Osa 3, Honduras

23. marraskuuta 2001, Santa Rosa de Copán, Honduras (päivä 15), klo 12:15)

Minä ajan, Jumala ohjaa

Hintavahko netti täällä Santa Rosassa (42 penniä minuutti), joten joudun olemaan lyhytsanainen.

Bussilla on tullut ajeltua enemmän kuin tarpeeksi! Maanantaina tajusin, että olin viikon päivät vaihtanut majapaikkaa joka päivä ja se alkoikin jo painaa sekä fyysisesti että henkisesti. Useimmissa busseissa täällä päin on tämä kyltti: "Yo manejo, Dios me guía", mitä alkuun pidin kovinkin herttaisena ja muuten vaan ihmettelin että miksi näiden tyyppien pitää ajaa henkensa kaupalla lähes aina paljon kovempaa kuin tie ja liikenne sallisi. Kunnes sitten tajusin tuon iskulauseen syvällisemmän merkityksen. "Minä ajan, Jumala ohjaa". Toisin sanoen on aivan sama miten se kuski poukkoilee tiellä, Jumala päättää siitä tuleeko ruumiita vai ei!

Mutta turvallisesti on matka edelleen jatkunut ja ei edes rengasrikkkoja ole ollut. Hondurasissa onkin joitain todella hyviä teitä, peräti nelikaistaista moottoritietä painettiin jossain kohtaa. Ja sitten pysähdyttiin tunniksi seisomaan jostain käsittämättömästä syystä ja menetettiin kaikki se voitettu aika...

Mistäs Hondurasin kiertämisen aloitinkaan? Aivan, maan suosituimmasta turistikohteesta, eli Copánin maya-raunioilta jotka ovat aivan Guatemalan rajan tuntumassa. Vaikka yllättävän hiljaista siellä oli ja kun sattui vielä pilvinen päivä ja vain 23 astetta lämmintä, niin oli todella miellyttävää kierrellä katselemassa tätä 1800 vuotta vanhaa kaupunkia joka 1200 vuotta sitten hylättiin. Verrattuna muihin maya-paikkoihin missä olen käynyt, niin Copánissa oli miellyttävää se että alue oli melko pieni, mutta nähtävää oli silti aika paljon. Joten ei tarvinnut taivaltaa pitkiä matkoja. Mitään sanomattoman upeita pyramideja täällä ei ollut, mutta esim. steelat kaiverruksineen ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin.

Copánista olin sitten päättänyt jatkaa maan toiseksi suosituimpaan turistikohteeseen, Utilan ja Roatánin saarille Karibialla. Matka oli kuitenkin niin pitkä, että välillä piti pysähtyä San Pedro Sulan kaupungissa ja enpä yhtään ihmettele miksi se EI OLE maan kolmanneksi suosituin turistikohde. Ehdottoman vastenmielinen paikka, varsinkin kun saavut pimeän laskiessa ja vesisateessa. Iltasella kadulla oli suorastaan pelottavaa kävellä. Kaiken maailman nuorisojengit yrittivät pummata dollaria vähän väliä. Mistähän ihmeestä tällainen "turhan kerjäämisen" kulttuuri onkaan pesiytynyt juuri tähän kaupunkiin? Pyytäisivät edes paikallisia lempiroita eikä taaloja....perkule. No, pitäköön tunkkinsa.

Jotain kertoo sekin, että tässä kaupungissa on pikaruokapaikkojen - McDonald's, Wendy's, Pizza Hut, Burger King - ovella aseistetut vartijat. No, ei siinä mitään. Poikkesin illalla syömään ihan asiallisen näköiseen ravintolaan, jonka paremmat annokset olivat kuitenkin hintavahkoja. Tilasin sitten illan "cenan", joka oli vain 15 markkaa. Arvasin jo siinä vaiheessa kun ruoka tuli pöytään, että huomisaamuna on ripuli. Satsi oli aivan naurettava ollakseen päivällinen: kaksi veteläksi paistettua kananmunaa, nokare todella maustettua juustoa, kinkkuviipale, kaksi paahtoleipää ja paljon majoneesia sekä himpun verran papumössöä. Se majoneesi lähinnä oli epäilyttävää, mutta kun ruokaa oli niin vähän niin pitihän sekin syödä. Ja ripulia on nyt sitten riittänyt viimeiset viisi päivää, ei onneksi kamalan pahaa kuitenkaan ja tänään tuntuisi kuin se alkaisi jo olla kokonaan ohi mennyt.

