Osa 3, Paluu Etelä-Amerikkaan

Look around and hear the sounds / Cherish your life while you're still around - Dream Theater

9. maaliskuuta 2000, Cochabamba, Bolivia (päivä nro 60)

Bolivia!

Laguna Blanca Maat ja kaupungit vilistävät ja tällä viikolla olen asettunut muutamaksi päiväksi aloilleni samaan paikkaan. Paikka on Cochabamba, n. 600.000 asukkaan kaupunki Boliviassa läntisen Altiplanon ja itäisten alamaiden valisessa "laaksossa". Kaiken kaikkiaan tänään tuli viikko täyteen Boliviassa ja olen edelleen koko lailla mykistynyt mitä kaikkea tämä maa tarjoaa! Enkä nyt edes tarkoita sitä ääliötä, joka eilen kadulla kävellessäni nappasi hienon argentiinalaishattuni päästäni ja heitti sen ohiajavan bussin katolle. Bussi kyllä ystävällisesti pysähtyi kun nostin kadulla äläkän tapahtuneesta, mutta en sitten millään ylettynyt huikeista pompuistakaan huolimatta katutasolta hattuun asti. Onneksi ystävällinen rahastajapoika bussista kiipeili hakemaan tämän tuiki tärkeän aurinkosuojan takaisin omistajansa hoteisiin.

Ensinnäkin matkabudjetti täällä korjautuu kummasti. Lounasta saa ravintolassa kuudella markalla ja kadulla kahdella. Erittäin siistissä hostellissa hyvällä paikalla, maksan omasta huoneesta (siis ei dormitorio) 25 markkaa per yö. Internet-kahviloita ainakin täällä Cochabambassa on enemmän kuin mitä näin missään Argentiinassa tai Chilessä, yhteydet ovat nopeammat ja hinta vaivaiset 6 markkaa per tunti. Bussimatkat ovat 3-5 kertaa halvempia kuin Argentiinassa. Risat sandaalini korjautin 1,50 markalla. Täällä ei kerta kaikkiaan kulu juuri lainkaan rahaa!

Kuulaakso San Pedro de Atacamassa Mutta on Boliviassa paljon muutakin hyvää. Saavuin maahan Chilestä Atacaman autiomaan kautta. Atacama oli jo Chilen puolella varsin mielenkiintoinen kohde maailman kuivimpana paikkana - siellä ei sada käytännössä juuri koskaan. Silti sinnekin on rakennettu kaupunkeja, joihin tuodaan vesi satojen kilometrien päästä. San Pedro de Atacaman kaupungista - ensin Kuulaaksoa ihmeteltyäni - lähdin kolmen päivän järjestetylle retkelle kohti Boliviaa ja maisemat kävivät yhä kummallisemmiksi mitä pitemmälle mentiin! Kuuden hengen porukkamme istumalihaksia koeteltiin Toyotan penkillä, mutta seuraavan, entistä upeamman pysähdyspaikan näkeminen teki istuskelusta odottamisen arvoista.

Ensinnäkin "tiet", joilla ajelimme kolme päivää, kulkivat 3700-4800 metrin korkeudessa. Ihme ja kumma säästyin jälleen pahemmilta vuoristotaudin oireilta, mutta muutamankin hölkkäaskelen ottaminen neljän ja puolen kilometrin korkeudessa sai puuskuttamaan kuin olisi ottanut kunnollisen muutaman sadan metrin pikapyrähdyksen. Autiomaan vaihtuessa Bolivian Altiplanoksi tuli vastaan useita flamingojen täyttämiä järviä. Järvet on kovasti pieniä ja niin matalia, että flamingot pystyvät kahlaamalla hakemaan ravintonsa...ja erittäin kauniin värisiä. Hyvin syvänsinisiä ja -vihreitä järviä ja yksi (Lago Colorado) oli jopa kirkkaanpunainen!

Toyotamme remontissa Ikimuistoinen oli myös kokemus, kun jeepistä puhkesi kumi keskellä autiomaata. Pätevä bolivialainen kuskimme toki vaihtoi sen uuteen alle puolen tunnin ja taas mentiin. Muutaman minuutin kuluttua kävi ilmi, että vararengaskin oli jo ennestään rikki. Täytyy myöntää, että tässä kohtaa hieman huolestuin kun hyytävän kylmä yö (kuulemma kylmimmillään 20 astetta pakkasta) oli enää muutaman tunnin päässä. Mutta tarmokas intiaanikuskimme (sain häneltä myöhemmin näytteen ketshuan kielestä talteen) ensin vaihtoi parin renkaan paikkaa keskenään ja sitten paikkasi sen alunperin rikki menneen renkaan, joka oli jo ennestään täynnä paikkoja. Kumista löytyi kaksi reikää ja lisäksi yksi vanha paikka vuoti. Näitä paikkailtiin erikoisella sulattamismenetelmällä, mikä oli sikäli hankala että ohuessa ja tuulisessa ilmassa tulitikku ei tahtonut palaa sekunnin murto-osaakaan. Yhtä kaikki, kahden tunnin tuulisen ja aurinkoisen puurtamisen jälkeen Toyota taas pelasi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja pelasi matkan loppuun asti! :)

Toyotamme suola-aavikolla Erittäin erikoinen kokemus oli ajaminen läpi Uyunin suola-aavikon, joka on maailman suurin. Tai pitäisi kai sanoa suolajärven. N. 100 x 60 km alue on paksuimmillaan 6 metrin suolakerroksen peitossa ja näkyvyys on niin hyvä, että päivällä näkee helposti toisella puolella nököttävät vuoret! Aurinko heijastuu suolasta niin kirkkaasti, että hyvien aurinkolasienkin kanssa piti siristellä silmiä. Paikoin suolan päällä on muutaman sentin kerros vettä ja siitä heijastuu koko taivas täydellisenä peilikuvana. Tuollaisessa paikassa tuli hyvin surrealistinen olo, kuin leijuisi jossain maan ja taivaan välissä. Hyvin erikoista. Ja vastineeksi pohjoismaisille jäähotelleille, tänne oli tietenkin joku saanut päähänsä rakentaa hotellin suolasta - huonekalut mukaanlukien! Niin, ja pikku pyörremyrskyynkin törmäsimme.

Kun retki lopulta päättyi Uyunin pikkukaupunkiin, ei Bolivia kuitenkaan hellittänyt näyttämästä hämmentäviä puoliaan eurooppalaiselle matkailijalle. Tupsahdimme nimittäin keskelle paikallisen karnevaalin avauspäivää! Meno sen kuin parani, kun yöjunalla siirryimme Oruron kaupunkiin joka on näiden Diablada-karnevaalien keskipiste - eli sitä Bolivialle mitä Rio on Brasilialle. Enpä juuri voinut muuta kuin ihmetellä moista juhlaa. Orurokin on n. 3700 metrin korkeudella ja siitä huolimatta kaduilla vipelsi 30.000 tanssijaa ja 4.000 soittajaa lähes vuorokauden ympari! Näillä ihmisillä täytyy olla hirvittävän kova kunto, todellakin.

