Osa 4, Ecuador ja Galápagos

Tan faltos de aire / Tan llenos de nada / Chatarra inservible / Basura en el suelo / Moscas en la casa - Shakira

16. huhtikuuta 2000, Quito, Ecuador (päivä nro 98)

Gooooooooolll!!

Kirjoitettuani edellisen viestini pakkasin kamppeeni ja marssin yhdelle La Pazin bussiasemista, määränpäänä Copacabana Titicaca-järven rannalla. Hyvin pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, että kaikki bussit on peruttu - syynä "campesinojen" tiesulut protestina erinäisille asioille, mm. bensan hinnan nousulle ja huonoille palkoille. Taksi tarjosi palveluitaan huikeaan hintaan ja aika äkkiä päätin turvautua B-suunnitelmaani. Eli siirryin lentokentälle kyselemään mahdollisuuksista siirtyä ilmateitse johonkin kauemmas.

Parhaaksi vaihtoehdoksi totesin lennon Ecuadorin pääkaupunkiin, Quitoon. Tämä tarkoitti samalla sitä että peruin Perun keikan kokonaan eli "Under Peruvian skies" pääsen kiljumaan vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Nyt menin vain lentokoneella "Over Peruvian Skies". Toisaalta hyvä näin, koska olen joka tapauksessa aikataulustani jäljessä. Bolivia vei ajatellun 2 viikon sijasta 6 viikkoa aikaa.

Bolivia on siis taakse jäänyttä elämää ja nyt on menossa kuudes päivä Ecuadorissa. Enpä olisi uskonut, että päiväntasaajan ilmasto on näin kurja! Vettä tulee käytännössä koko ajan, aamuja lukuunottamatta ja lämpötila pysyttelee päivisin tiiviisti 12 ja 15 asteen välissä. Kuin syys-lokakuu kotona paitsi että paljon märempi. Mutta mikäs siinä, aloitin täälla espanjan kielen yksityistunnit ja joudun siis joka tapauksessa viettämään ison osan ajasta sisätiloissa. Yksityistunnit ovatkin todella tehokas tapa oppia kieltä, vaikka sitten maksavatkin kaksi kymppiä per tunti.

Muuten täällä onkin sitten tavarat ja palvelut meikäläisittäin lähes ilmaisia. Koko matkan ajan ollut trendi, että seuraava maa on edellistä halvempi, jatkuu. Hostelliin pääsee yöpymään 2,50 markalla ja hotelliin kympillä. Tosin on kyllä ensimmäinen kerta kun hotellihuoneeni ovi avataan - ei suinkaan avaimella - vaan korkinavaajalla. Turvallista? Tiedä hänestä, mutta ainakin alakerrassa partioi koko ajan maastopukuista armeijan sakkia, joten ehkä pitkäkyntiset eivät uskalla koko rakennukseen. Lounasta saa kolmella markalla ja päivällistä vitosella - ja ruoka on todella hyvää sekä monipuolista.

Quito näyttää olevan myös todella suosittu turistikaupunki. Ensimmäisenä päivänä sainkin lentävän lähdön, kun ajauduin yhteen suosituimmista hostelleista. Välittömästi mut vedettiin keskelle erilaisia juomapelejä ja siinähän meni iltapäivä rattoisasti. Onneksi osasin lopettaa ajoissa... toisin kuin useimmat. Todellakin, en ihmettele että taskuvarkauksien ja ryöstöjen määrä on täällä kovassa nousussa. Humalaiset gringot pimeillä kaduilla ovat takuulla oiva kohde moiselle aktiviteetille.

Mutta suurin osa turistipalveluista on pohjoisessa, uuden kaupungin puolella ja kun muutin vanhaan kaupunkiin, niin tunnelma muuttui heti paljon mukavammaksi - ja hintataso putosi reippaasti. Sitä paitsi vanha kaupunki on muutenkin paljon viehättävämpi, suureksi osaksi 1500-luvulta peräisin. Quitohan oli toki tärkeä kaupunki jo inkojen aikana ennen eurooppalaisten tuloa, Cuzcon jälkeen käsittääkseni suurin. Ja ennen sitäkin.

