Osa 4, Nicaragua

04. joulukuuta 2001, León, Nicaragua (päivä nro 26), klo 21:37

Banaanivaltiosta toiseen

Täällä on loppuviikosta joku iso karnevaali tms. ja se alkaa jo näkyä katukuvassa. Rumpua soittavia nuorukaisia kiertelee kaduilla, mukanaan koristeellisia jättiläisnukkeja ja pommit paukkuu. Enpä tiedä ehdinkö jäädä katselemaan varsinaisia juhlallisuuksia, mutta kyllähän täällä muutama päivä mennee ainakin. Äsken tajusin, että en ollut koko päivänä syönyt kuin aikaisin aamulla pari banaania, leivänviipaleen ja palan vesimelonia. Niinpä päivällinen maistui paremmalta kuin vielä yksikään tällä matkalla tätä ennen: liha- kasvisvarras, paistettua banaania, riisiä ja salaattia. Nam, että oli maukasta.

Nicaraguasta on vielä vaikea sanoa mitään...mutta vaikka BKT per capita on täällä Latinalaisen Amerikan alhaisin, niin tuntuu kuin maa olisi hivenen kehittyneempi kuin Honduras. Sodasta tämä on tietysti kärsinyt enemmän kuin mikään muu maa täällä päin ja luonnonkatastrofejakin sattuu enemmän kuin liikaa. Matkalla rajalta Leóniin joka ikisen joenylityksen yhteydessä oli siltatyömaa, vanhat kun huuhtoutuivat muutama vuosi sitten hurrikaani Mitchin alla melko tehokkaasti pois ja nyt on käytössä vain väliaikaisia siltoja.

13. joulukuuta 2001, San José, Costa Rica (päivä 36), klo 10:51

Suunnotonta menoa

Nicaraguassakin siis olin hetken aikaa. Viikon. Nicaragua on Kuuban ohella toinen Lattariamerikan kummajainen, jossa suosituin urheilulaji ei ole jalkapallo vaan baseball. Omituista lukea sivukaupalla baseball-juttuja lehdissä ja nähdä kadulla baseball-vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Mutta ei siinä mitään. Guatemalassa muuten käytiin pari viikkoa sitten VII Keski-Amerikan kisat, joka on melkoisen iso tapahtuma - seitsemän maata kisaa yli 350 lajissa. Guatemala ja El Salvador keräsivät toista sataa kultamitalia kumpikin ja olivat ylivoimaisia. Belizellekin jäi rippeitä kolmen kullan verran, yksi mm. yllättäen miesten koriksessa. Costa Rica, Panama, Honduras ja Nicaragua muodostivat sitten kisojen keskikastin. Harmi, että kisoja pystyi seuraamaan vain sanomalehtien sivuilta.

Nicaraguassa pikkasen huvitti, kun maan suurin päivälehti "La Prensa" otsikoi päivänä eräänä etusivulla, että nyt on maahan saapunut muutenkin kylmään vuodenaikaan aivan poikkeuksellisen kylmää ilmaa Pohjois-Amerikasta. Chinandegassakin elohopea laski edellisaamuna sensaatiomaisen alhaiseen 18,4 asteeseen! Onneksi kylmien ilmavirtausten odotettiin olevan poistumassa lähipäivinä. Tuona samana päivänä olin Leónissa, jossa koko päivän paistoi aurinko täydeltä terältä ja lämpöä oli varjossa 32 astetta.

Millaistakohan täällä on sitten kun on poikkeuksellisen lämmintä.

Niin se Nicaragua. Jos olisin jäänyt Leóniin vielä muutamaksi päiväksi, niin olisin nähnyt "Día de la Concepción" -päivän juhlallisuudet, joihin kuuluu mielenkiintoinen jättiläisnukkekilpailu. Kaupungin lapset ja nuoret valmistavat sellaisia 2-3 -metrisiä naiskuvatuksia, joita jotkut sitten nostavat harteilleen ja tanssivat ympäri kaupunkia. Ympärillä kulkee rumpalipoikia luomassa tunnelmaa. Näitä nukkeja näki Leónissa pitkin Concepción-viikkoa, mutta perjantai-iltana ne kaikki kuulemma kerääntyvät keskuspuistoon ja niistä valitaan paras. Hauskoja ilmestyksiä olivat kyllä ne. Yksi porukka oli erityisen liikuttava, se kun koostui alle kouluikaisistä pojista joilla oli todella vaatimaton nukke. Sillä ei ollut pituutta juuri enempää kuin pojilla itselläänkään, vaatetus oli kovin harmaa ja repaleinen, eivätkä pojat olleet oikeen löytäneet sille sopivaa päätäkään joten hattu oli painettu käytännössä suoraan hartioiden päälle. Mutta kovin olivat ylpeitä tuotoksestaan ja vaativat valokuvaamaan. :)