San Pedro Sula itse asiassa muistuttaa erittäin paljon Guayaquilia Ecuadorissa ja jonkin verran Santa Cruz de la Sierraa Boliviassa: sijaitsee alamaalla kun pääkaupunki on vuorilla, ilmasto on kuuma ja kostea, kadut ovat iltaisin pimeitä, maaltamuutto on kovaa ja kaupunki kasvaa hallitsematonta vauhtia.

No, hankkiuduin sitten sinne Roatánin saarelle - mikä kävi matkabudjetille todella raskaaksi. Tähän mennessä olin pysynyt helposti 20 dollarin päiväbudjetissani, mutta ne neljä päivää jotka olin Roatánilla kuluttivat: 59, 33, 67 ja 35 taalaa! Laskeskelin, että jatkossa pitää pysyä $14 päivätahdissa, jotta saan tuon takaisin. Ei mahdotonta, mutta tiukkaa tekee.

Kaiken lisäksi Roatánilla - toisin kuin sisämaa-Hondurasissa - oli sadekausi. "Pääkaupunki" Coxen Hole muistutti etäisesti Belize Cityä, vaikka olikin pienempi ja sentään vähän miellyttävämpi. Majoituin kuitenkin kolmeksi yöksi saaren länsiosaan West Endiin, jossa työllä ja tuskalla löysin edes 15 dollarin majoituksen. Paljonpa siitäkin 10 metrin päässä olleesta rannasta oli iloa lähes jatkuvassa sateessa ja viimassa. Täällähän paleli!

Hondurasiinhan iski marraskuun alussa hurrikaani Michelle, joka kuitenkin näyttää yllättävän vähän tehneen tuhoja. Oikeastaan missään en ole vielä huomannut mitään, paitsi että Roatánin päällystämättömät tiet olivat huonossa kunnossa - mutta ajokelpoisia silti. Roatánin asukkaat kertoivat, että hurrikaanin aikoihin jatkuvaa myrskyä riitti yhdeksän päivää. Yhdeksän päivää! Siinä sitä on miettimistä. Mutta ilmeisimmin kaikkein kovimmat puuskat eivät iskeneet tänne. Kuubahan sai niistä paljon runsaskätisemmän osuuden ja Hondurasissa eräs toinen maakunta, jonka nimeä en nyt muista.

Ruokakin Roatánilla oli järjettömän kallista ja kun kauppoja ei West Endissä juuri ollut, niin ei ollut paljon muuta vaihtoehtoa kuin syödä niitä 60-80 markan päivällisiä. Mutta se pitää sanoa, että ainakin sukeltaminen Roatánilla oli halpaa ja hyvää! Ja sitä vartenhan sitten loppuviimeksi tulinkin, joten sanoisin että kyllä keikka silti kannatti. Ohjatuista sukelluksista veloitettiin vain 15 dollaria per dyykki, joita kävin sitten tekemässä kaksi lähes tunnin mittaista. Opastus oli ensiluokkaista ja huonosta kelistä huolimatta näkyvyys oli todella hyvä ja nähtävää oli yllin kyllin. Joten jotain vastinetta täälläkin rahoilleen sai.

Torstai-aamuna sitten läksin saarelta pois - täydellisessä auringonpaisteessa. Tulee mieleen Torres del Paine Chilessa, jossa aikoinaan rämmin ensin kaksi päivää lumisateessa ja poislähtiessä tuli mitä ihanin keli. Miksi aina käykin näin?

Roatánilta muuten pääsi pois lentämällä lähes samalla hinnalla kuin laivalla (19 vs. 13 dollaria ja lisäksi säästi yhden 3 taalan taksimatkan), joten sitähän piti tietty kokeilla. Lentokenttä ei sentään ollut pienin missä olen ollut, mutta ylivoimaisesti hiljaisin ja olipa lentokin La Ceibaan nopein mitä olen tehnyt (20 min). Hieman huvitti tarkat turvatoimet terminaalissa, kun siinä vaiheessa näytti että olisin ainoa matkustaja. Aika vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi kaapata pienkonetta jolla voi lentää tuskin paria sataa kilometriä enempää. :) No, tulihan sinne sitten kolme muutakin matkustajaa. Ja auringonpaisteessa Karibian maisemia oli ilo silmäillä 900 metrin korkeudesta.