Sarjassamme "Hetkiä, jolloin en voinut olla nauramatta": Pari päivää sitten käväisin näyttelyssä, jossa esiteltiin Ecuadorin 200 erilaista käärmelajia. Mielenkiintoista sinänsä, mutta mieleenpainuvinta oli kun olin astumassa näyttelytaloon sisään. Meneillään oli yksi lukuisista tämän viikon ukkosmyräköistä ja salama iski kerran todella lähelle. Kadun toisella puolella oli parkkipaikka, jossa salamaniskun jälkeen kolmen auton varashälytin alkoi huutaa kuin viimeistä päivää. :)

Vaikka hinnat meikäläisittain täällä on suorastaan harmillisen alhaisia - joskus tekisi mieli maksaa enemmän, mutta luonto ei meinaa antaa periksi - niin paikallisille näin ei tietenkään ole. Ecuador onkin viime vuosina ollut todennäköisesti koko Etelä-Amerikan sekavimmassa tilassa sekä taloudellisesti että poliittisesti. Vuoden vaihteessa hallitus päätti lopettaa jatkuvan hyperinflaation ja ottaa maan viralliseksi valuutaksi USA:n dollarin. Tammikuussa tämän vastustajat tekivät vallankaappauksen, mutta kuinka ollakaan - uusi presidentti jatkoi samaa linjaa! Ja nyt täällä ollaan siirtymävaiheessa, jossa käytetään sekä omia sucreja että dollareita sekaisin. Sucren arvo on todella alhaalla, yksi dollari vastaa 25.000 sucrea mutta suurin seteli on 50.000. Niin että lompakko on täällä jatkuvasti koko lailla pullollaan. Jos toimivan pankkiautomaatin löytää, niin sieltä saa päivässä nostaa yhteensä 500.000 sucrea eli reilun satasen. Automaatilla käynnistä onkin tullut joka-aamuinen rituaali, onneksi sellainen osuu "koulumatkalleni".

Ainakin kolme paikallista on minulle valittanut, että nyt on siitä poikkeuksellinen vuosi että heillä ei ole varaa laittaa pääsiäisenä itselleen perinteistä fanesca-ruokaa, koska se maksaa n. dollarin lautasta kohti.

Mielenosoituksia täällä näkee harva se päivä ja jos satunnaisesti pääsee juttusille jonkun paikallisen kanssa, niin dollarisoimisprojekti ja inflaation jälkeen jääneet palkat ovat aika äkkiä valituksen aiheina. Siitäkin huolimatta tämä tuntuu minusta selvästi kehittyneemmältä maalta kuin Bolivia ja ainakin pääkaupungissa on aika hyvin kaikenlaista tavaraa myynnissa, monipuolista ruokaa tarjolla ja teknologiakin tuntuu olevan korkeammalla tasolla. Kerjäläisiä on vähemmän kuin Boliviassa ja muutamat täällä tapaamani ihmiset ovat iloisimpia mitä olen koskaan nähnyt. Lyhyesti sanoen: viihdyn Quitossa todella hyvin ja en ihmettele että niin viihtyy moni muukin gringo, mutta välillä tulee väkisinkin huono omatunto siitä kuinka paljon helpompaa oma elämä näihin ihmisiin verrattuna on.

Jalkapalloa. Juu, sitä tietysti pelataan Etelä-Amerikassa ja kuuleman mukaan jopa suht korkealla tasolla. Valitettavasti olen aika huonosti osunut hyvien ottelujen kohdalle ja seuraaminen on jäänyt lahinnä sanomalehtien varaan. Boliviassa näin yhden ottelun, Santa Cruzissa jossa paikallinen Oriente Petrolero löylytti lähes koko ottelun vajaamiehisenäkin pelaten pääkaupungin Bolivaria 4-1. Santa Cruz sijaitsee lähes meren pinnan tasolla ja se selittänee osittain Bolivarin vaisun vierasesityksen. Nimittäin viikkoa myöhemmin luin lehdestä, että samainen Bolivar oli voittanut kotikentällään 3.600 metrin korkeudessa Libertador-cupissa yhden Brasilian parhaista seuroista 4-0!

