut minkäänlaista diagnoosia. Määräsi kahta lääkettä eikä yhtään selittänyt mitä ne oli. Mutta ainakin käynti oli ilmainen ja lääkkeet apteekissa maksoivat yhteensä kokonaiset 70 penniä! Veikkaisin että toinen oli Imodiumin kaltainen "suolten tukkija" koska sitä oli vain 4 tabletin kuuri (ja suolet tukkeutuivat välittömästi) ja toinen sitten jonkin sortin antibiootti, koska sitä oli viikon kuuri. Olivat mitä olivat, ainakin tehosivat erinomaisesti!

Terveydenhuolto Kuubassa tosiaan pelaa lähes hyvinvointivaltion tasolla ja sieltä puuttuu monta muiden trooppisten maiden tautia, esim. malaria, kolera ja keltakuume. Myös koulutus Kuubassa on todella korkealla tasolla ja kaikille täysin ilmaista. Joten joitakin asioita Castron vallankumous on onnistunut parantamaan todella paljon siitä millä tasolla ne olivat 50-luvulla, jolloin iso osa väestöstä ei osannut edes lukea. Valitettavasti iso pohjoinen naapuri päätti aikanaan suhtautua vihamielisesti vallankumoukseen ja Kuuba on kärsinyt siitä aika lailla. USA:n uhan alla Castrolla ei aikanaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä Neuvostoliiton leiriin, varsinkin kun 75 % kaupasta ennen vallankumousta kaytiin USA:n kanssa ja nyt se blokkasi kaiken. Homma toimikin erinomaisesti ja Kuubasta tuli hyvinvointivaltio, kunhan USA ensin löysi kiireellisempiä hommia Vietnamista.

Havanna Mutta Neuvostoliiton ja koko Itä-Euroopan kommunismin hajoaminen lähes tuhosi Kuuban. 80-luvun lopulla kaupasta 90 % käytiin Neuvostoliiton kanssa ja Castro jäi yhtäkkiä täysin yksin. Ihme ja kumma kansan tuki on kuitenkin edelleen pysynyt hänen takanaan ja jollain lailla maa taapertaa edelleen eteenpäin. Mutta hankalaa se on ja ihmiset ovat nykyään erittäin köyhiä. Turistibisneksessa mukana olevat tulevat toimeen parhaiten, koska he tienaavat dollareita. Kuuban pesolla ei nykyaan osteta juuri muuta kuin yksinkertaista ruokaa ja vuokra. Vaatteet ja kaikenlaiset pienetkin mukavuudet ostetaan vain dollareilla - eikä ne ole halpoja.

Turistihotellin kantajakin tienaa Kuubassa nykyään enemmän kuin lääkäri. Erikoislääkärin palkka on huikeat 150 markkaa kuussa ja se tulee pesoina, kun kantaja saa rahansa dollareina. Joten ihmettelen, jos terveydenhuollon korkea taso kovin pitkään voi tässä tilanteessa jatkua! Tässä muuten muutamia esimerkkejä siitä mitä harvat pesoilla ostettavat tavarat Kuubassa maksavat:

Dollareilla ostettavat tavarat sen sijaan ovat aivan toisessa hintaluokassa. Ja turistilta usein pyydetään sama summa samasta palvelusta dollareina kuin paikallisilta pesoina, mikä tekee asioista ulkomaalaiselle 20 kertaa kalliimpia. Yllämainitut asiat kuitenkin sain maksaa pesoilla.

Tuntui siltä, että kenen hyvänsa kuubalaisen kanssa kun jutteli niin hyvin äkkiä kävi ilmi, että hänella on veli/serkku/veljenpoika tms. joka asuu Miamissa. Eikä ihme, sitten vallankumouksen ulkomaille on muuttanut n. 1,5 miljoonaa kuubalaista ja niistä suurin osa Miamiin! Näiltä sukulaisilta saadaan myös kaikenlaista tavaraa Kuubaan: näin mm. nykyaikaisen näköisiä videoita, telkkareita, kameroita, stereoita yms. Yhtään tietokonetta en sentään nähnyt, mutta yksi taksikuski kehui sellaisenkin omistavansa ja siinä jopa laittoman internetin.

Che Guevaran patsas Santa Clarassa Che! Vallankumoussankari Che Guevara on Kuubassa todellinen sankari. Lähentelee jopa Kiinan Mao-kulttia. Chen kuvia on aivan joka paikassa ja siellä täällä Castron allekirjoituksella varustettuja "Haluamme olla kuin Che" -kylttejä yms. Chen tarina on kyllä kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen...suosittelen tutustumaan esim. Jon Lee Andersonin kirjoittaman elämäkerran kautta. Vielä helpommalla pääsee sisään lukaisemalla Chen Bolivian päiväkirjat vuodelta 1967, jotka kertovat tämän sankarin viime kuukausista sissisodan keskushahmona. Voisi joskus koettaa, pääsisinkö Che-tyylisen baskerini kanssa USA:n rajan yli. :)

Mutta Che ei Latinalaisessa Amerikassa todellakaan ole Kuuban yksityisomaisuutta. Tämä Argentiinalaissyntyinen äärikommunisti koetaan maassa kuin maassa pienen ihmisen oikeuksien puolustajana hirmuvaltaa vastaan, täysin puoluerajojen yli. Taitaapa olla niin, että harva Chen kommunistitaustaa edes muistaa. Tiesitkö muuten, että maailmankuulun valokuvan Chestä otti kuubalainen Alberto Korda, joka toukokuussa 2001 kuoli Pariisissa 72-vuotiaana?

Elián myös on todella iso juttu Kuubassa. Ollessani Havannassa siellä järjestettiin USA:n lähetystön (tms.) edessä mielenosoitus Eliánin puolesta, johon otti osaa 150.000 koululaista! "Pelastakaa Elián" t-paita näytti olevan suurta muotia koko maassa.