Mutta kun näin kadulla minkälaisia paukkupommeja juhlallisuuksia varten myytiin, niin en todellakaan halunnut jäädä niitä seuraamaan. Siellä oli mm. sellaisia puolen metrin pituisia ja ranteen vahvuisia pötkäleitä! Ja ties mitä muuta ja ei varmasti ole kovinkaan tervettä olla muutaman kilometrin säteellä kun pikkupojat alkavat näitä posautella. Pommittelua jatkui kyllä koko viikon joka puolella Nicaraguaa missä olin, mutta onneksi onnistuin välttämään pahimmat paikat. Managuassakin pienet ja vähän isommatkin pojat lähetteli isoja ilotulitusraketteja keskellä katua (ja päivää) suoraan kädestä.

Managua. Hassu tarina. Siirtomaa-aikana Nicaraguan pääkaupunki oli Granada, mutta itsenäistymisen jälkeen León alkoi kovasti vaatia ko. valtuuksia itselleen. 1850-luvulla tappeluun sitten kyllästyttiin ja päätettiin rakentaa kaupunkien väliin puolimatkaan uusi pääkaupunki. Paikalla sattui olemaan pikku intiaanikylä, joka raivattiin pois tieltä ja jonka paikalle Managuan kaupunki sitten rakennettiin.

Bad idea.

Sattuu olemaan niin, etta Managua sijaitsee tasan tarkkaan kolmen mannerlaatan yhtymäkohdassa ja on siten yksi maailman aktiivisimmista maanjäristysalueista. Eikä järistyksen tarvitse olla täällä enempää kuin 5,5 richteriä ja se tekee valtavaa tuhoa, koska keskus on usein suoraan kaupungin päällä. Ensimmäinen totaalituhoa aiheuttanut maanjäristys oli 1930-luvulla (muutamaa vuotta ennen tuhoisaa tulipaloa) ja viimeisin 1972, joka veti koko keskustan maan tasalle lukuunottamatta viittä rakennusta. Kaikesta huolimatta kaupunki jälleenrakennettiin taas samaan paikkaan, huolimatta seismologien varoituksista.

Mites se menikään, "Yo manejo, Díos me guía". Kaipa se pätee tähänkin, että jos Jumala on päättänyt meidän pääkaupunkimme tuhota niin kyllähän se sen tuhoaa riippumatta siitä mihin sen rakennamme. Seuraava täystuho onkin odotettavissa päivänä minä hyvänsä. Enpä välittäisi asua Managuassa.

Sinänsä kaikki nämä maanjäristykset ovat aiheuttaneet sen, että Managua on levinnyt todella laajalle alueelle ja on siten täydellinen vastakohta esim. Tegucigalpalle, jossa etäisyydet aina ovat yllättävän lyhyitä. Kadut ovat leveitä ja siellä täällä on valtavia tyhjiä aukioita aivan käsittämättömissä paikoissa. Pystyn keksimään kolme mahdollista syytä tämmöisille aukioille: 1) Niiden on tarkoitus toimia suojapaikkoina ihmisille maanjäristyksen tullessa. 2) Niissä on aikoinaan ollut rakennettuna ties mitä, mutta kaikki on tuhoutunut eikä uutta ole ehditty/viitsitty rakentaa. 3) Sandinistihallinto päätti ottaa Neuvosto-mallia pääkaupunkinsa arkkitehtuuriin. Tiedä sitten onko mikään näistä totta.

Mutta kuvauksellinen kaupunki Managua on ja arkkitehtonisesti mielenkiintoinen. Keskusaukiolle on jätetty vanhan katedraalin viime maanjäristyksen jäljiltä jääneet rauniot, joka on melkoisen upea näky. Vieressä on muitakin komeita rakennuksia, mm. Palacio Nacional joka on kestänyt maanjäristykset ja on sittemmin restauroitu entiseen kuntoonsa. Sijainti Managua-järven rannalla tuo kaupungin rantakadulle suorastaan merenrantamaista fiilistä. Sitten on 1990-luvulla rakennettu uusi katedraali, joka on juuri sellainen kuin 1990-luvulla rakennetun katedraalin voi olettaakin olevan. Persoonaton ja tylsä ja kaiken lisäksi sijaitsee kilometrien päässä mistään muusta. Managua oli myös tämän matkan ensimmäinen kaupunki, jossa oli havaittavissa pohjoisamerikkalaista "food court" -kulttuuria tai yleensäkin kauppakeskuksia. Kirjakauppoja täältäkin on sentään turha hakea, niitä varten pitää siirtyä vielä etelämmäs tänne San Joséen.