Carnaval de Oruro Oruron juhlat olivat myös erittäin kosteat, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Oluen (halvan totta kai) kulutus oli helposti suomalaisen vapun luokkaa - tosin ihmisten käyttäytyminen ei, mutta tämän lisäksi oli mahdoton välttyä kastumasta ulkoisesti kun naköjään vedellä täytettyjen ilmapallojen heitteleminen muita päin oli kaikkien mielestä suurta huvia. Myös kaikenlaisia vaahtoja sain päälleni monta kertaa. Onneksi pääsin seuraavana päivänä tänne Cochabambaan karkuun pahinta vesisotaa, mutta täälläkin sitä on harrastettu koko viikko jonkin verran. Täällä vain meno on paljon raukkamaisempaa, kun palloja heitetään jatkuvasti selän takaa sekä parvekkeelta - niin että niitä on mahdoton huomata ja väistää eikä edes kostoiskut ole mahdollisia kun ei tiedä mistä vesi tuli. Lisäksi täällä kiertää kuorma-autoja kaduilla, lava täynna ihmisiä jotka heittelevät täysiä sangollisia vettä ohikulkijoiden päälle...lähes mahdoton väistää.

Eli kaikkiaan...todellakin, Bolivia on tehnyt jo nyt lähtemättömän vaikutuksen ja aion viettää täällä hyvinkin täyden kuukauden. Vielä on monta mielenkiintoista paikkaa näkemättä, ainakin haluaisin ehtiä Santa Cruzin miljoonakaupunkiin alamailla, Sucren historialliseen kaupunkiin, Uyunin kaivoksille, pääkaupunki La Paziin sekä tietysti Titicaca-järvelle. Myös pohjoisen viidakot kiinnostaisivat, mutta kuulemieni puheiden mukaan tie La Pazista sinne on varsinkin näin sadekauden aikana maailman vaarallisin, joten sitä pitänee vielä harkita.

Ja lopuksi päivän tilastotiedot:

¡Adios, hasta luego!


13. maaliskuuta 2000, Santa Cruz de la Sierra, Bolivia (päivä nro 64)

Extra: Cochabambasta Santa Cruziin

Mennään bussilla Boliviassa Ylimääräinen uutislähetys: kokemukseni bussilla matkustamisesta Boliviassa.

Lähdön aika Cochabambasta koitti viime lauantaina, joka oli myös paikallinen karnevaalipäivä. Kävinpä muka "kaukaa viisaana" ostamassa lipun illalla lähtevään bussiin jo aamupäivällä ja valitsin firman, jonka lippu maksoi vitosen enemmän kuin muiden - josko sillä vaikka saisi vähän parempaa laatua. Autoja vakuuteltiin upeiksi ja matkalla kuulemma pysähdytään ruokailua ja eväiden ostoa varten useamman kerran. Lähtö iltayhdeksältä ja perillä Santa Cruzissa aamulla yhdeksältä. Hienoa. Suostuivat jopa ottamaan matkatavarat päiväksi säilytykseen ilmaiseksi.

Välillä kävin kaupungilla kastumassa karnevaalien melskeissa ja illalla kastuminen sen kuin lisääntyi, kun taas kerran saatiin kello seitsemän rankkasade niskaan. Kadut totta kai 10-15 cm veden vallassa tämän jälkeen ja autoilijoiden suurta hupia roiskia mahdollisimman paljon vettä jalankulkijoiden päälle. Ei mitään uutta siis vielä.

Bussiasemalle saavun sitten ohjeen mukaan klo 20.30, puoli tuntia ennen lähtöä. Hieman huvittaa, kun huomaan että nimeni lipussa on jälleen kirjoitettu uudella tavalla väärin: Perquiomaqui. Reppu pitää bolivialaiseen tyyliin jättää bussifirman edustajille jo asemalla, josta he toimittavat sen sitten autoon. Kukaan vain ei meinaa huolia reppuani, kunnes klo 20.55 lopulta saan yhden aijän houkuteltua ottamaan sen vastaan.

Kiireellä sitten jo hilpaisenkin ulos sateeseen etsimään omaa bussia kymmenien joukosta, kun se ei laiturilla 5 näyttänyt olevan. Haa, mutta olihan se...autoja vain on kaksi jonossa joka laiturilla ja omani oli juuri se takimmainen. Heitän käsimatkatavarat sisään ja - kuten aina Boliviassa - jään seuraamaan tilannetta sijainnista, josta näen sekä reppuni aseman sisallä että bussin pihalla. Haluan omin silmin nähdä, että reppu tulee oikeaan osoitteeseen.

Tavaroiden kuskaaminen autoon tapahtuu aidolla "ei mitään kiirettä" -mentaliteetilla...yksi kundi hissukseen siirtelee paketteja sisältä bussiin. Etummainen laituri 5:n busseista hermostuu n. klo 21.10 aikoihin ja haluaa liikkeelle, meidän takana nököttävän automme on siis väistyttävä. Siitäpä vasta rumba alkaakin!

Pian tajuan, että en ole koskaan nähnyt niin huonosti organisoitua paikkaa kuin Cochabamban bussiasema. Ruuhkaisella parkkipaikalla yhden bussin päästäminen liikkelle mobilisoi noin kymmenen muuta kääntyilemaan ja tööttäilemaan ja twistailemaan ympäri pihaa. Kukaan ei millään lailla yritä saada hommaa sujumaan mitenkään organisoidusti, vaan bussit poukkoilevat sateessa satunnaisesti sinne tänne. Yritän parhaani mukaan välttää kovin laveaa hymyä karehtimasta kasvoillani ja väistelen busseja niin, että en menettäisi omaani näkyvistä. Kun se päiväreppukin tuli jo heitettyä sinne sisään.

Lopulta tämä erinomainen sirkusnumero päättyy ja etummainen auto on päässyt liikkeelle. Oma automme pääsee palaamaan takaisin ruutuun 5...ei vaan se palasikin ruutuun 6. Ja se ei ilmeisimmin kerta kaikkiaan käy, joten taas alkaa uusi twistaaminen, jotta päästäisiin takaisin omalle paikalle. Kun kaikki on lopulta valmista, jatkuu sama verkkainen tavaroiden kuskaaminen taas. Lopulta viimeinen matkatavara, joka tuodaan matkatavaratilaan on oma reppuni ja tyytyväisenä hyppään bussiin sisälle valmiina lähtöön.

Kaikki matkustajat sisällä, kaikki tavarat sisällä - valmiina lähtöön! Vai? Asetun omalle paikalleni vasemman penkkijonon toiseen riviin. Tosin lippuuni (joka muuten peribolivialaiseen tyyliin tarkastetaan vasta perillä - ilmeisesti siinä toivossa, että olisin hukannut sen matkalla ja joutuisin maksamaan toisen lipun hinnan) on merkitty eri paikka kuin matkustajaluettelossa oli, mutta hällä väli - bussi ei ole edes puolillaan joten tilaa on.