Maanviljelyä Viñalesissa Niin ja tosiaan Viñales. Tuo pikku kaupunki Pinar del Ríon maakunnassa, ei ollenkaan hullumpi paikka. Havannasta kun vääntää 3 tuntia bussilla länteen, niin saapuu tänne ruutukaavoitettuun hiljaiseen kaupunkiin, jossa arviolta viitisenkymmentä perhettä tarjoaa kotimajoitusta. Keskikesällä asiakkaita näytti olevan aika vähän, mutta sitä parempi olikin sitten isäntäväkeni Marion ja Eufemian vastaanotto. Itse kaupungissa on aika vähän tekemistä, mutta pääsinpä ainakin katsomaan vierestä miten kotioloissa valmistetaan kuubalaisia sikareja. Ympäröivä luonto on kuitenkin täällä erittäin kaunista, mocotes-vuorineen ja luolineen. Todella rentouttava paikka, jossa kuubalaiset ovat tavallistakin ystävällisempiä.

Eli...kaiken kaikkiaan käännän pahat sanani mitä kirjoitin edellisessä viestissä Kuubasta. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että Havanna oli aika epämiellyttävä paikka. Kuinka kuitenkaan voi olla pitämättä maasta, jossa guagua-kuski noukkii tieltä sateessa kävelevän turistin ja vie perille sekä hintaa kysyessä vain hymyilee ja toteaa että "'ta bien, 'ta bien" - "ei maksa mitään"?

Nyt olen sitten ajautunut maahan nimeltä Belize, joka on erikoinen väkiluvultaan vain Islannin kokoinen englanninkielinen saareke keskellä latinalaista maailmaa. Täällä on todella karibialainen tunnelma, voisin helposti kuvitella olevani Jamaikalla! Mutta siitä lisää ensi kerralla...

1. heinäkuuta 2000, Antigua, Guatemala (päivä nro 174)

Puolimatkan netcafe

Caye Caulker Tarkoituksena oli joskus irvailla kuubalaiselle aikakäsitykselle. Kertomalla vaikka siitä, kun klo 19 sovin tapaamisesta "tunnin päästä" kameran korjaajan kanssa ja kun kaveria ei klo 22 mennessä kuulunut, menin koisimaan ja hain hänet käsiini seuraavana päivänä. Minkäänlaisesta anteeksipyynnöstä ei ollut tietoakaan vaikka tunti venähti 15 tunniksi (ja pitemmäksikin jos se hänesta olisi kiinni ollut), tällainen oli vain kerta kaikkisen normaalia käyttäytymistä. Tai siitä kuinka bussit voivat yhtä lailla olla tunnin etuajassa, 2-3 h myöhässä tai rikki ja peruttu eikä kukaan tiedä. Mutta kuubalaisia ei juuri kiinnostakaan, he vain istuvat nurmikolle odottelemaan, tyyliin "jos luoja suo, niin ehkä se guagua tästä joskus ohi kulkee". Ja jos ei tunnu kulkevan, niin aina voi liftata. Tässä on tosin se ongelma, että liikennettä on kovin vähän ja kysyntä siten ylittää reippaasti tarjonnan. Mutta mikä parasta, Kuuban lain mukaan valtion ajoneuvon on otettava liftari kyytiin jos tilaa on!

Mutta tämä ei oikeastaan ole kovinkaan hauskaa, joten enpä kerro niistä. Sitä paitsi Kuubahan on osaltani taaksejäänyttä elämää se. Reissu on nyt suunnitelluista 49 viikosta 25:nnella ja siis puolimatkan krouvissa - tai pitäisikö sanoa puolimatkan nettikahvilassa. Rahoista on kulunut 55 % ja toinen puolisko pitää siis pärjätä 45 %:lla. Olen kyllä analysoinut mihin typeryyksiin ja turhuuksiin se 5 % on kulunut (lähinnä kahteen ylihintaiseen lentomatkaan) ja pystynen välttämään ne jatkossa. Myös suunnitelma sen toisen 5 % nipistämiseksi on olemassa, joten en ole kovin huolissani.

Tässä välissä ennen tänne Guatemalaan tuloani ehdin koluta pikkuista Belizen valtiota ristiin rastiin. Joskin maahan saapuessani olin todella väsynyt jatkuvaan reissaamiseen ja niinpä menin viideksi päiväksi löhöilemään Caye Caulkerin pikku saarelle Karibialle Caye Caulker n. tunnin venematkan (2 x 250 hv) päähän Belizen rannikosta. Kyllä kannatti! Sain kummasti akut ladattua ja siinä ohessa myös seurattua EM-futista. Lähistöllä olisi myös ollut yksi maailman upeimmista sukelluspaikoista, Cousteaun tunnetuksi tekemä Blue Hole. Kun päivän sukellusretki kuitenkin olisi kustantanut toista tuhatta markkaa ja olin jo tehnyt upeita sukelluksia Jukatanilla sekä Kuubassa, niin enpä raaskinut lähteä. Sitä paitsi Blue Hole ei kuulemma ole kovin helppo paikka sukeltaa, jossain suositeltiin että alla pitäisi olla sadan dyykin kokemus ennen sinne lähtemistä.

Niin että tyydyin koko päivan snorklailuretkeen Hol Chanin vedenalaisessa kansallispuistossa, mikä olikin upea reissu. Pääsin jopa silittelemään haita ja rauskuja. :)

Caye Caulker jäi myös mieleen paikkana, jossa törmäsin kerralla kuuteen suomalaiseen. Eikä siinä kaikki, yksi näistä oli sama jonka kanssa olin huhtikuussa vaihtanut pari sähköpostiviestiä ja nyt törmättiin täällä täysin sattumalta! Pieni on suomalaisten matkaajien maailma Latinalaisessa Amerikassa... Paikallisessa diskossa taas sain tutustua belizeläiseen tanssityyliin, joka oli kyllä rivointa toimintaa mitä olen kenenkään nähnyt vaatteet päällä tekevän.