Yksi Manguan maamerkkejä on hotelli Intercontinental, jonka läheisyyteen on muodostunut varsin iso halvempien hotellien röykkiö Barrio Martha Quesadaan. Löysinkin täältä 25 markan huoneen ja sijainti tuntui turvalliselta, näin isoa hotellikeskittymää kun tuntui poliisi kadulla päivystävän suht aktiivisesti ja pääkatu oli hyvin valaistu.

Läksin eräänä iltana sitten klo 19 aikoihin ulkosalle, mutta kun olin ajatellut kävellä parin kilometrin matkan keskustaan, niin varmuuden vuoksi jätin kaiken vähänkään arvokkaamman hotellille enkä ottanut reppua tai vyölaukkua ollenkaan mukaan. Jostain syystä unohdin kuitenkin kellon käteen. Olen ollut aika hämmästynyt, että vielä missään ei ikinä kukaan ole edes yrittänyt varastaa Suunto-kelloani joka kuitenkin usein herättää suurta huomiota ja kysymyksiä suuren kokonsa vuoksi. Niin että olin oikeastaan jo unohtanut, että se edes on arvokas kapistus olleskaan.

Siinä sitten kävelin pari korttelia 27 de Mayo -katua ja paikallisbussin mennessä ohi aioin jo hypätä siihen kyytiin, mutta sitten ajattelin että on kivampi kävellä kuitenkin. Seuraavaa risteystä ylittäessani takavasemmalle ilmestyi pikku poika, joka tuntui jotenkin omituiselta. Juuri kun ajattelin, että siirrynpä toiselle puolen katua ja katson mitä kaveri tekee, niin poika oli kaksin käsin kelloni kimpussa ja ennen kuin tajusin mistään mitään, niin jo juoksemassa karkuun. Huomasin, että kello ei enää ollut ranteessa mikä tuntui täysin epäuskottavalta. Se hihna on sentään aikas hidas avata ja tyyppi hädin tuskin ehti koskettaa koko kelloon! Ei kellään voi olla noin näppärät sormet.

No, juoksin poitsun perään ja eipä hän ollutkaan mikään mauricegreen, joten sain hänet aika helposti kiinni. Mutta sehän oli pelkkä lapsi, ehkä 11-12 -vuotias, pieni kaveri kuin mikä. Näinkin hintelä mies kuin minä voisi helposti suutuksissaan satuttaa tuonkokoista paljon pahemmin kuin olisi tarvis ja ajattelin, että pitääpä olla varovainen tämän kanssa.

En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä samassa tyypin kaveri ilmaantui paikalle ja tiesi tasan tarkkaan mitä tehdä - siinä kaksin käsin varasta pidellessäni hää nappasi multa silmälasit päästä! Niin että oli pakko valita joko kello tai lasit, ja se oli jo aika helppo valinta. Onneksi sain sentään edes lasit pelastettua, mutta siinä hötäkässä kaksikko pääsi karkaamaan kauemmas. Meinasin jo antaa koko asian olla, mutta sitten ajattelin että jumankekka en päästä niitä näin helpolla. Niin, että sitten lähdettiin uuteen takaa-ajoon ja yritin huutaa ohikulkijoita avuksi. Kaikki kuitenkin vain nauroivat ja pitivät poikien puolta. Hyypiöillä oli nyt sen verran etumatkaa ja huutaminen hidasti menoani sen verran, että pojat ehtivät hajaantua ja kun lopulta sain toisen niistä kiinni niin se yhtäkkiä esiintyi kauhean uhmakkaana tyhjällä pullolla uhitellen. Nostin katseen ja takana virnisti puolen tusinaa vanhempaa poikaa, sitä paitsi ei sillä tyypillä enää edes ollut sitä kelloa. Niin että se siitä sitten. "Jospa minä tästä sitten lähden jatkamaan, eipä mulla mitään poikia vastaan toki ollutkaan. Hei hei sitten. Nähdään taas."