La Ceibasta sitten hoituikin bussikyyti San Pedro Sulan kautta yllättävän nopeasti tänne Santa Rosaan, niin että olin vielä valoisan aikana perillä. Paitani kylla hukkasin bussiin, mutta kävin jo täältä ostamassa uuden. Santa Rosa on erittäin viihtyisän oloinen pikku kaupunki 1100 metrin korkeudella. Ilmasto on mitä erinomaisin ja koloniaalistyylisten rakennusten ympäröimät mukulakivikadut ovat mukavia tepastella ympäriinsä. Hieman omituiselta tuntuu se, että jalkakäytävät nousevat välillä metrinkin verran itse katua korkeammalle, joten rotvallir reunalla pystyy toisinaan vaikka istumaan. :)

Ajatuksena olisi lähipäivinä käydä näissä vuoristoalueen pienemmissä kaupungeissa ja kylissä sekä tehdä päiväkävelyretkiä luontoon ennen kuin jossain vaiheessa ensi viikolla ajautunen sitten pääkaupunki Tegucigalpaan.

29. marraskuuta 2001, Tegucigalpa, Honduras (päivä nro 21), klo 18:42

Futuro seguro

Viimeksi naputtelin viestiä Santa Rosa de Copánista, jossa pari iltaa auttelin paikallisen netcafeen pitäjää, amerikkalaista Warrenia pystyttämään Linux-verkkoaan. Kaveri oli aivan kypsynyt Windowsiin, mutta ei ole ihan heti saanut vanhoissa koneissaan uutta Mandrake-Linuxia toimimaan kunnolla. Joitain ongelmia saimmekin setvittyä, mutta pari jäi vielä elämään. Taytyy sanoa, etta Warren on kyllä omistautunut Linuxilleen. Kuulemma Mandraken asennus-cd:iden lataaminen netistä oli kestänyt kuukauden per levy! Sitten toisen levyn ollessa loppusuoralla Mandrake julkaisi uuden version ja veti vanhan pois verkosta. :) Heh, toivottavasti Santa Rosassa viela Linux jonain päivänä pyörii!

Santa Rosasta otin sitten bussin pieneen Corquinin kylään keskellä-ei-mitään niin sanoakseni. Olin vähän ajatellut jäädä tänne yhdeksi yöksi, mutta paikka tuntui niin kovin pieneltä ja kuumalta että aloin sittenkin muutaman tunnin jälkeen pyrkiä pois. Jano oli kuitenkin kova ja onneksi erään talon ikkunasta ohimennessäni satuinkin huomaamaan jääkaapin. Sisällä käyskennellyt täti kutsui sitten puutarhaansa limua hörppimään. Siinä iskuskellessani viereen tuli vanha täti, joka alkoi puhua niitä näitä. Kysyi sitten yhtäkkiä, että arvaapas kuinka vanha olen. Sanoin, että ehkä 70 vaikka ikää oli todella vaikea arvioida ja olisipa hän saattanut olla hivenen enemmänkin. Mutta muori ilmoitti olevansa 99-vuotias ja täyttää maaliskuussa sata! Onpa melkoinen suoritus, täytyy myöntää. Väitti, että naapurikylässä olisi toinen samanikäinen. Ja mummuhan käveli, jutteli ja näki vielä ihan mukiinmenevästi. Dios Mío! Lähetinkin Doña Estherille sitten valokuvan myöhemmin synttärilahjaksi.

Tiedä sitten pidentääko se ikää, että täällä päin ei ole tapana juoda alkoholia. En ole varma Corquinista, mutta esim. sittemmin Belén Gualchossa törmäsin termiin "pueblo seco" - kuiva kylä. Edes olutta ei myydä missään. Yleensäkin Hondurasissa ei alkoholin ystävällä taida olla helppoa. Tarjolla on tasan vain kolmea olutlaatua ja muutamaa lähinnä Meksikosta tuotua rommia. Ja isompien kaupunkien ulkopuolella niitäkään ei helpolla meinaa löytää. Warrenkin ilmoitti, ettei myy ravintolassaan ollenkaan olutta, koska hondurasilaiset eivät kuulemma ole kovin "vastuullisia juojia".