Belize on kyllä hieman kummallinen maa, siitä ei pääse mihinkään. Maa itsenäistyi Englannista vasta v 1981 ja sen suurin kaupunki on Hämeenlinnan kokoinen Belize City, mutta City-lisänimi ei kyllä tee sen rähjäiselle ja raukealle olmuodolle oikein oikeutta. Pääkaupunki Belmopanissa on vain 7.000 asukasta. Saapuessani Belize Cityyn totesin, että useimpien halpojen hotellien ovella oli taulu, joka kertoi hallituksen sulkeneen ne määräämättömäksi ajaksi. Vielä avoinna olevat taas oli sitten täynnä, kunnes lopulta hiessä päin löysin eräältä sivukadulta yhden missä oli tilaa. Sielläkin oltiin lähes varmoja, että "tänään meidänkin ovelle varmaan tuodaan sama kyltti ja sitten kyllä kaikkien tarttee lähteä". No, ainakin tuon päivän ajaksi heitä vielä armahdettiin, joten sain yöpyä siellä rauhassa. Kukaan ei tuntunut tietävän miksi, mutta yhdeksän hotellia oli sillä viikolla suljettu.

Belize on niin pieni maa, että parhaillaan meneillään oleva väestönlaskentakin suoritetaan siten, että laskija kiertää kaikki kodit ja kysyy notta "montakos teittiä tässä huushollissa asustaa?".

Yhtään vähemmän kummalliseksi maata ei tee saksaa puhuva, erittäin valkoihoinen mennoniittiyhteiso, joka lienee alun perin Itävallasta kotoisin. Kaverit näyttävät kuin junteimmilta mahdollisilta texasilaisilta olkihatut päässään ja ruohonkorret hampaistaan roikkumassa ja vieroksuvat kaikkea teknologiaa.

Belize on epäilemättä teknologiaa vieroksuvalle hyvä paikka olla ja elää.

Ambergris Caye Belize Cityn asukkaat - pääosin rastatukkaisia reggae-hihhuleita - ovat oikein lupsakkaa väkeä, kunnes heille valkenee että en aiokaan ostaa heidän marihuanaansa. Niin että sain aika monta aidolla kreolinenglannilla mongerrettua solvausta perääni. Yleensä kävi niin, että ensin minua kutsuttiin toverillisella termillä "Brother", mutta sekunneissa statukseni putosi tästä merkittävähkösti tasolle "German Nazi pig". Hohhoijaa, ei vielä ole tullut vastaan maata jossa 90 % ei luulisi mua saksalaiseksi. Guatemalassa sen sijaan on sentään tajuttu, että ei marilla kukaan rikastu ja siirrytty viljelemään kokaa. Mitä isot edellä... eli eiköhän tästä Belizekin vielä oppia ota, mikäli vain ilmasto sallii. Guatemala on toki viileämpi maa, koska sijaitsee suurelta osin ylängöillä. Belizen kesä taas on erittäin kuuma, San Ignaciossa tein lyhyen iltalenkin ja sen päätteeksi olin takuulla hikisempi kuin koskaan ennen.

Belizessä oli mukavin eläintarha, jossa olen käynyt (en kovin monessa tosin). Eläimiä ei ollut paljon, mutta ne kaikki olivat syystä tai toisesta sellaisia, jotka eivät vapaana tulisi toimeen. Täällä eläimet saa myös asua koko lailla luonnollisessa ymparistössään; esillä on vain Belizen omia eläimiä ja paikka on rakennettu keskelle metsää. Ei mikään turistirysä, varsinkin kun häkit on hyvin isoja ja eläimet usein vaikea löytää. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan ja paikka oli oikein mukava. Ylläpitäjillä on huumoriakin; papukaijahäkin eteen oli tällätty kolme kultaista belizeläistä elämänohjetta: 1) älä koskaan sylje vastatuuleen, 2) rakasta aina äitiäsi, 3) älä vie papukaijaa pesästaan. Katsellessani siinä lintuja, kuulin jonkun huutavan jotain jostain. Ensin olin varma, että joku luulee nyt minun olevan papukaijavarkaissa. Mutta huuto alkoi toistua yhä useammin kunnes lopulta tajusin että se oli yksi linnuista kun kailotti! En olisi ikinä uskonut, että mikään eläin voi saada aikaan niin 100-prosenttisen inhimillisen äänen. No, oppia ikä kaikki ja matkailu avartaa ynnä muita klisheitä.

Tukaani Belize Zoossa Mölyapinoitakin kuulin (ja tällä kertaa myös näin) ensi kerran sitten Bolivian. Bolivian Amazonasilla todella kuulin lukemattomien mölyapinoiden möykkää iltaisin jostain kaukaisuudesta, kuulosti aivan siltä kuin olisi ukkonen jyrissyt jossain etäällä - toisin sanoen varsin omituiselta ollakseen eläinten aiheuttamaa melua. Ja edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että siinä on eläin joka laiskiaisen ohella ansaitsee osuvimmin nimetyn eläimen tittelin! Paikalliset villisiat taas - kautta Teutateksen - tulivat silitettäviksi ja rapsutettaviksi kuin kesykoirat ikään.

Mistä päästäänkin oivasti antropologiseen aiheeseen siitä, kuinka tällä mantereella pohjoisemmaksi siirryttäessä israelilaisten turistien määrä - onneksi - vähenee, mutta amerikkalaisten - valitettavasti - kasvaa. On se kumma kuinka juuri nämä kaksi kansallisuutta osaavatkin levittää maalleen niin paljon niin huonoa mainetta.