Santa Cruzin ottelu oli kyllä aika korkeatasoinen ja vauhdikas. Kun yleisöäkin oli pakkautunut paikalle 12.000 niin tunnelma oli kieltämättä aika paljon parempi kuin mihin Suomessa on tottunut. Tänään sen sijaan kävin täällä Quitossa katsomassa Ecuadorin liigan ottelun El Nacional - Aucas ja sateisessa koleudessa, lähes tyhjien katsomojen keskellä istuskelu tuntui jo paljon kotoisemmalta. :) Nacional voitti tänään pelitilannemaalit 2-1, mutta tuomarin lahjoitettua vieraille kaksi rankkaria pinnat menivät Aucasin pojille. Ihan yleisöönmenevää viihdettä tämäkin peli, joskaan ei yhtä tasokasta kuin Boliviassa. No, Ecuador onkin Venezuelan ohella mantereen heikoimpia jalkapallomaita. Tässä ottelussa huomasin myös yhden erittäin positiivisen piirteen: pallon ajautuessa kentän ulkopuolelle otettiin välittömästi käyttöön uusi pallo ja pelikatkot eivät olleet juuri sekuntiakaan pitempiä. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut tällaista toimintaa myös eurooppalaiseen futikseen...

Myös MM-karsinnat ovat täällä jo alkaneet ja ainakin Boliviassa niitä seurattiin melkoisella mielenkiinnolla. Avausottelun Uruguay-Bolivia aikaan olin Coroicossa, jossa aivan varmasti kylän jokainen radio oli ottelun ajan auki - ja kovalla. Vaan ei auttanut sekään ja Uruguay vei voiton 1-0, kuuleman mukaan Bolivia kuitenkin hallitsi suurinta osaa ottelusta mikä sille vieraskentällä on aika harvinaista.

Jokaisessa käydyssä maassa olen totta kai löytänyt myös omat paikalliset suosikkiseurani: Argentiinassa Racing, Chilessä Colo Colo, Boliviassa Oriente ja Ecuadorissa Nacional.

Urheilupuolelta on pakko vielä sivuta Formula-ykkösiä, sillä tammikuussa - formulakauden ulkopuolellakin - ei juuri päivää ollut etteikö Argentiinan lehdistö olisi julkaissut jonkinlaisen formulauutisen. Laji on siellä todella suosittu ja voi sitä riemua kun varmistui että argentiinalainen Mazzacane sai sopimuksen Minardi-talliin! Taitaa olla ensimmäinen heikäläinen formula-ykkösissä sitten Carlos Reutemannin? Kovin yllättävää ei liene, että Argentiinassa todellakin jokainen tiesi kuka on "Mika Akine" ja mistä hän tulee, mutta hieman enemmän yllätyin huomatessani että myös "Tomi Makine" oli varsin suosittu. Muissa maissa autourheilu ei näytä olleen yhtä korkeassa asemassa, joskin Boliviassakin oli päiviä jolloin lehdet kirjoittivat urheilusivuilla jalkapallon lisäksi ainoastaan formulaa.

Quitoos ja nakemiin, ensi kertaan!

Ecuadorissa (paikalliset) ihmiset joka paikassa varoittelee mulle kuinka vaarallista täällä on ulkomaalaisen matkustaa ja kehottavat olemaan varovainen. No, kieltämättä olen vähän varovaisempi ollutkin kuin muualla ja koko kuukauden aikana ei ole ollut kerta kaikkiaan minkäänlaisia ongelmia. No, hyvä niin...en ylimääräistä jännitettä arkeeni kyllä kaipaakaan. :)

Viimeksi taisin kirjoitella Quitosta espanjan tuntieni lomasta. Pääkaupungissa kuluikin kaikkiaan kaksi viikkoa, kielituntien lisäksi lähinnä siksi että lähellä on päivämatkan päässä monta mielenkiintoista kohdetta. Yksi lauantai poikkesin Otavalon jättiläismarkkinoille ostamaan villapuseron(!) ja kiirastorstaina hyppäsin bussiin, jossa tunnin istumisen jälkeen rahastaja tuli koputtamaan olkapäälle, että "nyt oltaisiin sitten maapallon puolivälissä". Hoo, kohteena oli tosiaan Mitad del Mundon pieni turistikylä jossa pääsin seisomaan toinen jalka pohjoisella ja toinen eteläisellä pallonpuoliskolla. Kuulemma päiväntasaajalla pitäisi painon olla 2-3 kiloa vähemmän kuin Suomen leveysasteilla. Punnittuani itseni täälla sain todeta, että olen siis lihonut matkalla 2-3 kiloa, koska vaaka näytti perin tuttuja lukemia.