Hieman hämmentyneenä panen merkille, että etummaisessa rivissä makaa pariskunta tilanteeseen nähden harvinaisen intiimien toimien merkeissa. N. 5 minuutin kuluttua pari lopulta eroaa ja huomaan, että sehän on meidän kuljettajamme joka siinä vietti aikaansa n. 10-15 vuotta nuoremman typyn seurassa. No ei siinä mitään, mutta nyt ei varmaan enää ole mitään syytä viivästyttää lähtöä, eihän?

Noustessaan penkiltä ylös kuski kääntyy minuun päin ja kuin ohimennen toteaa mitä lempeimmällä äänellä, että "fuck you". Tämä lienee itäbolivialainen tapa sanoa, että "Hyvää iltaa ja tervetuloa matkalle kohti Santa Cruzin provinssin pääkaupunkia. Muistittehan ottaa mukaan korvatulpat, silmälaput, lämpiman huovan, taskulampun ja juomavettä? Expreso Santa Cruzin puolesta toivotan hauskaa ja turvallista matkaa!". Joten kaivan esille niin kauniin hymyn kuin luonto mahdolliseksi on suonut ja vastaan vahintään yhtä lempeästi: "fuck you too". Tämä ystävyydenosoitusten vaihto näyttää kirvoittavan tytössa ilmeisen ansaittua tirskahtelua.

Useimmat nuoret bolivialaisnaiset käyttävät suurimman osan valveillaoloajastaan joko tirskuen tai kikattaen.

Pahus - enpä muuten huomannut ostaa juomavetta. Mutta eihän se haittaa, kuten mainostettua niin sitähän saa hankittua matkan varrella.

Kaiken kaikkiaan, täytyy myöntää että olisin astetta levollisempi jos kuskimme edes näyttaisi olevan selvin päin. Mutta tänäänhan on karnevaalipaiva - kuka silloin nyt malttaisi kuivin suin olla?

Tässä vaiheessa olemme n. tunnin aikataulusta jäljessä ja joku kysyy bussin ovella, että onko tämä klo 21 vai klo 22 bussi? Vastaus kuuluu, että klo 21.30! Hmm. Näyttää siltä, että klo 21 ja klo 22 bussi on yksi ja sama. Mutta firman ständillä asemalla näyttää paremmalta, kun voidaan mainostaa että myöhäislahtöjä on kaksi kappaletta! Alan pikku hiljaa ymmärtää paikallista bisnesfilosofiaa.

Ja sitten ei kun menoksi!? No ei. Kuski päättää avata television, josta tulee elokuva "Kala nimelta Wanda" espanjaksi dubattuna. "Mikäs sen kiintoisampaa", toteaa henkilökunta ja istahtaa n. 20 minuutin ajaksi seuraamaan Jamie Lee Curtisin, Michael Palinin ja kumppanien seikkailuja. Juu, ei mitään kiirettä.

Leffankatseluhetken päätyttyä alkaa taas jonkin sortin säheltäminen, jonka tarkoituksesta en pääse perille. Joka tapauksessa hieman klo 22.30 jälkeen bussi lopulta nytkähtää liikkeelle ja olemme matkalla kohti Santa Cruz de la Sierraa. Hallejuja! Tai ainakin kunhan ensin saadaan auto mutkiteltua bussiviidakon halki ulos aseman pihalta.

Tien pääläl Boliviassa Matka alkaa varsin leppoisissa merkeissa. Radiossa huudatetaan "mi corazón" -musiikkia discodesibelein ja kuljettajan hytistä kuuluu aika ajoin hilpeä "salud, salud" (kippis). Hyvä meno siellä siis. Ensimmäisen 90 minuutin matkan aikana tehdään kaksi 15 minuutin pysäystä, ilman mitään näkyvää tarkoitusta. En edes halua ajatella, liittyykö tämä jollain lailla kuljettajamme ja hänen "tyttöystävänsä" seksuaalisten tarpeiden edes jonkinasteiseen tyydyttämiseen.

Puoliltaöin kaivan repusta korvatulpat ja silmälaput (jatkuvien pysähtelyiden yhteydessä bussin valot aina sytytetään) sekä Uyunin markkinoilta ostamani jattiläismäisen huovan ja onnistun kuin onnistunkin nukahtamaan vaikka korvatulpat eivät läheskaan kaikkea meteliä suodatakaan.

Herään jonkin ajan kuluttua siihen, että joku kaivelee tarmokkaasti jaloissani lojuvaa päiväreppuani. Pimeässa on mahdoton nähdä mitä lattialla tapahtuu ja pieni potkiminen ei tunnu ajavan tunkeilijaa pois. Kumarrun tunnustelemaan käsin mistä on kyse ja löydän hämmästyksekseni jotain pehmeää ja karvaista reppuni vierestä. Lopulta tajuan, että siellähän on pikkuinen, ehkä hieman rottaa isompi koira! Ilmeisesti vainunnut repussani olevat keksit...

"Perro, perkele!", pääsee minulta ja heitän koiran käytävän puolelle sekä siirrän repun hattuhyllylle. Yritän jatkaa uniani, mikä tosin tuntuu tässä vaiheessa mahdottomalta tehtävältä. Ensinnäkin tajuan, että täällähan on yhtäkkiä ihan oikeasti kuuma. Vilkaisu korkeusmittariin kertoo, että olemme pudonneet 3,5 km korkeudelta alle 1000 metriin ja tämä selittänee ilman lämpenemisen. Heitän siis huovan pois. Lisäksi "tie" on näillä nurkin aikamoinen kinttupolku ja auto heittelehtii jatkuvasti sinne tänne, ihme että näinkin iso bussi täällä edes pystyy ajamaan. Kolmanneksi edessäni tuntuu istuvan paikallinen höyryhäyrinen ja spedepasanen, ainakin puheen ja teennäisen naurun määrästä päätellen. Muun hyvän lisäksi herrat vielä hoilottavat aika ajoin iki-ihanan "mi corazón" -musiikin sanojen myötä. Kello kolme aamulla, hohhoijaa. Radiosta tulevan musiikin volyymi ei tähän mennessa ole vielä hiljentynyt piirunkaan vertaa.

Lopulta jossain vaiheessa aamuyötä saan taas unen päästä kiinni ja heräilen vasta seitsemän aikaan aidon tropiikin kuumankosteaan aamuun. Melkoinen muutos verrattuna Altiplanon ylänköjen ilmastoon! Mutta olemmekin nyt enää n. 400 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Herätessä on valtava jano, mutta koko 12 tunnin matkan aikana emme tehneet yhtään pysähdystä jonka yhteydessä olisi voinut käydä ostamassa juomavettä - kuten muistanet niin lähtiessä pausseja luvattiin tehdä tämän tästä. Edes vessapysäyksia ei tehty ja (toisin kuin asemalla annettiin ymmärtää) autossa vessaa ei tietenkään ole. Aamulla sentään noukittiin tien varrelta tyttö myymään salteñoja aamiaiseksi.