Lähinnä heissä kai ärsyttää se, että suurin osa heistä reissaa isossa porukassa - jossa tunnetusti tyhmyys tiivistyy. Aina kun esim. Belizessä uskaltauduin ravintolaan illalliselle, niin eikös paikalle tullut 10-12 amerikkalaisen lauma mekkaloimaan niin, että teki mieli vain päästä mahdollisimman nopeasti pois. Yksin matkaaavilla amerikkalaisilla taas on tapana suuresti paheksua näitä maanmiehiään ja isoon ääneen selittää kuinka heitä hävettää olla samasta maasta kotoisin, eivätkä he edes huomaa itse syyllistyvänsä samoihin paheisiin joista muita moittivat. Samoin monella amerikkalaisella on kummallinen kompleksi eurooppalaisten "ylivertaisia" maantiedon tietoja kohtaan. Kun ihmettelen, että miten et ole kuullut brasilialaisesta kyläpahasesta nimelta Sao Paulo - onhan se kuitenkin maailman kolmanneksi suurin kaupunki, niin miksi ei voi vaan todeta (totuudenmukaisesti) että ei kiinnosta? Miksi pitää aloittaa palopuhe siitä, kuinka USA:ssa kasvaneena on kerrassaan mahdoton tietää tällaisia asioita? Mahtaa karttakirjan omatoiminen selaaminen olla kiellettyä siellä päin...

Eräs chicagolainen kaveri kehui minulle käyneensä Suomessa ja kaunista oli ollut. No jopas. Maailmalla ei kovin usein tapaa ihmisiä, jotka tietäisivät Suomesta muuta kuin että siellä on hiton kylmä, siellä ajetaan kovaa autolla ja siellä voi ostaa kännykällä karkkia, saati sitten niitä jotka olisivat käyneet siellä. Kysyin, että missäs kävit: "Ei mitään tietoa, paitsi että Malmössä nyt ainakin." No, en toki moiti sitä että toisella mantereella asuva ei tiedä onko Malmö Suomessa vai Ruotsissa, mutta osoittaa kyllä jo aikamoista välinpitämättömyyttä matkustaa jossain maassa ottamatta selvää yhdenkään kaupungin nimestä missä käy. Itse ainakin muistan ulkoa kaikki 57 kaupunkia, joissa olen tällä matkalla yöpynyt - paitsi sen yhden meksikolaisen pikkukaupungin Jukatanin pohjoisrannikolla. (lunttaaminen paljastaa että Progresohan se oli)

Anteeksi, ei tämä nyt varsinaisesti villisikoihin kyllä liittynyt. Mutta voiko Suomessa ostaa karkkia kännykällä? (Sittemmin opin, että kyllä! Ja kerran Helsinki-Vantaalla olin jopa itsekin onnistua siinä.)

Monien israelilaisten asenteista taas kertoo hyvin seuraava tarina: Olin Ecuadorissa saapunut uuteen kaupunkiin ja etsinyt hätäisesti majapaikan. En kuitenkaan ollut siihen ihan tyytyväinen, joten lähdin illalla katselemaan löytyisikö seuraavaksi yöksi parempaa paikkaa. Saavuin hostellille, jolla oli joku kummallinen nimi, mutta joka ainakin lukkojen määrästä päätellen vaikutti hyvin turvalliselta.

Soitin ovikelloa ja minut päästettiin sisään. Paikka näytti olevan oikein suosittu, mutta oudon moni siellä vaellelleesta väesta näytti Välimeren seudulta kotoisin olevalta, myös respan työntekijä. En hämääntynyt tästä, vaan ajattelin että eiköhän sekaan aina yksi vaaleampikin sovi. Kysyin espanjaksi respalta, mahtaisiko heillä olla huonetta vapaana, mutta kaveri vain katsoi oudosti ja murahti jotain käsittämätöntä. Kysyin uudestaan, jolloin hän heräsi: "Ah, puhuitkin espanjaa. Jaah, no... tuota... eipä taida just nyt...". (selaa papereitaan)

Sanoin, että tarviin huonetta vasta ensi yöksi, ei vielä tänään. "Ahaa... no oikeastaan... teoriassa... onhan tuossa huoneessa kai yksi punkka vapaana..." Kysyin hintaa ja kuuluuko siihen aamiainen. "Njoo, no 4 dollaria... juu ei kuulu... kuule, tulepas tänne." Kaveri ohjasi minut ulko-ovelle ja puhui yksinkertaistetulla espanjalla:

"Niin, ymmärrätkö tosiaan espanjaa? Hyvä. Katsos, tuonne kaksi korttelia. Ymmärrätkö? KAKSI! Ja sitten yksi kortteli vasempaan. VASEMPAAN! Siellä on tosi viihtyisä hotelli ja vain 3 dollaria. Ymmärrätkö? Tosi hyvä! Sitten tuolla on toinen, kanssa oikein mainio. Ymmärrätkö? Katsos, kun tässä hostellissa... 99 prosenttia, ymmärrätkö: pro-sent-ti-a! Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia meidän asiakkaista on... israelilaisia..." "Ahaa! No nyt tajuan, tää on siis rasistinen hostelli!" "No...ei nyt varsinaisesti ihan niinkään..."

Tässä vaiheessa katsoin parhaaksi todeta että "Gracias, chau" ja kävellä pois ennen kuin sanon jotain mitä saisi katua. Onneksi pystyin vastustamaan kiusausta tehdä natsitervehdys lähtiessä. Tämäkin tyyppi mitä ilmeisimmin oletti minun olevan saksalainen. Heil Hynkel!