Pitkäperjantai Quitossa oli aika vauhdikasta juhlanpitoa. Ristikulkue kierteli ympäri vanhaa kaupunkia koko päivän ja sen mukana valtava määrä väkea. Poikkesin myös tuttujeni viemänä yhteen ilmaiseen musiikkiesitykseen, jossa hämmästyksekseni näin pitkänäperjantainakin soitettiin pääasiassa todella iloista musiikkia, vaikka tilaisuus ilmiselvästi oli perusluonteeltaan hengellinen. Enpä osaisi kuvitella tätä Suomessa. Perjantain hulinoiden jälkeen itse pääsiäisviikonloppu olikin sitten tosi rauhallinen.

Niin kauan kuin olen Etelä-Amerikassa ollut on mieleni tehnyt kovasti käydä kokeilemassa vuorikiipeilyä. Boliviassa olin jo liki lähteä kapuamaan Huayna Potosía, mutta kuultuani erään nmatkailijan huonot kokemukset sieltä päätin jättää yritykseni Ecuadoriin. Kohteeksi valitsin nyt sitten maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren ja Ecuadorin toiseksi korkeimman huipun, Cotopaxin, joka kohoaa 5.897 metrin korkeuteen. Kehotusten mukaisesti kävin totuttelemassa Quiton 2.850 metrin sijaintia ohuemmassa ilmassa vaeltamassa pari päivää ennen H-hetkeä El Corazón -nimisellä vuorella. Hurjan raekuuron yllättämänä olin eksyä ja jouduinkin kääntymään takaisin 4.300 metrin kohdalla, nelisen sataa metriä ennen huippua. Näköalat täältäkin toki olivat ihan ok ennen sateen alkua.

Pääsiäismaanantaina ajelimme sitten kahden oppaan ja kahden irlantilaistytön kanssa vuoren juurelle kurjassa vesisateisessa kelissä. Tutustuimme varusteisiin ja iltapäivällä kapusimme helpohkon reitin 4.800 metrissä olevalle majalle sekä jäimme opettelemaan kiipeilyn saloja jäätikkövarustuksessa. Valitettavasti huonosta ilmasta johtuen harjoittelu jäi aika vähiin, alastuloa jääpiikkikenkien kanssa ei treenattu ollenkaan.

Joka tapauksessa lyhyiden unien jälkeen klo 01.30 lähdettiin sitten lopulta pimeässä nousemaan kohti huippua. Lumetonta taivallusta ei kestänyt kuin puoli tuntia ja varsinainen jäätikkö alkoi 5.200 metrissä. Tässä kohtaa seitsemästä rinteellä olleesta turistista viisi luovutti, lähinnä ilmeisesti koska eivät olleet kunnolla tottuneet ohueen ilmaan - kuusi viikkoani Bolivian korkeuksissa olivat nyt meikäläiselle iso apu! Irlantilaistyttöjä kävi sääliksi, heidän kulkunsa jo pelkällä lumella ei meinannut onnistua ollenkaan...taisivat olla ensi kertaa elämässään kunnon lumilla.

Myöntää pitää, että tässä vaiheessa kapuaminen kavi todella raskaaksi - paljon kovempaa hommaa kuin olisin osannut odottaa. Varsinkin kun Cotopaxia sanotaan Kilimanjaron jälkeen kokoluokassaan maailman helpoimmaksi kiivettäväksi. Helppous on niin kovin suhteellista! Ainakin tällä reissulla kunnioitukseni vuorikiipeilijöitä kohtaan nousi vähintään toiseen potenssiin. No, ilmeisesti helppoudella tarkoitetaan vaadittavia teknisiä taitoja, eikä fyysistä raskautta.