Kymmenen aikaan aamulla olemme lopulta saapuneet onnellisesti ja turvallisesti perille Bolivian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Erittäin ikimuistoista kokemusta rikkaampana! Ero ylätasankojen kaupunkeihin on todella melkoinen. Iltayhdeksältä mittasin ilman lämpötilaksi 30 astetta ja Yahoon säätietojen mukaan ilmankosteus on 87%.


8. huhtikuuta 2000, La Paz, Bolivia (päivä nro 90)

Mennään bussilla, ja fillarilla

La Cumbre, 4.633 m La Pazissa taas ja turvassa hyttysiltä. Onpa muuten todella eksoottinen ja kaunis kaupunki tämä. Sijainti keskellä Altiplanoa olevassa "hornankattilassa" on hyvin erikoinen. El Alton tasanko tipahtaa yhtäkkiä puoli kilometriä alas ja syntyneeseen valtaisaan kattilaan on rakennettu La Pazin miljoonakaupunki. Maisemat ympärillä ovat päätähuimaavat, kun vieressä on mm. yli 6.400 metriä korkea Monte Illimani. Pään huimausta lisää se, että tämä mäkinen metropoli sijaitsee n. 3.600-4.100 metriä merenpinnan yläpuolella. En tiedä toista kaupunkia, jossa maalaisten ja kaupunkilaisten kontrasti olisi yhtä räikeä: kadulla näkee jatkuvasti kävelemässä sulassa sovussa rinta rinnan alkuperäisintiaaneja värikkäissä ponchoissaan ja liian pienissä huopahatuissaan sekä liituraitapukuisia liikemiehiä Nokioihinsa höpisemässä. Yhdessä kadunkulmauksessa intiaanit myyvät laamansikiöitä onnenkaluiksi ja heti sen takana seisoo nykyaikainen liikehuoneistokortteli.

Bolivia pitää tiukasti otteessaan ja menossa on jo kuudes viikko täällä. Maan tavat alkavat käydä jo koko lailla tutuiksi, joskin aina on asioita joita ei ymmärrä.

Miksi La Pazin kengänkiillottajat käyttävät kommandopipoja? Miksi Potosín kaivostyöläiset eivät käytä hengityssuojia? Miksi Orurossa on katu, jonka varrella kolmen korttelin sisällä on ainakin 50 asianajajan toimisto? Miksi kellään ei ole koskaan vaihtorahaa?

Todellakin, kun maksaa 29 bolivianon ostoksen kahdenkympin ja kympin setelillä, niin voidaan kysyä: "Eikö olisi yhtään pienempää?". Pienemmässä kaupungissa jos on pankkien kiinnioloaikoina taskussa vain 50 ja 100 bolivianon seteleitä (kurssi on sama kuin Suomen markan), niin on "kusi sukassa" kun niillä ei meinaa pystyä ostamaan oikein mistään mitään. Vaihtorahoja joutuu odottelemaan ties kuinka kauan, kun myyjä etsii ympäri kylää jotakuta joka voisi vaihtaa seteleitä pienemmiksi. Vallegrandessa söin 9 bolivianon illallisen, mutta taskussa oli vain vitosen seteli ja sitten viisikymppisiä. Tarjoilija otti vain sen vitosen ja antoi siis lähes 50 prosentin alennuksen, koska ei jaksanut lähteä metsästämään vaihtorahoja.

Miksi joka paikassa soitetaan Eaglesin "Hotel Californiaa"? Miksi naisia ei yhtään hävetä imettaa lapsia keskellä kaupunkia kaiken kansan silmien edessä? Miksi roskat pudotetaan siihen paikkaan missä ne sattuvat tarpeettomiksi tulemaan? Miksi suurin osa intiaaneista mutustaa koka-lehtia käytännössä jatkuvasti?

Koka-lehdet on tosiaan käsittamaton juttu. Olen yrittänyt moneen kertaan käyttää niitä oikeaoppisesti, mutta en ole koskaan saanut muuta kuin tunnottoman kielen, posken ja kurkun. Kaiken lisäksi niistä tulee hillitön jano. Tavallaan kun ei ole mitään tekemistä, niin lehtien järsiminen on ainakin jonkinlaista ajankulua kyllä. Boliviassa onkin kuulemma tapana työpaikoilla pitää kahvitaukojen sijaan koka-taukoja.

Potosín kaivostyöläinen Pisimmälle koka-kultin lienevät vieneet Potosín kaivostyöläiset, jotka korvaavat lounaan kokalla. Ilmeisimmin lähinnä koska se on halvempaa ja se vie nälän tunteen ja kuuleman mukaan lisää energiaa. Sitä tarvitaankin, sillä kaivostyö tuolla on järjettömän rankkaa. Potosíhan tuli kuuluisaksi 1500-luvulla, kun eräs pahan onnen intiaani löysi Cerro Ricon vuoren rinteeltä hopeasuonen ja ei aikaakaan kun 8 miljoonaa amerikkalaista ja afrikkalaista orjaa oli kuollut kaivoksilla espanjalaisten pakkotyössä. Mutta Madrid kukoisti ja Potosíkin oli 1600-luvun alussa isompi kaupunki kuin Pariisi tai Shanghai. 1800-luvulla hopea alkoi ehtyä ja espanjalaisten mielenkiinto hävisi, varsinkin kun Bolivia itsenäistyi ja orjuus kiellettiin. Lopullisesti kaupunki köyhtyi vuonna 1986 kun tinan hinta romahti ja nykyään kaivoksilla louhii enää 7000 yksityisten palkkaamaa työläistä, lähinna sinkkiä ja jonkin verran edelleen hopeaa. Sinkki myydään 8 tonnin bulkeissa ja tuollaisen kaivamiseen yhdeltä mieheltä menee 2-3 viikkoa. Myytäessä siitä saa kokonaista 300 markkaa. Ilma maan sisällä on niin myrkyllistä, että suurin osa työläisistä kuolee n. 10 vuoden työskentelemisen jalkeen. Eläkkeelle voi jäädä kun keuhkojen kapasiteetista on 50 % menetetty, mutta harva jää jotta perhe saisi isännän kuoleman jälkeen mahdollisimman suuren eläkkeen.

Koreaa on elämä Potosíssa, eikö.

