Osa 2, Guatemala

Mun silmissäni maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta. Jos tulevaisuus haaveeni täyttää, jään lepoon enkä tahdo enää syntyä uudelleen. - Neljä Ruusua

13. marraskuuta 2001, Guatemala City (päivä 5), klo 09.53)

Uusi maa, uudet kujeet

Hih, eilisiltana Guatemala Cityssä hotellihuoneessa sattui olemaan tv (65 kanavaa...) ja kun avasin sen, niin eikös siellä blondattu Shakira lähes olemattomissa vaatteissa esiintynyt uudella videolla. Joo, musiikillisesti se ei kyllä ihan heti edellisen levyn tasoiselta vaikuttanut. Mutta äkkiäpä toteutti ainakin toissapäivänä esittämäni toiveen uudesta levystä. :)

Nii, pannaan nyt lisää tarinaa kun kerran kirjoittamaan aloitin. Jos Meksiko ei ollutkaan suosikkimaitani, niin Guatemala kyllä on! Vaikka tämä pääkaupunki onkin huonossa maineessa, niin kyllä mulla oli täällä oikein mukavat ilta ja aamu nyt. Kieltämättä kaupungissa on epämiellyttävät puolensa, millään tasolla kauniiksi tätä ei voi kyllä kehua. Ja liikenne on paikoin aivan järjetön. Meteliä ja savua piisaa...kävelin eilen lentokentältä muutaman kilometrin kunnes löysin majapaikan ja eipä siellä autojen seassa niin järin kivaa kyllä ole poukkoilla. Tänään otinkin sitten jo ihan suosiolla taksin kun piti poiketa Mexicana-lentoyhtiön toimistolla.

Sama sähläys taas noiden lentolippujen kanssa kuin aina. Mexicana ei päästänyt lähtemään Guatemalaan ennen kuin ostin heiltä paluulipun, ei siitäkään huolimatta että mulla kyllä on joulukuulle lippu Costa Rica - Suomi olemassa. Paskat. Eikä sitä Guatemalan immigraatiossa kukaan edes kysellyt. Nyt piti sitten kuitenkin sen takia käydä siis Mexicanan toimistolla hakemassa rahojen palautusta ja sitten vielä soittelemani ensi viikolla Hondurasista perään, että toimiko homma. Hohhoijaa.

Muutenkin kolmannen maailman maissa lentomatkailu on aika stressaavaa - jonoja, odotusta ja epätietoisuutta piisaa. Onneksi nyt ei tarvitse kuukauteen lentää.

Guatemala Citystä löysin hotellin aika hauskalta paikalta Zona 9:llä, vieressä oli vilkas bussiasema ja iso tori-/markkinapaikka. Voitte kuvitella, että oli vilskettä ja menoa varsinkin kun ne bussit jatkuvasti vielä ajelivat koko alueen läpi! Marimba soi, intiaanikauppiaat kansoittavat kadut ja tunnelmaisista kojuista saa lusikalla ja sormilla syötävää "pihviä" riisin kera. Viihdyn kyllä todella hyvin tuollaisessa tunnelmassa, jotain aivan muuta kuin joku México Cityn mitäänsanomaton Zona Rosa. Ja aamulla meno alkoi taas heti auringon noustessa. Kiva paikka!

Jotenkin vaikea kuvitella, että vasta muutama kuukausi sitten tässä maassa kuoli kymmeniä, ellei satoja ihmisiä nälkään. Vaikka eipä tuo nälänhätä tietysti tänne pääkaupunkiin asti ylettynytkään.

Guatemalassa matkailisi mielellään vaikka koko seuraavan kuukauden, mutta ajattelin nyt kuitenkin tyytyä siihen Atitlániin ja poistua sitten Hondurasiin. Täytyyhän sitä jotain uuttakin nähdä. :)

17. marraskuuta 2001, Chiquimula, Guatemala (päivä nro 9), klo 10:10

Vihdoinkin riippumatossa

Viimeksi olin lähdössä liikenteeseen Guatemala Citystä. Ja aikani kaupungilla pyörittyäni vastaan tulikin bussi, jonka määränpääksi oli merkattu San Pedro la Laguna. Vaikka hintaa neuvoteltaessa päälleni heitettiinkin mm. kananraato, niin hyppäsin kyytiin silti. Neljän tunnin kököttämisen jälkeen sitten jo alkoikin maailman kaunein järvi häämöttää laakson pohjalla, samalla kun pikkuinen cakchi-tyttö vieressä veti sikeitä olkapäähäni nojaten, aiheuttaen siten suurta tirskuntaa ja paheksuntaa isosiskoissaan.