Täytyy myöntää, että vasta tällä matkalla mulle on valjennut millainen on israelilaisen elämän putki. Koulussa vietetään ensin toistakymmentä vuotta toisten israelilaisten kanssa ja opitaan että arabit on pahoja eikä useimmat muut ulkomaalaiset - saksalaiset eritoten - kovinkaan paljon parempia. Sitten mennään armeijaan (varmasti yhteen maailman ankarimmista) ja katsellaan samoja kavereita muutama vuosi lisää yötä päivää ja opitaan miten arabeja harvennetaan. Sitten otetaan varusmies-/nainen -aikana säästyneet rahat käyttöön ja lähdetään porukalla puoleksi vuodeksi Etelä-Amerikkaan - tai minne ikinä. Ja pysytään sielläkin tiukasti omien parissa. Ja kun rahat loppuu, niin palataan takaisin luvattuun maahan naapurin isien maille, käydään yliopisto ja jatketaan valittamista kuinka huonosti muu maailma meitä kohtelee.

Noin niin kuin kärjistetysti. Tietysti. Ei otettavaksi vakavissaan. Mutta kuitenkin. Onneksi yksin ja jopa kaksin matkaavat ovat yleensä mukavaa väkeä, ovat sitten kotoisin mistä hyvänsä.

"Mika" tarkoittaa espanjaksi kuulemma simpanssinpoikasta. Näin minua valisti Lanquínissa, Guatemalassa majatalon pitäjä Elmer, joka keittiössään lukuisien seinällä olevien paavin kuviensa keskellä maisteli aikansa sanaa "Filandia" (kuten sen useimmat täällä kirjoittavat) ja totesi sitten: "Vähän niinkuin Romania, eikös?" Lisäsi pian toki, että ainakin näistä maista hän saa yhtä usein vieraita.

Tästä ja Guatemalasta lisää ensi kerralla!

12. heinäkuuta 2000, Mexico City (päivä nro 185)

Pikku simpanssi Guatemalassa

Chichicastenangon markkinat Tarkkaan ottaen pikku simpanssi saapui tänä aamuna lopulta tänne maailman suurimpaan kaupunkiin - asukkaita Mexico Cityssä on saman verran kuin kaikissa Pohjoismaissa yhteensä, eli parikymmentä miljoonaa - ja heti ekana aamuna tulin metrossa jonkun näppäräsormisen puhdistamaksi, eli lompakko katosi ihme ja kumma. Aikamoinen ammattilainen on ollut, tyypin on täytynyt seurata mua lippuluukulta asti ja nähdä siellä että laitoin lompsan farkkujen vasempaan etutaskuun. Ja sitten alas metrolle, jossa ruuhkaiseen vaunuun siirtyessäni otin käden pois taskusta n. 10 sekunnin ajaksi ja sillä välin kukkaro ehti kadota ilman että huomasin mitään. Ihailtavaa työtä kerta kaikkiaan! Rahaa ei nyt ollut sisällä senkään vertaa kuin Santiagossa, joten taloudellisesti menetys ei ole kummoinen. Lahinnä harmittaa, että itse lompakko oli yksi harvoja matkamuistojani Boliviasta.

Mutta nyt menin asioiden edelle. Viimeksi jäin siihen kun Elmer-isäntäni Lanquínissa, Guatemalassa opetti mulle espanjan kielen vivahteita. Samainen Elmer oli varmastikin ensimmäinen tuntemani henkilö, joka on henkilökohtaisesti tavannut paavin! Kaverilla oli talon täydeltä kehystettyjä suurennoksia valokuvista, joissa hän poseerasi toverillisesti Johannes Paavalin kanssa Roomassa. Harvoin olen nähnyt kenenkään esittelevän mitään esineitä yhtä suurella ylpeydellä! Eikä ihme, paitsi paavin tapaamista, niin kovin moni guatemalalainen ei elämänsä aikana voi edes kuvitella visiittiä Eurooppaan.

Lanquínista muuten pääsee aivan uskomattoman kauniiseen uintipaikkaan nimeltä Semuc Champey. Luonnon muovaama silta joen yli ja sen synnyttämät smaragdinvihreät altaat luovat erittäin kauniin vaikutelman ja kun vesi vielä on hyvin lämmintä, niin paikkahan on täydellinen pieneen pulikointiin. Semuc Champey

Guatemala lienee maailman ainoa maa, jonka valuutta on nimetty linnun mukaan: quetzal on kaunis ja erittäin harvinainen Guatemalan kansallislintu, jota jo muinaiset mayat arvostivat sen verran että vain Erittäin Tärkeät Henkilöt saivat koristautua sen upeilla pyrstösulilla.

(Ähää, opin neljä vuotta myöhemmin, että myös Kroatian kuna on nimetty linnun mukaan.)

Ja taaskin menin vähän asioiden edelle. Piti aloittamani siitä, kun Kuuban jälkeen pysyttyäni kaksi viikkoa lähinnä turistikohteissa, päätin eräänä maanantaina taas lähtea omille poluilleni. Takana oli juhannus kahden guatemalalaisen järven - Petèn Itzan ja Izabalin - rannoilla. Jostain syystä maanantain lehdissä ei raportoitu viikonloppuna hukkuneiden määrää...kummallista välinpitämättömyyttä. Vai voisiko olla, että täällä ei juhlitakaan juhannusta hukkumalla?