Corquínissa bussia odotellessani onnistuinkin näkemään yhden tappelun. Vaikka eipä siinä ainakaan päälle päin alkoholilla välttämättä kauheasti ollut kyllä osuutta tapahtuneeseen. Jonkinlainen kostoisku näytti olevan kyseessä, kun eräs vähämielisen näköinen hiippari kävi risteystä ylittämässä olleen auton kyydissä olleen kaverin kimppuun. Yleisö kuitenkin veti pukarit suht äkkiä erilleen, joten mitään pahoja vammautumisia spektaakkelista ei aiheutunut.

No, Belén Gualchossa vietin sitten pari yötä. Tämä oli viehättävä lenca-intiaanien asuttama pikku kylä, jossa paitsi olutta niin ei kukaan myynyt myöskään juomavettä. Ja vasta viimeisenä aamuna tajusin, että limua olisi saanut 1,5 litran pullossa mukaan kun pyysi (oletuksena pullo juodaan tyhjäksi kaupassa tai otetaan muovipussiin mukaan). Niin, että turhaan kämpässä illat ja aamut kuivin suin sitten olin.

Belén Gualchosta lähtien budjettikin alkoi parantua, tuli tällaisia päiviä kuin 8, 5 ja 7 dollaria. Ja luonto kylän ympärillä oli valtavan kaunista! Sunnuntai-päivän vietin kävelemällä läheisiä vuoristoisia rinteitä eestaas ja näköalat oli pilvisestä säästä huolimatta mahtavia. Näillä seuduin en tavannut muita ulkomaalaisia kuin kolme jenkkiä, jotka kaikki olivat Hondurasissa töissä. Kaikki suuresti ihmettelivat miksi ihmeessä kukaan tulee Belén Gualchoon vain huvikseen matkaillakseen. :) Mutta kyllä se minusta kannatti, viihdyin erittäin hyvin.

Ja Belén Gualchossa ollessani sitten lopulta valkeni suuri vaalipäivä, viime sunnuntaina täällä valittiin uusi presidentti, parlamentti ja pormestarit. Vaalit ei ole täällä päin maailmaa mikään pikku juttu, vaan otetaan todella tosissaan. Hondurasissa ei sitä paitsi ole äänestysoikeutta, vaan äänestysvelvollisuus. Vaikka tuskinpa ketään linnaan äänestämättömyydestä heitetään. Demokratia on täällä kovin uusi asia ja saapunut maahan vasta 80-luvulla pitkän siirtomaa-ajan ja lukuisien diktatuurien jälkeen ja kunnioitus vaaleja kohtaan on senmukaisella tasolla.

Pääehdokkaina oli tällä kertaa valtaapitävän liberaalipuolueen Rafael "más educación" Pineda Ponce sekä kansallispuolueen Ricardo "futuro seguro" Maduro. Ja niinhän siinä kävi, että Hondurasin kansa valitsi lisäkoulutuksen sijasta varman tulevaisuuden, eli valta vaihtuu ja Maduro astuu presidentin pallille. Liberaalit ehtivät olla vallan kahvassa 8 vuotta eivätkä juuri ole saaneet vaalilupauksiaan pidettyä, joten tulos oli odotettu. Varsinkin kun amerikkalaisillakaan ei tainnut olla omaa suosikkia (liberaalihallitus tosin teki 80-luvulla paljon yhteistyötä jenkkien kanssa Nicaraguan sosialistihallinnon kukistamiseksi). Suurelta osin tosin lupausten pitämistä varmasti vaikeutti vuoden -98 hurrikaani Mitch, joka tuhosi suurimman osan maata ja aiheutti valtavan jälleenrakentamisen tarpeen.