Potosí oli myös eniten turistien tayttämä kaupunki mitä olen Boliviassa nähnyt. Loistava historia ja kaivokset kiinnostavat, samoin kuin hieno rahapajamuseo. Tosin nykyään Bolivian kolikot ja setelit painetaan kaikki Saksassa! Täällä näkee kovin paljon muutakin tuotua tavaraa...esim. ruokailuvälineet on järjestään "Made in Brasil". Autot ovat japanilaisia ja lähes kaikki Toyotia. Ja hyvin monissa ratti on siirretty oikealta puolen vasemmalle, niin että mittaristo on matkustajan puolella. Viihdettä taksimatkan ajaksi! Autokanta tosiaan eroaa selvästi Argentiinasta ja Chilestä, jossa autot olivat lähinnä eurooppalaisia. Amerikkalaisia autoja ei ole näkynyt juurikaan missään näistä maista. Ja niin kuin USA yrittää pitää eurooppalaiset vaikutukset pois "omalta" mantereeltaan. :)

Suihku Santa Cruzissa, Boliviassa Suihkut. Kylmiin suihkuihin olen jo tottunut, mutta bolivialainen tapa lämmittää suihkuvesi sähköllä on tuottanut yhden ikävän sahköiskun. Kunnes lopulta näin ohjeet miten niitä kuuluu käyttää ja nyt homma sujuu jo rutiinilla. Ainoa vain, että se vesi ei juurikaan ehdi lämmetä siinä juostessaan, mutta ainakin se onnistuu yleensä himmentämään valot kylppärista pois. :)

Suihkuja lukuunottamatta halvat 15 markan yöpymispaikat ovat Boliviassa käsittämättämön hyviä ja olen viihtynyt käytännössä kaikissa todella hyvin! On riippumattoa, uima-allasta, puutarhaa jne. Ei valittamista.

Maantiedossa bolivialaisilla olisi parantamisen varaa. Aika tyypillinen keskustelu paikallisen kanssa menee tähän tyyliin:

- Minkä maalainen olet?
- Finlandés (suomalainen)
- Aah, Irlandés (irlantilainen)
- Ei kun Finlandés, de Finlandia.
- Fin-lan-dia? Missä se on, USA:ssa?
- Ei.
- Afrikassa?
- Ei, kun kyllä se on Pohjois-Euroopassa.
- Ahaa, jossain Pennsylvanian lähellä?

Mutta voiko tuota nyt sitten moittia. 40 % bolivialaisista ei käy koulua ja kaikilla ei kerta kaikkiaan ole käsitystä maailmasta oman maan ulkopuolella. "Afrikka" on vain paikan nimi ja tuskin tavallinen kadun mies tarkkaan tietää miltä perusafrikkalainen näyttää. Mitä itse tiesin Boliviasta ennen tänne tuloa? Hyvin vähän. Tiesin, että täällä on maailman korkein purjehtimiskelpoinen järvi ja että La Paz sijaitsee kauniilla paikalla korkeiden vuorten ympäröimässä laaksossa, osittain vuorten rinteillä. Ja hyvin vähän muuta. Itse asiassa epäilin, että saanko kulumaan täällä edes kahta viikkoa.

Tarabucon markkinat Mutta täällä on ollut niin valtavasti nähtävää ja koettavaa! Potosí on maailman korkein kaupunki, n. 4000 metriä merenpinnan yläpuolella. La Paz on maailman korkein pääkaupunki, joskin ihan virallisesti pääkaupunki on Sucre joka taas on hyvin erilainen kuin mikään muu kaupunki täällä, valkoisine koloniaalisine arkkitehtuureineen. Santa Cruz on miljoonakaupunki idän alamailla, lähes merenpinnan tasolla. Etelässä on maailman suurin suola-aavikko. Pohjoisessa maailman korkein laskettelurinne n. viidessä kilometrissä. Vain n. neljäsosa maasta sijaitsee korkeuksissa ja kylmyydessä mutta silti kaksi kolmasosaa ihmisista asuu tällä alueella. Toisaalta matalalla on hirmu kuuma ja paljon hyönteisiä.

Ikimuistoisia bussikokemuksia on saatu lisää. Santa Cruzista otin bussin Vallegrandeen. Matka on n. 250 km ja sen luvataan taittuvan 7 tunnissa. Noh, bussi lähti kivasti lähes aikataulussa, ainoastaan tunnin myöhässä (aamukymmeneltä). Pikkubussissa on 25 istumapaikkaa ja mulle on myyty tietysti paikka numero 26. Aikani seisoin käytävällä, kunnes rahastaja hätisti n. 10-vuotiaan pikkupojan pois takapenkiltä ja osoitti paikan minulle. Hävetti aika lailla, mutta ajattelin että poika on varmaan tottuneempi istumaan lattialla, joten hyväksyin tarjouksen.

Pian kyytiin hyppäsi nuori mies, jonka puheesta en ymmärtänyt läheskään kaikkea mutta hän väitti olevansa lääketieteen oppilas ja piti 10 minuutin palopuheen jostain ihmepulverista, joka parantaa ilmeisesti kaikki taudit. Sitten se jakoi pussin pulveria kaikille tutkittavaksi. Kaksi olisi saanut kympillä ja kävi oikeasti sääliksi kun niin pitkän puheen jälkeen kukaan ei ostanut. Tämän jälkeen kaveri esitteli vielä 5 minuuttia jotain toista pulveria, kunnes lopulta hyppäsi pois kyydistä. Ihan kivaa viihdettä, aitoon kolmannen maailman bussimatkan malliin.

Mutta tylsäksi matka ei vieläkaan käynyt. Ohitimme muutamia tulvien valloittamia kyliä ja puoli kahdentoista aikaan pysähdyttiin. Kukaan ei millään lailla selittänyt miksi ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta tunnin seisoskelun jalkeen aloin olettaa että ehkä tulva on tukkinut tien. Kävelin parin kilometrin päähän eteenpäin, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Mutta tie oli poikki ja taakse alkoi kasaantua aika jono (yllättäen bussimme oli ENSIMMÄINEN, joka pysäytettiin). Hieman ikävä olo, kun ei arvannut lähteä kovin kauas tutustumaan läheiseen Angosturan kylään kun ei tiedä koska bussi lähtee liikenteeseen. Ei sillä, että siellä juuri mitään tutustumista olisi ollut. Maalaisia ja kanoja lähinnä.

Tiesulku Angosturassa Paikalliset rekkakuskit alkoivat viritellä riippumattojaan ja alkoi näyttää siltä, että tässä seistään pitkään. Kello 18 aikaan paikalle saapui Bolivian TV ja haastatteli muutamia matkustajia. Linssiluteena änkesin kuvaan mukaan, joten saatoin sinä iltana esiintyä Bolivian TV:ssä! Onneksi multa ei kysytty mitään, kielitaito ei vielä riitä ihan uutisissa esiintymiseen...

Vieläkään kukaan ei kertonut selkeällä ja ymmärrettavällä kielellä mistä on kyse ja kun yritin kysyä lähdetäänkö liikenteeseen vielä illan aikana, sanottiin vain että "mahdollisesti". Kello 21 aikaan oli pilkkopimeää ja päätin mennä bussiin nukkumaan. Moni muu vain oli saanut saman idean ja tykkäsi nukkua vieden kahden ihmisen paikan, joten vedin pitkälleni bussin likaiselle lattialle. Uyunista ostettu huopa tyynynä se ei oikeastaan ollut hullumpi punkka ja sain nukuttua muutaman tunnin.

No ei helvetti, mitä tässä paskaa jauhamaan. Se oli aivan saatanan epämukava ja pölyinen paikka nukkua.