Siinä sitten kaikeksi onneksi tuli paikalle sellainen ystävällinen kaveri, joka asusti tällä kadulla avittamaan ja soittipa jopa poliisinkin. Kun jepareita ei alkanut kuulua, niin soitimma uudestaan ja yritin nyt itse puhua niille. Poliisi ilmoitti, että "no le preocupe" joka käsittääkseni tarkoittaa samaa kuin "älä välitä" ja sitten sulki luurin! Niin että se todellakin siitä sitten.

Tämä avittaja-äijä siina sitten selvitti, että kyllä hän tuon varkaan tuntee ja niin tuntee kaikki muutkin näillä kulmilla. Eikä se ole kuin yksi lukemattomista lapsivarkaista. Kysyin että miten ne kaikki voi täällä vapaana hillua, jos ne kerran tunnetaan? Selvitti vaan, että ei meillä ole vankiloita lapsille, joten missä muuallakaan ne olis.

Hoh, no löysin siinä sitten kuitenkin seuraavasta risteyksestä taksin ja hakeuduin poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Jos ei muuten, niin vakuutusyhtiötä varten. Kirjoitin ensin pitkän kirjallisen raportin tapahtuneesta, missä kerroin varkaan olleen n. 11-12 -vuotias. Poliisisetä luki sepustuksen ja kankeiden espanjankielisten koukeroideni lukemisen ja hihittelyn lomassa selvitti sitten, että ei me tästä mitään ilmoitusta tehdä. Kuulemma alle 13-vuotiaille lapsille ei Nicaraguassa ole MITÄÄN rangaistusta! Joten he eivät myöskään voi tehdä rikoksia. Joten heistä ei tehdä rikosilmoitusta.

Onpa melkoinen paikka. Lapset saa täällä siis tehdä aivan vapaasti mitä lystäävät, ja niin ne kyllä tekevätkin. Juttelin sittemmin paikallisten kanssa ja he vahvistivat poliisin puheet. Managuan katuristeyksissä on paljon pikku poikia, jotka pesevät liikennevaloissa seisovien autojen tuulilaseja. Alkuun ajattelin, että onpa herttaista kun pikku nassikatkin tekevät täällä pikkasen töitä ropojensa eteen. Paskat ne mitään töitä tee. Ne varastaa heti tilaisuuden tullen jotain autosta ja jos yrität mitenkään pistää hanttiin, niin se olet sinä joka saa syytteen.

Onpa kivat lait.

Yleensäkin Nicaraguassa pisti silmään se, että vaikka aikuiset on usein ihan mukavia, niin lapset tuntui olevan vähän joka puolella rasittavia. Mikä on tosi hämmentävää kun yleensä juuri lapset suhtautuvat matkalaisiin kaikkein parhaiten. Täällä ne ei kuitenkaan tulleet juttelemaan niitä näitä, vaan aina pyysivät välittömästi rahaa eikä sitten mitään muuta. Maassa maan tavalla jne.

Hmm, aika alkaa loppua tai tulee kalliiksi tämä. Kerronpa kuitenkin vielä sen että Nicaraguan keikan päätteeksi poikkesin Ometepen saarelle kolmeksi päiväksi. Kyseessä on maailman suurin makean veden saari, joka sijaitsee Nicaragua-järvessä, joka puolestaan on maailman kymmenenneksi suurin. Rento paikka, mutta heinänuhahan siellä iski. Ometepe koostuu käytännössä kahdesta tulivuoresta ja niiden ymparillä olevasta maasta. En lähtenyt edes yrittämään niiden vuorien kiipeämistä, koska molemmat huiput olivat joka päivä pilvien peitossa ja eipä mulla ole mukanakaan muita kenkiä kuin sandaalit. Sen sijaan vuokrasin fillarin ja ajelin yhden kokonaisen päivän toisen tulivuoren ympäri. Tästä voi lukea lisää RC Eemelin sivuilta.

Taas muuten on huomannut saman asian kuin niin monesti ennenkin tällaisissa maissa. Nimittäin, kun kuulee jonkin mielenkiintoisen kappaleen radiosta ja yrittää kysyä ihmisiltä mikä/kuka se on, niin kukaan ei ikinä tiedä. Johtuneeko sitten siitä ettei kukaan koskaan osta mitään musiikkia itselleen, vaan musiikki on vain jotain mitä tulee radiosta ja mitäpä sillä on sitten väliä kuka sitä esittää. Harmillista kun taas olisi yksi erityisen hyvä biisi, jonka haluaisi jäljittää mutta ei tunnu onnistuvan.

Osa 5, Costa Rica