Paikallisen tavan mukaisesti vaalipäivät antoivat myös Belén Gualchossa lapsille ja lapsenmielisille luvan paukutella pommejaan kuin uutena vuotena ikään. Joten piti vähän katsoa minne kulkee. Vaali-iltana oli mielenkiintoista seurata kuinka asukkaat kerääntyivät keskuspuistoon ja toivat varmaan kylän kaikki radiot paikalle. Kansallispuolueella oli jonkinlaiset vaalivalvojaisetkin paikallisessa koulussa, mikä oli ihan mielenkiintoinen tilaisuus. Herrat siellä cowboy-hatuissaan suureen ääneen spekuloivat tuloksia.

Vaalitulos oli muuten tiedossa jo maanantai-aamuna klo 07 (ellei aikaisemminkin), mistä täällä ollaan melko ylpeitä. Gringoillahan on tapana miettiä kuukausi kuka voitti...

Gringoista tuli mieleen...Honduras nyt lopultakin on maa, jossa mua ei luulla saksalaiseksi. Sen sijaan yleensä kysytään, että "mistä osavaltiosta olet?" Tai "onko teillä siellä Yhdysvalloissa tämmöisiä paikkoja?" On siinä sitten melkoinen selittäminen, että on muitakin gringolandioita kuin USA. Yritän selvittää Suomen sijaintia toisella puolen Atlanttia, siellä Ruotsin ja Saksan ja muiden sellaisten keskellä. Ja sitten kysytään huolestuneena, että "ei kai se vaan ole jossain Afganistanin lähellä?"

No onneksi ei ole.

Belén Gualchosta tie ei sitten jatku enää minnekään. Ainoa mahdollisuus jatkaa on jalan. Olin lukenut, että sieltä lähtee jonkinlainen muulien käyttämä, päivässä käveltävä polku San Manuel Coloheten kylään ja halusin yrittää tätä maanantaina. Vähän olin huolissani osaanko perille, mutta ainahan voi puoliltapäivin kääntyä takaisin jos tuntuu että on aivan eksyksissä. Onneksi polun varrella aina siellä täällä oli asutusta, joten ihmisilta saattoi kysyä apua. Ainoastaan kaksi kertaa joutuivat ohjaamaan mut takaisin oikealle tielle ja lukuisista vastaantulleista koiristakin vain kahta piti kivittää. Muut rauhoittuivat pelkästään kiven maastanostamisesta. :) (Älä huoli, en kumpaankaan hurttaan osunut.)

Heti aluksi taisinkin lähteä ihan väärälle tielle, kun minut ohjattiin kiertämään aivan kummallinen lenkura. Mutta kun oikea polku löytyi, niin sitähän oli ilo kävellä aurinkoisella säällä silmiähivelevien maisemien vieressä! Hämmästyksekseni sain todeta, että suuri osa reitistä kulki mäntymetsien halki. Kerrassaan upea reitti, kyllä todellakin kannatti lähteä. Kaikenlaisia eläimiäkin tuli vastaan, kerrankin viereisessä pusikossa rasahti ja kun katsoin, niin sellainen supernätti viher-keltainen 1-1,5 -metrinen käärme siellä luikerteli. Sitten oli yksi aivan käsittämätön, suurin piirtein sateenkaaren värinen pikku lisko. Ja kaikenlaista pientä ötökkää. Tietysti myös sikoja ja aaseja. Myös kasvillisuus oli värikästä.

Siellä metsän keskellä vaellellessa sitä tuli ajatelleeksi, että nämä täällä asuvat ihmiset nyt eivät ainakaan varmaan käy missään äänestämässä. Täältähän on kolmen tunnin matka lähimmälle tiellekin! Ilmeisimmin kovin moni matkaaja ei tälle suunnalle eksy. Päättelin näin siitä, kun eräs isäntä pyysi minua lukemaan ääneen erään kirjeen, tai pikemminkin se taisi olla jonkinlainen kauppakirja. Ihmettelin, että mitä mun tuo nyt pitää lukea, mutta tietysti koko perheestä kukaan ei osannut itse lukea. Kirje oli päivätty 25.5.2001 eli tasan puoli vuotta sitten. Että aika pitkään joutuivat odottamaan...