5.500 metrin kohdalla viimeinenkin muista yrittäjistä tuli vastaan luovuttaneena, mutta kaikesta huolimatta päätin yrittää vielä jatkaa. Onneksi minulla oli mukana oma opas, joten en joutunut kääntymään muiden mukana. Matkalla oli kovin pimeä ja pilvinen ilma, niin että näkyvyyttä ei ollut juuri nimeksikään. Koko aikana en pystynyt ajattelemaan juuri muuta kuin että "miksi hitossa oikein teen tätä?" Pystymättä antamaan minkäänlaista vastausta, mutta aina kun muistutin itselleni maksaneeni tästä keikasta pitkän pennin niin jaksoin taas eteenpäin. :)

Opas edellä ja minä köyden jatkeena perässä etenimme vaitonaisesti tunti toisensa jälkeen. "Vasen hakku ylös, hakku eteen, oikea jalka ylös, jalka eteen, oikea hakku ylös, hakku eteen, vasen jalka ylös, jalka eteen." Verkkaan jatkettiin tätä tahtia tuulen vinkuessa korvissa ja taskulampun valaistessa vain lyhyen kaistaleen silmien edessä. "Nyt, nyt huudan oppaalle, että riittää", kävi monen monta kertaa mielessä, mutta aina päätin kuitenkin jatkaa. Ja lopulta pääsimme 5.700 metrin taukopaikalle, missä sai vaihtaa lisää vaatetta päälle. Täällä oli jo useampi aste pakkasta ja tuulessa sekä ohuessa ilmassa pelkkä käsineiden vaihtaminenkin osoittautui hankalaksi tehtäväksi. Ja opas kun oli kehunut tätä muka suojaiseksi paikaksi, jossa voi lämmitellä ja palautella, <grr>.

Vaikka ainakin 7-8 kertaa jo olin todella lähellä luovuttaa, varsinkin viimeisen tunnin aikana jolloin vastaan tulivat kaikkein jyrkimmät kohdat, niin jotenkin kummassa vaan pääsimme niin pitkälle että yhdessä kohtaa oppaani näytti edessä olevaa kumpua ja totesi, että tuossa se huippu nyt sitten nököttää. Minkä määrän energiaa tästä saikaan! Enää ei väsyttänyt yhtään ja viimeiset viisi minuuttia tultiin pikavauhtia. Huipulle saavuttiin kello 06.50 katsomaan nousevaa aurinkoa ja täytyypä myöntää, että tuntui aika hemmetin hyvältä olla siellä. Vaikka sitten pilvet pilasivatkin kaiken näkyvyyden.

Opas vakuutteli, että alastulo on paljon helpompaa. Ja paskat! Koska sitä ei oltu harjoiteltu kunnolla niin olin alussa aika pinteessä. Kuten sanottu jyrkimmät rinteet oli siellä huipun lähellä ja alastulon opettelu siellä ei tuntunut kovin hyvältä idealta - mutta vaihtoehtoakaan ei ollut. Alkuvaiheissa tipahdinkin laskujeni mukaan neljä kertaa itseni ja oppaani välissa roikkuneen köyden jatkeeksi, kunnes lopulta homma alkoi sujua paremmin. Jollain ihmeen keinolla opas aina onnistui olemaan putoamatta mukanani. Alastullessa olo oli kummallisen euforinen, aika ajoin tuppasi naurattamaan niin ettei meinannut pystyssä pysyä - ihan vain sen takia kun ajatteli että mitä sitä on tullut tehtyä. :) Oikeastaan tämä taisi olla koko kapuamisen parasta antia. Alas tultiinkin sitten pysähtymättä muuta kuin paria valokuvaa varten puolessatoista tunnissa. Täytyypä myöntää, että tuntui vielä paremmalta olla takaisin majalla kuin siellä huipulla!

"Hullun touhua tämä vuorikiipeily", totesin minä ja 30 tuntia myöhemmin olinkin jo Tynenmeren rannalla Bahía de Caraquezin pikku kaupungissa. Kaksi kuukautta ehtikin vierähtää Bolivian ja Ecuadorin ylängöillä sen jälkeen kun viimeksi näin merta Chilen Chañaralissa. Talsin hotellihuoneeseeni ja avasin ikkunan, jolloin juuri samalla hetkellä sen takana miesjoukko räjähti valtavaan huutoon. Syöksyin pihalle katsomaan mistä on kyse ja - kuten arvasinkin - Ecuador oli mennyt 1-0 -johtoon MM-karsintojen vierasottelussa Brasiliaa vastaan! Jäin seuraamaan ottelun loppuun kadulle raahatusta telkkarista, mutta niinhän siinä kävi että peli muistutti kovasti Suomen ja esim. Hollannin kohtaamista. Daavid taistelee urheasti vastahyökkäyksillä Goljatia vastaan, mutta ei voi paremmalleen mitään. Brasilia vei lopulta pinnat kotiin maalein 3-2, mutta esitys oli Ecuadorilta kyllä varsin mallikas.