Yllättäen bussi vei tosiaan suoraan San Pedron kylään asti, vaikka luulin että sinne pääsisi vain veneellä tai kävellen. Paikka olikin tuttu mulle jo vanhastaan, mutta jouduin toteamaan että muuttunut. Vähän väliä sitä kuulee kuinka se-ja-se-paikka oli vuosia sitten niin mukava, mutta nyt "turistien pilaama". Nyt ensi kertaa koin itse tuollaisen fiiliksen. Ensinnäkin suosikkimajataloni "San Francisco" oli täynnä. No huh! Ja kun vapaan hökkelin sitten löysin ja lähdin kävelemään rannalle ja kylän laiturille, niin eikös sieltä ala kuulua hollannin molotusta ja ainakin 20-päinen joukkio viisikymppisiä, kaljamahaisia holskeja rymyää vastaan. No huh! Eikä aikaakaan, niin paikalliset alkaa ahdistella hevoskyydeillä, kiipeilyoppailla, melontavuokrilla ja ties millä. No huh! Joka puolella on espanjan kielikoulujen mainoksia... No huh! Ei ole San Pedro entisensä ei. Ei tämä nyt silloin heinäkuussa 2000:kaan mikään tosi hiljainen paikka ollut, mutta miellyttävämpi kylläkin.

Yllättävää oli silti se, että gringoista huolimatta en enää klo 21 löytänyt mistään syötävää, joten painuin pehkuihin tyhjin vatsoin. Onneksi aamusella kylää edelleen kiertävät pikku tytöt banaanileipäkoreineen, niitä täältä olin kaivannut melkeinpä jopa eniten. Että voikin sitten pienet asiat elämässä ilahduttaa suuresti!

Mutta luonnonkauneuttaan Atitlán ei ole menettänyt. Miten maailmassa voikaan olla mitään näin kaunista? Miten tällainen uskomattoman upea järvi yleensä on edes päässyt syntymään tänne tulivuorten keskelle 1500 metrin korkeuteen merenpinnasta?

No, joku hyväkäs senkin minulle meni sitten kertomaan. Kuulemma Atitlán on aikanaan ollut tulivuori itsekin, joka kuitenkin kerran purkautuessaan on romahtanut ja sen paikalle on syntynyt tuo n. 10 x 20 km kraateri. Tulivuoren laava sitten patosi läheisen joen, jolloin kraateriin ehti kertyä vettä 300 metrin syvyydeltä. Tiedä sitten onko tuo totta, mutta näin joku satunnainen israelilaismatkailija mua valaisi...eh, valisti.

Viimeksi täällä ollessani pyöräilin järven eteläreunaa pitkin San Pedron tulivuoren ympäri Santiagon kylään, mikä oli ylämäkien osalta todella rankka ja alamäkien osalta todella pelottava urakka. Nyt lähdin sitten kävelemään länsilaitaa pitkin, tavoitteena päästä 2-3 päivässä 600 metriä korkeammalla sijaitsevaan Sololán kylään. Ensimmäisen päivän kävelin ihan kunnollisella tiellä suurimman osan, välillä rantaviivaa pitkin. Matkanteko oli todella hidasta, sillä vähän väliä aukeni silmien eteen toinen toistaan upeampia näkymiä järvelle päin ja pitihän niitä pysähtyä ihailemaan ja valokuvailemaan. Matkan varrelle osuivat myös San Juanin ja San Pablon kylät, joissa oli mukava lepäillä.

Siinä vaiheessa kun matkanteko alkoi käydä jo ylitsepääsemättömän idylliseksi, niin onneksi vastaan tuli jäätelöauto kamaline musiikkeineen ja palautti matkailijan taas arkeen.