Kävelyä kesti 8 tuntia ja lopulta saavuin kuin saavuinkin San Manueliin. Lopussa oli vielä huikea kyrväytys, kun viimeiset 3 kilsaa oli jatkuvaa jyrkkää nousua, 1200:sta 1500:aan metriin. Perillä oli kiva kuulla, ettei kylässä ole juoksevaa vettä. :) No, eipä siellä ollut sähköäkään. Kylän ainoa sähkögeneraattori oli tietysti mekkaloimassa sen talon naapurissa, josta lopulta löysin majoituksen...ja se valaisi illalla koripallokenttää, jossa pojat harjoittelivat futistaitojaan. ...täällä kukaan koripalloa pelaa...

Mutta pääasia, että tästäkin pikku kylästä majoitus löytyi. Täällä oli muutamia aika hauskoja ihmisiä. Muutaman kerran elämässään sitä törmää sellaiseen täydellisen epätodelliseen tilanteeseen. Sillain, että tulee sellainen olo kuin "ei tämä voi tapahtua, ei tällaista vain ole". Näin kävi San Manuelissa, kun kysyin mistä voisi ostaa jotain juotavaa. Sellainen yksisilmäinen vanhahko mies otti asiakseen opastaa minua ja lähti kävelemään kanssani pitkin kylän raittia. Selvitti siinä sitten, kuinka tässä nyt "kävellään tuolle talolle ja käännytään siitä, niin sieltä löytyy...Blumbplum-paralampblamblump-domp". Äijä alkoi yhtäkkiä pulputtaa ihan silkkaa siansaksaa. Ajattelin, että ei tämmöistä olekaan. En tiennyt miten reagoida, joten kävelin vain eteenpäin, pidin katseen tiessä ja annoin äijän pulputtaa.

Sitten kun oltiin perillä, niin kaveri edelleen pulputtaen ohjasi minut ovelle, hiljeni ja lähti kävelemään ammottavine silmäkuoppineen pois. Kaikkea sitä matkalla sattuu.

Sitä paitsi siinä(kin) pulperiassa oli kaikki juotava loppu.

Toinen erikoinen tapaus oli seuraavana aamuna, kun istuuduin lähdössäolevan bussin penkille ja viereen tuli joku paikallinen. Siinä se sitten pikku hiljaa aloitti varsinaisen vuorisaarnan. Puhevauhti kiihtyi pikku hiljaa niin, että tyyppi kuulosti lopulta Raimo Häyriseltä ja en saanut puheesta selvää kuin ajoittain. Siellä vilahteli sellaisia sanoja kuin "Hernán Cortés" ja "Bill Clinton" ja "Velásquez" ja ties mitä. Kovin oli tohkeissaan asiastaan ainakin. Ja sitten lopetti yhtäkkiä kuin seinään ja hyppäsi bussista pois ennen kuin lähdettiin edes liikkeelle.

No ei siinä mitään.

Bussi vei sitten Graciasin kaupunkiin, joka on kuuluisa siitä että 1530-luvulla siellä paikalliset lenca-intiaanit nousivat kapinaan espanjalaisia konkistadoreja vastaan. Intiaanien johtaja Lempira sitten eräässä vaiheessa vei joukkonsa kaupungin lähelle odottamaan seuraavaa iskua. Espanjalaiset kuitenkin saivat houkuteltua hänet rauhanneuvotteluihin ja kun Lempira saapui kaupungiin, niin hänet ammuttiin välittömästi. Ja kapina kukistui hyvin pian tämän jälkeen. Espanjalaiset antoivat kaupungille nimeksi Gracias a Dios eli "Kiitos Jumalalle". Sittemmin tuo Jumala-osa on siitä tippunut pois ja maakunnan nimikin on vaihdettu Lempiraksi. Niin, että nykyään kaupunkiin viitataan yleensä nimellä Gracias, Lempira - "Kiitos, Lempira".

Lenca-intiaaneja näillä mailla on edelleen, mutta he ovat hyvin pitkälti latinalaistuneet. Surullista kyllä, mutta kaikki intiaanikielet ovat kadonneet ja täällä puhutaan vain espanjaa. Kaikki pukeutuvat eurooppalaisittain ja alkuasukkailla ei ole mitään mainittavaa musiikkikulttuuria eivätkä he valmista mitään erikoisempia käsitöitä tms. Mutta Lempiran nimi on jäänyt elämään, tänä päivänä hän on Hondurasin suuri kansallissankari ja hänen kunniakseen tämän maan valuutta on lempira. Yhden lempiran seteliä koristaa tämän intiaanipäällikön komea sivuprofiili. Aivan erityisen paljon Lempira on esillä juuri Graciasin kaupungissa.