Rio Dulcessa hyppäsin sitten maantien ässään elikkäs onnikkaan kohti El Estorin pikku kaupunkia. Tämä olikin vasta 60. yli tunnin mittainen bussimatkani tällä reissulla, mutta ehdottomasti tässä autossa oli huonompi ilma kuin yhdessäkään aikaisemmassa ja top-5:een matka sijoittui myös ahtaudessa sekä kuumuudessa. Myös intiaanimatkustajien suhteellinen osuus oli lähellä Boliviaa tai Ecuadoria parhaimmillaan. Kaikkinensa oikein värikäs matka siis, harmi että se kesti vain kaksi tuntia. Hyvin mielenkiintoinen matka oli muuten myös Floresista Río Dulceen siirtymiseni, matkan alkupuoliskolla taivaalta tuli sellainen rypistys vettä, että en etupenkillä istuessani nähnyt tuulilasista käytännössä mitään ulos. Kuljettaja ei tästä kuitenkaan hämmentynyt, vaan luovi jollain ihmeen konstilla tien puolella pysyen ja toi koko bussilastillisen turvallisesti perille.

Enivei, edellä mainittu auto vei kuin veikin perille El Estoriin, jossa lopulta totesin saapuneeni Aitoon Guatemalaan. Ei turistin turistia, jes! Kumma kyllä, silti täällä jatkui sama ilmiö kuin muualla Guatemalassa että ruoka on lähes suomalaisissa hinnoissa, ruokapaikan tasosta riippumatta. Muuten maa on kyllä hyvin edullinen matkustaa (ja lännempää löysin sitten halvempaa ruokaakin myöhemmin). Ja hedelmät toki on halpoja, mm. uusi tuttavuuteni mamone - ihania karviaisen kokoisia, kivellisiä suupaloja. El Estor

Kävi niin mukavasti, että tupsahdin keskelle paikallista jonkun pyhimyksen fiestaa. Kysyin että kauanko juhlat kestävät ja kerrottiin että 8 päivää. Jestas, 8-päiväinen juhannus! Siinäpä olisi varma voitto sille, joka tämän lanseeraa Suomen markkinoille. Nyt maanantaina oli fiestan toinen päivä ja töitä näyttivät tekevän vain ravintolat. Pienen, 10.000 asukkaan (erään paikallisen tod.näk. yläkanttiin mennyt arvio) kaupungin keskustaan oli jopa pykätty pikkuinen huvipuisto. Ainoa, mikä tässä paikassa oli hieman negaa, niin se banderolli joka muistutti että "kun meillä nyt kerran on tämä kolera, niin muistathan tutkituttaa jokaisen ripulitapauksen". No, toistaiseksi olen onneksi kuivilla. Takana jo huikeat 40 päivää putkessa ilman ripulia! Kuuban tökötit toimii. Kyltin nähtyäni tosin kyllä heräsi heti epäilyt siitä 10 min aikaisemmin syödystä kadulla valmistetusta churrascosta. Sitä paitsi vaikka rokotustodistuksessani on merkinta kolerapiikistä, niin se on puhtaasti minun ja YTHS:n juoni kolmannen maailman rajaviranomaisia vastaan ja mitään rokotetta en ole koskaan saanut.

Yksi asia muuten missä Guatemala on eronnut muusta Latinalaisesta Amerikasta, niin syystä tai toisesta paikallisilla tyttösillä on oudon paljon tapana flirttailla avoimesti ulkomaalaiselle. Mistä lie johtuukaan, vai kuvittelenko vain. Täällä on myös taas uusi yleisnimi virvoitusjuomille. Yleensä ne on "refresco" tai "gaseosa", Ecuadorissa tosin "cola" ja täällä "agua" eli "vesi". Aiheutti hankaluuksia, kun halusi ostaa ihan oikeasti vettä. Mutta sepä onkin "agua pura", "puhdasta vettä"!

Vaikka muutaman kerran olen saanut hieman tylyä palvelua Guatemalassa ja usein joutunut odottamaan turhaan - niin tässäpä pari pientä ihmistä lämmittänyttä pientä elettä, joita on tullut vastaan:

Tikal Kävin katsomassa Tikalin maya-raunioita (upea paikka!) ja lopuksi tarvitsin kyydin Floresin kaupunkiin n. 1,5 tunnin päähän. Omapäinen matkailija pääsee sinne vain taxilla tai minibussilla ja valitsin jälkimmäisen. Auto oli tyhjä ja kuski pyysi n. 50 FIM kyydistä. Sain tingattua sen 40:een ja sit lähdettiin. Matkalla otettiin muutama paikallinen kyytiin - ilmeisesti ilmaiseksi. No, tätä tapahtuu joka paikassa. Mutta n. puolimatkassa kyytiin tuli neljän ulkomaalaisen poppoo ja kuski veloitti heiltä 30 FIM. Sekä antoi minulle kympin takaisin!

Floresissa taas olin ravintolassa ja tilasin "päivän erikoisen", : keitto, kasvisspagetti ja hedelmä, sekä oluen. Olut tuli heti, mutta ruoka jostain syystä viipyi (kuten lähes aina Guatemalassa, ties miksi mutta niin aamiaisella, lounaalla kuin päivälliselläkin yleensä ehtii juoman juoda paljon ennen kuin ruoka tulee). 45 min jälkeen lopulta sain keiton ja tunnin odottelun jälkeen tuotiin se jälkiruokahedelmä. Mutta samalla tuotiin myös toinen, talon tarjoama olut! Ja tulihan se espaguettikin sitten lopulta - siinä vaiheessa ei tosin ollut enää yhtään nälkä. :)

Pieniä juttuja, mutta lämmittävät matkalla mieltä. Sitä paitsi, usko pois, on todella tylsää odottaa tunti yksin hämärässä ravintolassa, varsinkin kun taustalla soi Queen, Bob Marley ja - Luoja paratkoon - WASP.