Näin jälkeenpäin (toukokuu 2001) mainittakoon, että vuotta myöhemmin pelatussa kotiottelussaan Ecuador nöyryytti Brasiliaa 1-0 ja on nyt vahvasti matkalla kohti ensimmäistä MM-turnaustaan. Bravo!

Seuraavana päivänä Bahia osoittautui tavattoman kuumaksi paikaksi - ensimmäistä kertaa matkallani tulin paikkaan, josta voin sanoa että siellä oli liian kuuma. Koska juoksuseurani RC Eemelin jäsenillä on tapana huhtikuun viimeisenä perjantaina osallistua 9,3 km mittaiseen Oisen lenkkiin, niin järjestin Bahiassa itselleni oman Varjo-Oisen. Mittasin askelmittarilla sopivan matkan ja lähdin taivaltamaan matkaa samaan aikaan kuin aito tapahtumakin - huolimatta inhottavista vatsanväänteistä, ripulista ja valtavasta auringonpaahteesta klo 11 aamupäivällä. Muistan elävästi kuinka makasin puoli tuntia ennen lähtöä sängyssä pahoinvoivana ja katselin lattialla makaavaa kuollutta torakkaa. Tuli sellainen olo, että "Perkule, enkö muka parempaan pysty kuin tuo?!" ja pitihän sitä sitten lähteä kaikesta huolimatta kokeilemaan. Niinhän siinä kävi, että matka jäi kesken ja Bahiasta ei näin ollen ole kovin hyviä muistoja. Lisää tunnelmia tästä voi käydä lukemassa seuran kotisivuilta osoitteessa http://rc.eeme.li

Bahia oli muutenkin vähän ikävä paikka. Ihmiset vaikka pääosin olivatkin ystävällisiä niin ei läheskään kaikki. Ärsyttäviä englanniksi peräänhuutelijoita riitti tavallista enemmän ja auringonlaskun aikaan puistossa oltiin käydä jopa käsiksi. Paikallinen murre kuulosti siltä kuin kaikilla olisi paha puhevika ja siitä oli vaikea saada selvää. Veden saanti oli aika heikkoa - suihkua piti käydä yrittämässä aina kun mahdollista oli, kun vettä tuli niin harvoin ja toisaalta ilma oli todella hiostava - ja paikat muutenkin vielä vähän keskeneräisessä kunnossa vuonna 1998 tapahtuneen maanjäristyksen jäljiltä. Ecuadorhan on yksi maailman aktiivisimmista maista mitä tulee maanjäristyksiin ja tulivuorien purkauksiin. Yhden pienen järistyksen huomasinkin Quitossa. Kun lisäksi El Niño -ilmiö käy aika ajoin tekemässä tuhojaan rannikolla, niin tätä maata on kyllä kirottu enemmän kuin tarpeeksi katastrofaalisila luonnonilmiöillä!

Seuraava kohteeni oli Puerto López, toinen pieni rannikkokaupunki - mutta todella paljon miellyttävämpi paikka. Täällä viihdyin todella hyvin ne kolme päivää mitä siellä vietin. Pääösin meren antimista tehty ruoka oli valtavan hyvää. Ranta oli pitkä, rauhallinen ja puhdas - innostuin jopa tekemään paljasjalkaisen juoksulenkin auringonlaskun aikaan kostealla rantahiekalla, mikä oli melkoinen elämys ja loppuvenyttely Tyynessämeressä auringon laskiessa tuntui suorastaan epätodelliselta. Ja oih ja voih niitä hotellin pihan palmuja ja riippumattoja... Tänne haluan joskus takaisin!