Kello 02 aikaan moottori sitten pärähti käyntiin ja 10 minuutin päästä lähdettiin liikkeelle! Tauko oli kestänyt vaivaiset 14,5 tuntia. Metsätielle syöksyminen yön pimeydessä teki matkasta heti paljon mielenkiintoisemman ja hetken päästa näin, että tielle oli kaatunut rekka jonka siirtämistä Angosturassa oli odoteltu.

Matkaa taitettiin tunnin verran, kun bussin moottori yskähteli ja sammui. Ja taas kökötettiin keskellä tietä ja ilmeisimmin edessä oli muutamaa minuuttia pitempi tauko. Aamun valjetessa huomasin, että bussin takana ja alla oli pitkä ja paksu öljyvana. Noh, tulipahan reippaasti aikaa tutustua ympäröivän maaston eläimistöön, johon kuului kaikenkokoisia heinäsirkkoja ja hämähäkkejä sekä lehtien ja oksien muotoisia ja värisiä sirkkoja. Kello 10.30 apu lopulta saapui ja 7,5 tunnin seisoskelun jälkeen matka jatkui taasen.

Ja niinhän siinä kävi, että Vallegrandeen saavuttiin aikataulun mukaisesti klo 16, ainoastaan 24 tuntia myöhässä... Keskinopeus n. 8 km/h. Tapasin myöhemmin Vallegrandessa vain yhden toisen turistin, joka oli saksalainen polkupyöräilijä...hänkin oli tullut ko. matkan nopeammin. :)

Che Guevaran muistomerkki La Higuerassa Vallegrande ei tosiaan ollut mikään turistikaupunki ja itsellänikin ainoa syy mennä sinne oli se, että 60 km päässä on La Higueran kylä, jossa Che Guevara teloitettiin lokakuussa 1967. CIA:n avustamana Bolivian armeija yllätti hänet kylän läheisestä metsästä ja vei paikalliseen kouluun odottamaan teloitusta. Ruumis kuljetettiin sitten Vallegranden sairaalaan, jossa lehdistö sai pällistella sitä 3 tunnin ajan. Tosin kuuleman mukaan Chen kädet leikattiin irti sormenjälkitunnistamisen estämiseksi, mutta vuonna 1997 Chen hauta lopulta löydettiin Vallegranden "lentokentän" vierestä ja pystyttiin tunnistamaan aidoksi.

Mainittu lentokenttä oli muuten ensimmäinen näkemäni, missä lehmät laidunsivat kiitoradalla.

Ja totta kai kävin katsomassa kaikkia näitä yllämainittuja paikkoja. La Higueraan ei ollut muuta kuljetusta kuin 150 bolivianon taksimatka. Hyppäsin taksiin aamukahdeksalta ja kuski sanoi, että tie on niin huono että tarvitaan apumiehiä työntämään autoa. Takapenkille hyppäsi kaksi raavasta miestä, toisella kivääri kourassa. Etupenkiltä hyppäsi pois hintelä suomalainen ja totesi, että joko lähdetään kahdestaan tai ei ollenkaan. Lähdettiin kahdestaan ja jumiuduttiin mutaan vain kolme kertaa reilun kahden tunnin matkan aikana. Tie oli kyllä huonoin mitä olen nähnyt ja kerran todellakin tarvittiin paikallisten maajussien apua.

La Higuera oli erittäin pikkuinen kylä, jossa ei juuri ollut nähtävää mutta sainpahan ainakin aistia tunnelmaa ja sehän oli tarkoituskin. Kylästä hyppäsi sitten poislähtiessä takapenkille neljä paikallista ja takaronkkiin yksi. Heillä kun aika harvoin tulee tilaisuus päästä kaupunkiin - Vallegrandeen on 45 kilometriä ja kyläläisillä itsellään ei ole muita ajopelejä kuin joitakin hevosia. Takavetoinen Toyota lähti tällä lastilla sinnittelemään takaisin kohti Vallegrandea ja nyt se vasta hankalaksi kävikin. Kiinni jäätiin ainakin kymmenen kertaa ja olimme kaikki auton työntämisestä todella likaisia kun 4,5 tunnin uurastuksen jalkeen saavuimme perille. Jossa muuten huomasin, että sillä takaronkkiin ujuttautuneella äijällä oli kivääri mukanaan.

Mutta sainpa nähdä missä Che Guevara kuoli!

Tie La Pazista Coroicoon Viime viikolla ollessani ensimmäisen kerran La Pazissa halusin lähteä katsomaan Yungasin koka-viljelyseutuja sekä pohjoisen Amazonasin aluetta. Valitettavasti "tie" La Pazista Yungasille Coroicoon on maailman vaarallisin ja autoja tippuu 500-800 metrin pystysuoraa rinnettä alas keskimäärin kahden viikon välein. Mutta kuulin, että tie on mahdollista pyöräillä kokeneen oppaan ja hyvän maastopyörän kanssa ja päätin kokeilla sitä koska kuuleman mukaan yksikään pyöräilijä ei ole vielä kuollut tuolla. Se kannatti!

Pyöräretkestä tuli todella ikimuistoinen kokemus. Lähtöpaikka oli La Cumbressa 4633 metrin korkudella ja siellä oli täysi talvi sekä kerta kaikkisen henkeäsalpaavat vuoristomaisemat. Alussa tie oli päällystettyä ja hyvin jyrkkää alamakeä, joten vauhti oli hyvinkin 50 km/h - maisemia ei siis ehtinyt katsella niin paljon kuin olisi halunnut. Vajaan tunnin laskettelun jalkeen olimme 3.400 metrin korkeudella, jossa ilmasto oli lähinnä keväinen. Pipo, päällimmäiset käsineet, kaulaliina, talvitakki lensivät pois ja villasukat vaihtuivat tavallisiin. Taukopaikalla tarjottiin kana-sandwichiä, joka oli kaksi siivua leipää välissään yksi kanankoipi sellaisenaan, luineen päivineen, eikä sitten mitään muuta. :)

Pian alkoi se vaarallinen osuus ja viime päivien sateet olivat tehneet tien siellä todella mutaiseksi. Lisäksi juuri samana päivänä oli ollut useita maanvyörymiä, jotka tukkivat tien kuudessa paikkaa kokonaan. Joten kaikki joutuivat odottamaan muutaman tunnin, kun paikat raivattiin jonkinlaiseen kuntoon. Silti jalkani upposi yhdessäkin kohtaa n. 30-senttiseen mutaan kun jouduin hetkeksi ottamaan tukea. Välillä ajeltiin pienten vesiputousten läpi ja tässä vaiheessa olikin jo sen verran lämmin että vilvoitus teki terää.