Hassu sattuma muuten tapahtui Lanquínissa, kun kävin erään kanadalaisparin kanssa aamiaisella. Oli niin, että tarjolla oli vain papuja ja riisiä mihin olimme kaikki enemmän tai vähemmän kyllästyneet - Keski-Amerikassa useimpien ruokavalio tuntuu koostuvan lähinnä riisistä, pavuista ja kananmunista. Lättyjen perään kyselimme, kun olimme viereisessä kaupassa nähneet lättytaikinajauhetta. Mutta niitä ei kuulemma ole. Vaan kun kävimme ostamassa jauheen ja toimme sen ravintolan keittiöön, niin - pienen opastuksen kera - suostuivathan he meille lättyjä paistamaan! Nami, hyvää oli.

Cahabón Guatemalassa tosiaan papuja piisaa, eikä siinä mitään, itse kyllä tykkään niistä useimmiten. Aina joskus eksyi paikkaan, jossa ei oikein löytynyt edes niitä syötäväksi. Esim. Cahabòn osoittautui paikaksi, jossa sain elellä kanelipullalla ja tuoreella ananaksella (nam! taas). Muutenkin tämä oli paikka, jossa sain reissun rähjäisimmän kämpän. Talo oli sellainen parakki ja huoneessa oli tasan sänky ja lamppu, muuta sinne ei olisi mahtunutkaan. Yhteisvessa herätti lähinnä rukouksia, että "kun ei täällä vaan tulisi isoa hätää". Vieraskirjassa täällä oli viimeisen kuukauden ajalta vain guatemalalaisia vieraita, mutta eipä ollut huoneella hintaakaan kuin kympin verran. Merkillinen kylä se kyllä oli ja en ihmettele että yli puolet guatemalalaisista on aliravittuja, ruokaa oli sen verran vaikea löytää. Myös ylipainoisia Guatemalassa näkee selvästi vähemmän kuin Meksikossa, Kuubassa tai Belizessa.

Guatemalassa myös eräänä päivänä opin, että paikallisella murteella en olekaan "gringo", johon kategoriaan täällä lasketaan vain pohjoisamerikkalaiset. No, passaa minulle. Paikallisten silmissä status nousi silmissä, kun selvitin olevani "européo" enkä suinkaan "gringo". Toisaalta, voisi olla kiva vaihteeksi olla maassa, jossa jokainen ei heti huomaisi, että olen ulkomaalainen.

El Estorista vielä sen verran, että siellä totesin ainoan poispääsyn Matkalla El Estorista Cahabóniin olevan liftaten. Kolmen auton kyydistäni Cahabóniin tulikin ikimuistoinen esimerkki siitä kuinka joskus matka on päämäärää tärkeämpi. 80 km matkaa taitettiin vuoristoisilla teillä n. 7 tuntia ja seurana oli leppoisia q'eqchì:a puhuvia intiaaneja. Q'eqchìn sanavarastoni on vielä hieman vaillinainen - varsinkin kun kuulin koko kielen olemassaolosta vasta samana päivänä - mutta hauskaa silti oli. Joskin taisin olla ainoa, joka hymyili sille mayojen jälkeläiselle, jonka paidassa luki: "http://get a life.com". Tai tiedä tuosta, ehkä kaveri oli citystä maalle muuttanut entinen uusmediaorja. Guatemalassa sentään on internetti ja muutamalla harvalla ilmeisimmin jopa varaa siihen.

Kun kuitenkin paivittäin mietit, että mihinköhän amerikkalaiset koulubussit joutuvat eläkkeelle jäätyään, niin voin kertoa että Belizeen ja Guatemalaan. Ovat meinaan melko lailla ahtaita kulkupelejä aikuiseen makuun! Penkeille ahdetaan 3+3 henkeä per rivi ja väliin jää sellainen ohuen säären mentävä aukko. Myös vanhat Amerikan peruja olevat kyltit pitkin bussia ovat joskus huvittavia, kuten esim. tämä kuskin vieressä ollut: "VAARA! Ennen kuin poistut bussista, niin tarkista ettei penkeillä tai niiden alla ole nukkuvia lapsia."

Kyltit on kivoja. Kerroinkin jo tästä Ecuadorissa olleesta "Policia Nacional, S.I.A.T." -tapauksesta. Jotain muutakin on jäänyt mieleen. Esim. Meksikon Tapachulassa oli tämmöinen: "Huara shop", joka oli kuitenkin kiinni eikä ollut mahdollisuutta käydä shoppailemassa. Guatemalan Antiguassa taas: "Dorka's Beauty Salon", kokeilematta jäi sekin. Ja jonkun saattaa tämä Chilen Valparaisossa ollut parturin kylttikin johtaa ajatuksissaan harhateille: "Peluqueria Unisex Pilu".

Kävin toki myös Guatemalan vuoristotasangoilla, "ikuisen kevään maailmassa". 1.500 metrin korkeudella on tosiaan varsin mukava ilmasto, paitsi että nyt sadekaudella tulee iltaisin vettä enemmän kuin tarpeeksi. Tämän seurauksena tuli eteen myös matkan toistaiseksi surkein päivä, kun Pacaya-tulivuorta kiivetessä yllätti ukkosmyräkkä juuri ennen huippua. Pacaya ei ole kuin 2.500 m korkea ja sen huipulle normaalisti vain kävellään, eli se ei ole varsinaista kiipeilyä. Mutta sää teki tuosta keikasta kyllä aika ikimuistoisen painajaisen, paitsi minulle myös parillekymmenelle muulle turistille. Välillä en pilvien takia nähnyt varpaitani pitemmälle ja eksyin täysin kaikista muista. Siinä vaiheessa kun alkoi olla turhan kuuma - vuori on purkautunut tänä vuonna kaksi kertaa eli on hyvin aktiivinen - ja ilmassa tuntua yhä voimakkaampana pistävää rikin hajua, niin katsoin parhaaksi kääntyä takaisin. Ilmeisesti tulin kuitenkin käyneeksi huipulla, mutta kraateri jäi kyllä olosuhteiden vuoksi näkemättä. Alempana ei sitten tarvinnutkaan viimassa ja sateessa ainakaan kuumuutta pelätä. Tuli hieman kompuroituakin ja onnistuin saamaan olkapääni pois paikoiltaan. Hetken pelotti että mitenköhän käy, mutta ihme ja kumma koko porukka lopulta pääsi alas eikä kukaan eksynyt lopullisesti, vaikka oppaamme oli melko tarpeeton tapaus. Jostain syystä retki oli vielä järjestetty niin, että alas piti tulla juuri kun pimeä laskeutui. Miksiköhän aina kun kapuan jonnekin, niin tulee kurja ilma?