Ihmiset täällä olivat järjestään todella mukavia. Pääsinpä jopa kääntämään yhden yli-imelän rakkauskirjeen espanjasta englannin kielelle...Saksaan lähetettäväksi. Vastoin ennakko-odotuksiani paikka oli myös lähes tyhjä turisteista, ilmeisesti kesä-elokuussa asia on toisin. Ja pisteenä iin päälle täältä pääsi tutustumaan Machalillan kansallispuistoon, mikä oli oikein mielenkiintoista. Upeita hiekkarantoja ja mielenkiintoisia eläimiä. Ehdoton suosikkini oli sinijalkainen lintu, jolla on hassu englanninkielinen nimi: blue-footed booby. Espanjaksi piquero con los patos azules, suomeksi ei aavistustakaan. (Kotiin palattuani kuulin, että ne ovat sinijalkasuulia.) Linnut eivät juuri lainkaan pelänneet vierailijoita ja päästivat meidät tutkimaan elämäänsä aivan vierestä. Veikeitä otuksia, paitsi ulkonäkönsä niin myös tapojensa puolesta. Näimme hienoja tanssiesityksia ja siipienlevityksiä ym. hauskoja manöövereitä.

Mutta pitemmäksi aikaa en jäänyt tähänkään paratiisiin, vaan suuntasin kohti maan suurinta kaupunkia, Guayaquilia. Ecuadorissa bussimatkat ovat suhteellisen lyhyitä, mutta sikäli tuskallisia että musiikkia soitetaan vielä - jos mahdollista - kovemmalla volyymillä kuin Boliviassa. Matkalla Guayaquiliinkin "el corazón" raikasi niin, että kuului varmaan valtameren taakse. Onneksi mukanani on toistakymmentä paria korvatulppia, ilman niitä tulisin hulluksi näillä matkoilla.

Guayaquil osoittautui, kuten olin odottanutkin, vähemmän mielenkiintoiseksi paikaksi - hallitsemattomasti kasvava miljoonakaupunki jossa on enemmän rikollisuutta kuin missään muualla tässä maassa. Kuumakin kuin mikä, koska se sijaitsee rannikon tuntumassa. Niinpä hoidin täällä asiani mahdollisimman pian ja lähdin jatkamaan. Asioidenhoito sisälsi lähinnä mahdollisimman nopean lentolipun hankkimisen Galápagos-saarille ja lippu järjestyikin heti seuraavalle aamulle, joka oli viime torstai. Olen pitkään vatvonut ja ihminyt raaskinko lähteä käymään Galápagoksella, mutta koska Boliviassa ja Ecuadorissa on mennyt tosi vähän rahaa ja koska liput paikan päältä hankittuina "low-seasonin" aikaan olivat alle puolet siitä hinnasta mitä olin odottanyt, niin tartuin tilaisuuteen. Meno-paluu -lennon kustannuksesi tuli $US295 ja neljän päivän retki sisältäen kaiken maksoi $US220. Lisäksi valtio vetää pääsymaksua saarille tulosta $US100 ja kaksi sukellustani kustansivat yhteensä toiset $US100. Onhan 4.400 markkaa toki melkoinen summa neljän päivän reissusta, mutta paikka on aivan oma maailmansa ja tännekään nyt tuskin toista kertaa tulee lähdettyä!

Kannatti tarttua tilaisuuteen! Galápagos on todella ainutlaatuinen paikka. Aivan kuten Charles Darwin 165 vuotta sitten, myös minä en voinut olla ihmettelemättä eläinten kesyä luonnetta. Vaikka ihminen on tällä välin ehtinyt tehdä monta pahaa asiaa saarilla, niin tuntuu että suurin osa eläimistä ei ole vieläkään oppinut pelkäämään meitä. Merileijonat täällä muistuttivat hyvin paljon Antarktiksen merikarhuja, sillä erotuksella että täällä ne olivat paljon vähemmän aggressiivisia - itse asiassa eivät ollenkaan. Myös täällä elää yksi pingviinilaji, galapagoksen pingviini joka on maailman pienin, pohjoisin (Galápagos sijaitsee päiväntasaajalla) ja harvinaisin (1500 yksilöä) pingviinilaji, eli muutama tuhat kertaa vähemmän kuin macaroni-pingviinejä on pelkästään Falklandin saarilla. Niinpä en nähnytkaan kuin kymmenkunta pingviiniä, mutta mikä hienointa yhden niistä veden alla ollessani snorklailemassa. Näin näki todella konkreettisesti kuinka valtavan nopea pingviini on vedessä liikkuessaan. Kuuleman mukaan vauhti on 40 km/h ja siltä se näyttikin!