Tässä vaiheessa liikenne kävi aika kovaksi, koska odottelu oli tehnyt melkoiset jonot. Kaiken kukkuraksi tie oli juuri pari päivää aikaisemmin ensi kertaa vuosiin muutettu kaksisuuntaiseksi. Yksisuuntaistaminen oli huomattavasti pienentänyt kuolleisuutta, mutta Yungasin koka-viljelijät nostivat yksisuuntaisuudesta ison protestin ja he olivat juuri saaneet tahtonsa läpi. Joten autoja tuli molemmin puolin. Yksisuuntaisena aikana homma sujui niin, että suunta vaihdettiin kello 17. Mutta positiivinen yllätys oli se, että rekkakuskit suhtautuivat meihin fillaristeihin todella ymmärtäväisesti ja auttoivat todella paljon! Voisi kuvitella, että heitä ärsyttää turistit, jotka hankaloittavat heidän muutenkin vaarallista työtään mutta mitä vielä. Taas kerran osoitus bolivialaisesta kohteliaisuudesta juuri oikeassa paikassa!

Yungasilla kiitos seisoo Ilma kävi entistä kuumemmaksi ja vaihdoin täysiin hellekuteisiin. Päällivaatteet olivatkin mutaosuuden jalkeen yltä paalta likaiset. Loppuosuus 2.500 metristä perille 1.200 metriin oli sitten kaikkein ikävin. Kova liikenne nostatti kuivalla ja kuumalla tiellä valtavia pölypilviä ja pyöräily kävi ajoittain todella hankalaksi.

Tuota loppua lukuunottamatta ajo oli kuitenkin todella positiivinen kokemus ja ei niin raskas kuin olin kuvitellut - helposti suositeltavissa! Autonkappaleet pitkin rinteitä siellä täällä hieman masensivat, kuten myös vähän väliä vastaan tulleet uhreille pystytetyt ristit. Korkeat pudotukset vieressä hieman hillitsivät vauhdin pitoa, mutta 65 kilometriä alamäkeen 3.400 metrin pudotuksella oli todella upea ajo. Aikaa siihen lukuisien pysähdysten takia tärvääntyi koko päivä.

Vähemmän upea oli sitten bussimatka Coroicosta pohjoiseen Rurrenabaquen pikku kaupunkiin. Bussi tuli 2,5 tuntia myöhässä ja oli ainakin 30 vuotta vanha ja kaiken lisäksi tie oli alussa ihan yhtä pelottava kuin tuo pahempikin jakso. Itse asiassa kuuleman mukaan La Paz - Coroico ei ole edes Bolivian vaarallisimpia teitä suhteellisen kuolleisuusluvun mukaan, mutta siellä on niin paljon liikennettä että absoluuttinen kuolleisuus on maailman suurin. Bussi keikkui puolelta toiselle holtittoman tuntuisesti ja ikkunapaikallani erityisen pomppuisalla takapenkillä muutaman kerran olin aidosti huolissani. Pian tultiin kuitenkin alas ja ajo jatkui turvallisempana, joskin sitäkin epämukavampana. Aina välill pysähdyttiin paikkaamaan rengasta. Nukkuminen jäi monttuisella tiellä aika heikoksi (vähän väliä havahduin hereille kun pääni oli nuukahtanut vieressä istuvan ruotsalaistytön syliin :) - samainen tyttö muuten sittemmin viidakossa joutui veneonnettomuuteen ja oli hukkua, törmäsinpä häneen vielä viikkoja myöhemmin täysin sattumalta Ecuadorissakin...maailma tuntuu joskus pieneltä), trooppinen helle ei yhtään helpottanut oloa. Lopulta piina oli 24 tunnin jälkeen ohi ja vannoin lentäväni takaisin La Paziin.

Yucumá-joella matkalla Mutta tuskainen matka kannatti, Amazonasin alue oli sen arvoinen. Kävin kolmen päivän retkellä "pampaksella", joka itse asiassa oli veneajelua pitkin Yucumá-jokea ja yöpymisiä viidakossa. Tätä jokea sanotaan jopa amazonimaisemmaksi kuin Amazonia itseään ja kaunista siellä olikin. Sekä tietysti paljon eläimiä, saimme nähdä krokotiilejä, kaimaaneja, anakondia, apinoita, laiskiaisia, muurahaiskarhuja, kapybaroja, strutsinkaltaisia lintuja, sammakoita, rapuja, delfiineita, papukaijoja, kuningaskalastajia ja satoja muita lintuja. Valitettavasti piraijojen kalastaminen onnistuu vain kuivalla kaudella. Mutta sadekauden hyvä puoli oli se, että joessa pystyi huoletta uimaan ihanassa n. 28-asteisessa vedessä yhdessä delfiinien kanssa! Huolimatta sitten siitäkin, että joessa vastavirtaan kroolatessa sohaisin itseltäni olkapään sijoiltaan Huono puoli taas se, että hyttysiä oli miljoonittain. Onneksi paikallisten mukaan tällä alueella ei kuitenkaan esiinny malariaa.

Tämän jälkeen alkoi uusi piina, kun yritin järjestää lentomatkaa takaisin. Kahden päivän sinnikkään tappelun jälkeen sain lopulta jalkani ovenrakoon armeijan lennolle, mutta välillä touhuun meni ihan oikeasti hermo. Ensimmäisen kerran muuten Boliviassa. Kävin matkatoimistoissa ja lentoyhtiöiden toimistoissa tuona aikana helposti ainakin 12 kertaa ja joka kerta sain erilaista tietoa. Pampas-tourin matkakaverini ehtivät jo kyllästyä ja lähteä jeepillä, niin vaarallista kuin se onkin. Itse jäin pariksi päiväksi lekottelemaan Rurrenabaquen riippumatoille ja uima-altaalle ihanaan 34-asteiseen päivänpaisteeseen. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa pääsin harrastamaan tällaista lomanviettoa! Ja kylä oli pullollaan israelilaisturisteja, heprean kieltä kuuli joka paikassa. Valehtelisin, jos väittaisin pitäväni näistä isoista ja äänekkaistä israelilaispoppoista. Amerikkalaiset, saksalaiset ja japanilaiset vielä kestää mutta nämä kahden vuoden asepalveluksensa päättymistä juhlistavat tyypit naurettavan pienine matkabudjetteineen keittävät joskus kerta kaikkiaan yli.

Rurrenabaquen lentokenttä Totta kai sain 30 hengen israelilaisporukan mukaani myös lennolle. :) Mutta muuten lento oli oikein kiva. Kentällä polvelleni kiipeili viehättavä, "pikku" tarantella. En kiistä pelästyneeni kun huomasin kirjan alas laskiessani nyrkin kokoisen karvamöykyn polvella nököttämässä. Mutta huitaisemallahan se siitä kyllä sitten lattialle lensi - israelilaisturistien ihmeteltäväksi, kiusattavaksi ja valokuvattavaksi. Itse lento oli tunnissa ohi - aika paljon helpompi vaihtoehto kuin bussi joka viikkoa aikaisemmin oli kuuleman mukaan kestänyt 51 tuntia! Bolivian armeijan kone oli ihan riittävän hyvä tällaiseen lyhyeen lentoon ja Rurrenabaquen nurmikiitorata toimitti tehtävänsä erinomaisesti. Saapuminen La Paziin vain oli vähemmän spektaakkelimainen kun odotin, koska emme lentäneet itse kaupungin yli vaan suoraan El Alton lentokentälle.