Lago Atitlán No, kaikkea sitä kisoissa sattuu. Myräkkä helpotti hieman ja paluumatkalla bussissa läpimärkänä istuen näin ensi kerran näitä äänettömiä salamoita, jotka valaisevat maisemat pariksi sekunniksi kuin päivänvalossa olisi. Jälleen uusi käytännön kokemus asiasta, josta on kuullut mutta jota ei ole itse ennen kokenut. Avartavaa tämä matkailu, sano. :)

Vinkki niille, jotka kaipaavat upeita vuoristojärvimaisemia: unohda titicacat, baikalit, lagoargentinot, gardat, genevet ja muut - Atitlán on ykkönen! Kauniitahan monet muutkin järvet ovat - Suomessa ja muualla - mutta 1.500 metrin korkeudessa oleva, eri vuorokaudenaikoina väriään vaihtava, sammuneiden ja vihreäksi metsittyneiden tulivuorten ympäröimä Atitlán Guatemalassa on auringonpaisteessa kylpiessään suorastaan maaginen näky. Mutta aikaa kannattaa viettää rannan pienissa intiaanikylissa enemmän kuin Panajachelin turistikaupungissa, jota myös Gringotenangoksi kutsutaan. Myös vaellus- ja maastopyöräilyreittejä riittää, kiipeilystä puhumattakaan. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa banaanileivän myyjä herätteli klo 07.30. :) Herkullista leipää olikin!

Lago Atitlán Mutta nyt olen siis palannut Meksikoon, josta jo ehdinkin kaivata chili-maustettuja perunalastuja (pikku pusseissa) ja tuoremehuja, joista ehdoton suosikkini on kookoksesta tehty horchata. Valitettavasti se taisi olla eteläisten osavaltioiden erikoisuus, kun en muutamaan päivään ole niitä nähnyt. :( Mutta Meksikosta lisää ensi kerralla.

Tämän vuodatuksen päätän jalkapalloon. EM-kisat on täällä päin todella iso juttu ja lehdet raportoivat otteluista laajasti. Meksikon TV:n kautta olen myös päässyt näkemään muutaman pelin. Kuka seuraa Euroopassa Etelä-Amerikan mestaruusturnausta Copa Americaa? Kansa täällä tuntuu kannattavan Ranskaa. No, Guatemalan omasta futiksesta ei paljon kerrottavaa olekaan. Sen verran kuitenkin, että naisten maajoukkue juuri haastoi Kiinan ja havisi TV-ottelun 14-0. Miesten maajoukkue taas ottelee tasapaisesti kanadalaisia seurajoukkueita vastaan.

Belizen San Ignaciossa tein kirjavaihdossa todellisen löydön: joku oli jättänyt sinne lähes uusia, suomenkielisia kirjoja - mukaanlukien savonkielinen Kalevala! Nappasin mukaani vasta juuri tänä vuonna suomennetun englantilaisen Simon Kuperin kirjoittaman "Matka pallon ympäri" (Football against the Enemy). Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella kenelle hyvänsä, futiksesta vähemmän kiinnostuneellekin! Erinomainen läpileikkaus siitä mitä jalkapallo merkitsee eri puolilla maailmaa ja mielenkiintoisia haastatteluja. Siinä ohessa opus on myös lähes yhtä värikäs ja hauska Atitlánin asukkeja matkakertomus kuin Hardwickin "Paluu Timbuktuun". Välillä Kuper tosin ampuu hieman ylikin, mutta varsinkin suomalaiseen painokseen lisätty luku tutustumisesta Suomi-futikseen on oikea helmi. Britille ei kerta kaikkiaan mahdu päähän, miten voi olla olemassa maa, jossa futis ei ole kaikki kaikessa. Paitsi hauska, tämä on myös hyvä analyysi siitä miksi Suomen jalkapallo on sitä mitä se on. Koko sen olemus tiivistyy tähän Kuperin loppukommentiin hänen Rovaniemellä seuraamastaan 1999 elokuun ottelusta RoPS-Jazz: "Ottelu mateli eteenpäin ja päättyi lopulta 0-0. Ja sitten kaikki lähtivät kotiin katsomaan Häkkistä."

Sitten kuubalainen elokuva, joka kaikkien pitäisi nähdä: Leon Ichason "Azucar Amarga", josta on olemassa ainakin englanniksi tekstitetty versio "Bitter Sugar". Ehkä hieman yliampuva kuva tämän päivän Kuubasta, mutta ei kovin paljon. Elokuvassa vilahtelee monia asioita, joita näin Kuubassa. Tämä leffa ei ainakaan kaunistele totuutta.

No perhana, nyt loppui juttu. Jos pääsit tänne asti, niin voinet palkita itsesi askillisella suomalaista Sisua. (ei maksettu mainos, toim. huom.)

Osa 6, Pohjois-Amerikka


© Mika Perkiömäki - mikap@iki.fi
Last modified: Sun Nov 4 16:30:55 EET 2001