Galápagos on täynnä endeemisiä eläimiä, joita ei esiinny missään muualla. Täällä on myös 75 % maailman sinijalkasuulien populaatiosta. Ja linnut päästävät tosiaan niin lähelle, että niitä pystyisi halutessaan pyydystämään vaikka paljain käsin! Fregattilinnut sen sijaan olivat hieman epäluuloisempia, mutta useimmat merilinnut hyvin kesyjä. Täällä elää myös maailman ainoa merileguaani, joita näkee siellä täällä paistattamassa päivää saarten laavakivillä. Jättiläiskilpikonnat ovat todella nimensä väärtejä otuksia - valtavan kokoisia järkäleitä. Eikä merikilpikonna jää koossa paljon jälkeen.

Merenalainen elämä Galápagoksella on myös todella runsas ja värikäs. Täällä kävin tekemässä ensimmäiset sukellukseni Suomen ja Tampereen ja Kaukajärven ulkopuolella. Kieltamättä ero oli melkoinen... nähtävää oli aika paljon enemmän. Ja vaikka näin kahden tyyppisiä (pikkuisia) haita ja pari kilpikonnaa, niin olin silti sukelluksiin hieman pettynyt. Upeita, värikkäitä kaloja näki myös pelkän snorkkelin kanssakin vaikka kuinka paljon.

Semmoinen ol' Galápagos, jonka innoittamana Darwin 1859 julkaisi evoluutioteoriansa. Tämä saaristo ei voi olla tekemattä vaikutusta!

Eilen sitten palasin takaisin Guayaquiliin ja koska ensimmäistä kertaa matkalla sain televisiollisen hotellihuoneen, niin pääsin seuraamaan Quitossa pelattua futistrilleria El Nacional (Ecuador) - Boca Juniors (Argentiina) Libertadores Cupin neljännesvälierissä. Huh, ecuadorilaiset hallitsivat täysin yllättäen ottelua mielin määrin, mutta kuin ihmeen kaupalla joutuivat tyytymään 0-0 -tasapeliin. Tämä tarkoittanee sitä, että Nacionalin jatkotoiveet ovat mennyttä kalua - Boca kotikentällään meren pinnan tasolla tullee höykyttämään heitä mennen tullen. :( (höykytti sitten 5-3, toim. huom.)

Ja tänään pääsin taas pois Guayaquilin tohinasta tänne Riobamban kaupungin mukavan leppeään tunnelmaan. Todellakin, Puerto Lópezin jälkeen tämä on toistaiseksi lempipaikkani Ecuadorissa. Ilmasto on 2,7 km korkeuden vuoksi juuri mukava ja tunnelma kaupungissa on sellainen että en osaa olla muuta kuin hyvällä tuulella.

Nyt vuotta myöhemmin on helppo todeta, että iloitsin liian aikaisin. Heti nettikahvilasta poistuttuani sairastuin ilmeisesti ruokamyrkytykseen ja oksentelin koko illan hotellihuoneessa. Onneksi oli oma WC huoneessa... Kun maha tyhjeni, niin sitten alkoi armoton ripuli jota kesti yön yli. Päivän levon jälkeen olo parani huomattavasti, mutta ripuli tuli myöhempinä viikkoina aika ajoin takaisin ja aina entistä pahempana. Kunnes lopulta Kuubassa menin tohtorille ja sain rohdot, joilla olen aina siitä asti koko täyden vuoden pysynyt terveenä! Tämä oli matkani hankalin sairastumisepisodi, mutta ei onneksi kovin vakava sekään. Koko homma taisi saada alkunsa Riobambassa syödystä sandwichistä. Vai olisiko se voinut olla se nettikahvilassa juotu kahvikupponen? Tiedä häntä, mutta palataanpa taas ajan tasalle:

Jatkosuunnitelma on taas vaihteeksi tällä hetkellä "kirkkaana mielessä", mutta todennäköisimmin tulee vielä muuttumaan moneen kertaan. Tarkoituksena on kuitenkin käydä täältä upeaksi kehutun junamatkan päässä Huigrassa ja sen jälkeen kaikkien kehumissa kuumissa lähteissä Bañosin turistikaupungissa. Orienten viidakkokeikan jättänen tällä kertaa väliin, joten takaisin Quitossa saatan olla jo tulevana viikonloppuna. Josta sitten mahdollisesti hyvinkin jo ensi viikolla hankin lentolipun jonnekin kauas pois...

Osa 5, Väli-Amerikka ja Meksiko