Boliviasta on paljon kerrottavaa. :)


8. huhtikuuta 2000, La Paz, Bolivia (päivä nro 90)

Ja jatkoa

Pique a lo macho Boliviassa monta on ihmeellistä asiaa, jotka hämmästyttääkummastuttaa pientä matkailijaa. Eli nyt kun on taas masu täynnä koka-teetä, niin en malta olla lisäämattä muutamaa kommenttia eiliseen vuodatukseeni.

Ensinnäkin bolivialainen ruoka unohtui käsitella kokonaan ja sehän on ollut mukava positiivinen yllätys. Perusruoka on tosin aika tylsää, joka paikassa tarjotaan "Pollo al broaster", joka on friteerattua kanaa ranskalaisten perunoiden kanssa. Hinta yleensä vitosen kieppeillä. Ihan syötävää, mutta jokapaiväisenä ruokana kyllästyttää ja on todella rasvaista. Lounaspaikoissa on kanan vaihtoehtona yleensä "asado" eli jonkinlainen pihvi. Lounaaseen kuuluu yleensä myös lihakeitto (tai oikeastaan luukeitto, mutta kylläkin maukas) ja salaatti sekä jälkiruokahedelmä. Ja aina sekä riisi että jonkinlaiset perunat. Hinta välillä 6-8 markkaa. Päivällistarjoukset on usein hyvin samankaltaisia. Sen sijaan isosta aamiaisesta (Desayuno Americano) saa pulittaa usein yhtä paljon kuin lounaasta ja päivällisestä yhteensä. Paitsi ne muutamassa kaupungissa saatavat ihanat katumummujen kuumat api-mehut ja niiden kanssa syötävät rasvaan upotetut pannukakut!

Hieman laadukkaammista ravintoloista irtoaa jo hyvin monipuolisia aterioita hintaan 15-20 markkaa ja näihin ruokalajeihin kuuluu myös todella herkullinen kansallisruoka "Pique a lo macho". Iso lautasellinen yleensä tulisesti maustettua ruokaa, jossa on kaikkea: paistettuja perunoita, ranskalaisia perunoita, keitettyä munaa, kanaa, pihvilihaa, erilaisia salaatteja yms. kaikki sotkettuna yhteen isoon kasaan. Koostumus näyttää hieman vaihtelevan, ilmeisesti lähinnä sen mukaan mitä kokilla sattuu varastossaan kulloinkin olemaan.

Sitten jos uhrautuu maksamaan päivällisestään luokkaa 35 markkaa, niin siellä täällä on ravintoloita jotka ei kerta kaikkiaan sovi bolivialaiseen ympäristöön. Kävin tällaisessa Cochabambassa (Bufalo) ja sekä ruoka, ilmapiiri että palvelu oli todella huippuluokkaa. Buffettipöydässä seisoi kolmisenkymmenta viimeisen päälle laitettua ruokalajia ja tarjoilijat kiersivat monipuolisten lihavartaidensa kanssa ympäri ravintolaa. 34 markalla keskellä meikäläisittäin hyvin köyhää kaupunkia... tuli aika surrealistinen olo. Enpä voi sanoa itsekään reppuineni ja likaisine vaatteineni kokeneeni kuuluvani tuohon paikkaan kovin hyvin, mutta ruoka oli silti erinomaista.

Juomapuolelta olen ollut todella tyytyväinen siihen, että joka paikassa on tarjolla erittäin maukkaita mehuja. Yleensä banaanista, papaijasta, appelsiinista, sitruunasta tai ananaksesta. Joskus, mutta harvemmin, jostain eksoottisemmasta. Bolivialainen olut on ihan kelvollista, joskin kaikki merkit muistuttavat kovasti paljon toisiaan - siis vähän samanlainen tilanne kuin Suomessa vielä muutama vuosi sitten. Ja tietysti on tämä loistava kaikkien Andien maiden kansallisjuoma "Pisco sour". Pisco on Perulaisperäinen viina (kaiketi brandy vaikka ei minusta ihan sille näytä tai maistukaan) ja Pisco souriin laitetaan 1-2 osaa sitä sekä 1-2 osaa sitruunamehua, kananmunan valkuainen sekä sokeria ja jäämurskaa. Lopputulos on todella maukas! Joskus sokerin lisäksi käytetään myös suolaa, joka ei tuota ihan yhtä hyvää tulosta - juomasta tulee todella "sour" eli hapan - mutta ei huonoakaan. Bolivialainen viini sen sijaan on pääasiassa kammottavaa litkua. Koske pitkällä tikulla jos uskallat, mutta älä mene lähemmäksi.

Aurinko nousee Rurrenabaquessa Palaanpa vielä Amazonaksen pampa-retkelle, koska meidän anakondan "metsästyksemme" oli aika huvittavaa. Anakonda viihtyy kosteilla paikoilla ja kuivana aikana niitä on ilmeisen helppo löytää soisilta alueilta. Mutta näin sadekaudella nuo suot ovat tulvillaan vettä ja niin sitten kahlasimme reisiä myöten kuin Rambo ikään ja etsimme epätoivoisesti anakondaa. Tunnin kahluun jalkeen tehtävä osoittautui mahdottomaksi ja palasimme leiriin. Mikä huvittavinta, niin iltapimeallä sitten aivan sattumalta löytyi leirin "vessan" vierestä elävää leguaania mutusteleva pikkuinen, alle 2-metrinen anakonda. Poikanen ilmeisesti kun oli niin kovin pikkuinen. Täytyy myöntää, että hävetti häiritä kaverin iltapalaa, mutta en voi mitään sille että naky oli minusta aika mielenkiintoinen. Kuinka usein omasta vessastaan löytää leguaania popsivan anakondanpennun?

Eläinten lisäksi viidakossa on myös varsin mielenkiintoisia kasveja. Paikalliset tunnistavat heti mikä kasvi on myrkyllinen ja mikä auttaa mihinkin vaivaan. Mm. intiaanien puhallusputkista tuttu curare-puu on kotoisin täältä. Yhden pikkuisen puun kaadoimme (kun niitä kuulemma on riesaksi asti kuitenkin) ja hämmästykseksemme sen sisuksista löytyi n. puolikkaan pesäpallomailan kokoinen syötävä osa. Kummallisia kasveja todellakin. En ole ennen syönyt puuta eikä se edes maistunut...puulta.

Ja...Suomesta raahattu vessapaperirulla kesti säästeliäästi kuluttaen kokonaiset 88 päivää. Myönnettäköön, että olen pyrkinyt aina löytämään paperirullalla varustettuja julkisia vessoja. :) Over and out!

Osa 4, Ecuador ja Galápagos


© Mika Perkiömäki - mikap@iki.fi
Last modified: Thu Oct 25 22:26:55 EEST 2001