Graciasissa vietin sitten vain yhden yön, vaikka eksyin peräti kämppään jossa oli lämmin suihku! Löysin myös ihan hauskan uintipaikan, jossa pääsi uiskentelemaan 37-asteisessa vulkaanisesti lämpiävässä vedessä. Ja söin taas kerran samaa ruokaa kuin kaikkialla muuallakin täällä: papuja, riisiä, paistettuja banaaneja, tortillaa, kananmunaa, juustoa ja majoneesia. Että voikin olla yksipuolinen ruokavalio näillä. Ei ruoka mitään pahaa ole, sinänsä hyvinkin maukasta. Mutta kun sitä samaa pistelee joka aamu, päivä ja ilta, niin alkaa kyllästyä aika äkkiä. Siksipä seuraavaksi suuntasinkin kohti Siguatepequen kaupunkia, koska tiesin että siellä on venetsialaisomistuksessa oleva pizzeria!

Kyyti Siguatepequeen oli jälleen kerran mykistyttävän kaunis. Julkista liikennettä ei juuri ole, mutta paikalliset ottavat pick-upiensa lavalle matkustajia muutamalla markalla. Näin etenin ensin San Juaniin, sieltä La Esperanzaan ja lopulta Siguatepequeen. Vaikka lavalla onkin aika pomppuisaa, niin sieltä on ilo katsella maisemia ja kanssamatkustajia. Alkumatkasta sai pällistellä pitkän tovin maan korkeinta huippua, Monte Celaquea.

Siguatepeque oli vähän kummallinen kaupunki. Bussi jätti mut 6 kilsan päähän keskustasta ja kun tapanani ei ole käyttää taksia, niin kävelin tunnin sitten helteessä sinne päin. Osoittautui, että kaupungin pääkatu on parin kilometrin mittainen ja paljon muuta ei sitten olekaan. Poikkikatuja kyllä on, mutta vain muutaman korttelin verran. Kun lopulta löysin kaupungin keskuspuiston, niin sehän oli mahdottoman mukava paikka, mutta kylläkin kaikkea muuta kuin keskellä kaupunkia... Täällä oli kuitenkin todella mukava istua iltaa ja lämpötilakin oli mitä miellyttävin. Ja löytyi se pizzeriakin, mutta tietysti se pizza oli pelkkää paksua pohjaa ja juustoa. Vaihtelua kummiskin.

Itse asiassa Siguatepeque oli kaikkinensa oikein mukava paikka, mutta varsin tylsä. Ja jostain syystä tänne on pesiytynyt jonkinlainen amerikkalaisten eläkeläismiesten yhdyskunta. Aamiaisella ollessani viereiseen pöytään kerääntyi hiljakseen joukko sellaisia 70-85-vuotiaita, vahvaa etelävaltioiden murretta puhuvia ukkoja. Lueskelen juuri Steinbeckin kirjaa "Grapes of Wrath" ja nämä tyypit puhuivat juuri samaan tyyliin kuin sen kirjan hahmot. Tuli mieleen, että ovatkohan nämä jotain pahiksia, talous- tms. rikollisia, jotka ovat tänne paenneet lain kouraa ja elelevät täällä mitään tekemättä säästöillään. Vaikea kuvitella miksi kukaan jenkki tulisi Hondurasiin ja siellä juuri Siguatepequeen eläkepäiviään viettämään.

En tohtinut sitten kuitenkaan kysya. Jos joskus liikut Siguatepequessa päin, niin löydät heidät aamiaiselta keskuspuiston viereisestä meksikolais-amerikkalaisesta ravintolasta.

Tänään sitten saavuin Hondurasin pääkaupunkiin, Tegucigalpaan, josta mua peloteltiin matkan varrella. Mutta eihän tämä pohjoispuoli ainakaan päiväsaikaan pahalta vaikuttanut. Selvästi miellyttävämpi kaupunki kuin San Pedro Sula. Noista rinteille rakennetuista asumalähiöistä tulee vähän mieleen La Paz tai Ulaanbaatar. Huomenna voisi katsella vähän paikkoja ja sitten katsoa jaksaisiko viikonlopuksi poiketa läheiseen La Tigran kansallispuistoon.

04. joulukuuta 2001, León, Nicaragua (päivä nro 26), klo 21:37

Banaanivaltiosta toiseen

San Juancito oli siis viimeinen kohteeni Hondurasissa. Lauantai-aamuna kun aloin pyrkiä sinne päin, niin heti aamusta oli jotenkin sellainen olo että tällä päivällä on huono karma. Ja niinhän siinä kävi, että jouduin istuskelemaan bussiasemalla klo 09:stä 15:een ennen kuin pääsin liikkeelle. Ja sitten perillä puoli viideltä kylän ainoa hotelli ilmoittaa olevansa täynnä, eikä yhtään bussia enää lähde kylästä pois. No jotenkin sitä on jo tottunut siihen, että aina löytyy joku joka majoittaa, joten en ihmeemmin huolestunut. Oli kuitenkin niin, että juuri tänä viikonloppuna täälläkin oli joku iso karnevaalipläjäys ja aina kun joku tiesi jonkun joka voisi majoittaa, niin kämppä oli jo täynnä.

Kunnes lopulta vastaan tuli amerikkalainen Regina, joka ilmoitti että hänen majataloonsa kyllä mahtuu jos sopii nukkua samassa huoneessa muiden kanssa. No toki! Ja juuri kun kaikki näytti kovin hankalalta, niin...MIKÄ MAJATALO! Regina veloitti kahdeksan taalaa yöltä, mutta paikka oli aivan mahtava. Upea sijainti kylän yläpuolella rinteessä, iso talo josta mulla oli käytännössä koko alakerta käytössäni. Iso tupakeittiö, olohuone, iso kylppäri jossa oli jopa kuntoilulaite. Paikka oli sisustettu hyvin kotoisasti, joten viihdyin niin hyvin että jäin toiseksikin yöksi ja rötväilin koko sunnuntain kämpillä nauttimassa mukavuuksista. Paikallisesta kaupasta löytyi jopa makaronia ja tomaattikastiketta, niin että pääsin kerrankin kokkaamaan omaa mieliherkkua. :)

Olipa melkoinen löytö tämä kämppä. La Tigran kansallispuisto sitten jäi tämän löffäilyn seurauksena näkemättä, mutta onhan tuota upeaa luontoa jo tullut nähtyä. Sitä paitsi San Juanciton kylä sellaisenaan oli kaunis paikka ja mielenkiintoinen kokemus. Ja olihan siellä ne karnevaalitkin. Lauantai-iltana astelin paikalliselle futiskentälle, joka oli pullollaan väkeä. Kunnes ilmoitettiin, että nyt alkaa ohjelma ja jokaisen pitää käydä portilla maksamassa 25 lempiraa (kymppi), lasten viisi. Tämän jälkeen takaisin ei juuri muita sitten palannutkaan kuin lapsia ja tunnelma lässähti siihen. Suurin osa jäi tiirailemaan aidan takaa sen mitä pystyi näkemään. Nuukaa väkeä, ajattelin minä...varsinkin kun myöhemmin poislähtiessäni ja kylän läpi kulkiessani näytti siltä, että viinaan näillä kyllä on ollut rahaa laittaa tänään.

Ilta kylmeni yllättävän nopeasti ja kymmenen aikaan palelin jo pahanpäiväisesti. Niin, että en jäänyt katsomaan muita esityksiä kuin lähinnä lapsille tarkoitetun taikurin, joka oli kuitenkin kerta kaikkisen vakuuttava. Sunnuntai-päivänä bileet jatkuivat mm. musiikkiesitysten kera ja nyt oli väkeä taas enemmän paikalla, kun näemmä pääsymaksua ei enää kysytty.

Että kyllä San Juancitosta sitten lopulta oikein positiivinen kuva jäi. Kuten koko Hondurasista, mahtava maa!

No nyt ajavat pois täältä, väittävät sulkevansa.

Osa 4, Nicaragua