Iltapäivällä saavuin sitten San Marcosin pikku kylään, josta löytyi täysin yllättäen jonkintapainen reppumatkailija-ghetto pienen metsikön keskeltä. Itse asiassa täällä järjestetään jopa mm. kuukauden mittaisia jooga-kursseja. Pääsin majoittumaan todella viihtyisään La Pazin majataloon, jossa olikin hyvin rentouttavaa oleilla ja seurustella muiden matkailijoiden kanssa. Aamulla kieltämättä vähän teki mieli jäädä pitemmäksikin aikaa, mutta päätin sitten kuitenkin jatkaa matkaa.

Toisesta kävelypäivästä tulikin sitten paljon raskaampi ja hankalampi, mutta maisemat hivelivat silmiä yhtä lailla edelleen. Tunnin patikoinnin jalkeen saavuin Tzununán kylään, josta piti olla mahdollisuus kääntyä "sisämaahan" päin ja nousta ylös Sololáan. Mutta noustessani polku kävi yhä kapeammaksi ja jyrkemmäksi ja kun olin ohittanut viimeisen talon ja siirtymässä kohti yhä hankalampaa maastoa, niin talon asukkaat vielä huusivat perääni, että "älä sinne mene, siellä 'matar'!". Ai että mitä? "Matar"...tuttu sana jotenkin...mitäs se nyt taas tarkoittikaan. Harmi, ettei tullut otettua sitä sanakirjaa mukaan. Hmm, ettei se vaan tarkoita "tappaa"? Mitä, hulluja puhuvat.

"No jos ei nyt välttämättä tapeta, niin ryöstetään ainakin." Hoh, pakko se kai on sitten uskoa jos noin kerran sanovat, vaikka on tosi vaikea kuvitella bandiitteja näin idyllisessä ja rauhallisessa paikassa. Mutta summa summarum, katsoin parhaaksi palata alas järven rantaan ja miettiä reittiä uudemman kerran. Ryöstäkööt jonkun toisen matkaajan.

Laiturilla seistessäni ja jatkoa miettiessäni paikalle tuli sitten muutama reppumatkailija, jotka kertoivat kävelleensä sinne Santa Cruzin rantakylästä, 1.5 tunnin matkan päästä. Joten päätin sitten ottaa päivän tavoitteekseni tämän, mutta kaksi tuntia se kyllä kesti ja olipa hankalaa maastoa. Santa Cruz sitten osoittautui pikku kyläksi pari sataa metriä järven pinnan yläpuolella, jossa keski-ikäiset miehet pelailivat, kirkon edustalla koripallokentällä futista, kirmaillen kuin pikku pojat.

Järven ympärillä muuten joka kylässä missä kävin oli koripallokenttä. San Pedrossa oli jopa ihan oikea sarjamatsi alkuillasta mitä seurata! Useimmiten kenttiä kyllä käytettiin futiksen peluuseen. Kylälle johtavan kadun rinteiltä avautuvista näköaloista, ei ollut täälläkään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Santa Cruzin kylän alapuolella, järven rannalla oli sitten toinen backpacker-ghetto jonne asetuin yhdeksi yöksi taas rentoutumaan. Majatalossa operoi peräti sukellusfirma, joka paitsi järjesti sukellusretkiä järvelle ja mm. Belizeen, niin on yksi harvoista paikoista maailmassa missä voi suorittaa korkean paikan sukeltamisen kurssin. Hintaapa olisi kuitenkin moisella ollut 65 dollaria enkä ymmärrä mitä koko kortilla tekisi, joten enpä lähtenyt suorittamaan.

Mutta mikä upeinta, majatalon terassilla oli riippumatto! Tajusin, että siitä taitaa olla alun toista vuotta kun olen viimeksi moisessa lojunut. Niin että tekipä hyvää pullo Moza-olutta ja riippumatto, etenkin koko päivän raskaan patikoinnin päälle. :)

Sitä paitsi olipa majatalossa saunakin! Pikkuruinen kivimökki kuin mikä, mutta sauna kuitenkin. Henkilökunnalla ei kuulemma ollut aikaa sitä lämmittää, joten yksi heistä löi mulle jättiläismäisen machete-viidakkoveitsen käteen, näytti puukasan ja sanoi että sopii saunoa jos itse hakkaat puut ja lämmität saunan. No mikäs siinä, machete kauniiseen käteen ja menoksi - oli siinä muilla vierailla ohikulkiessaan ihmettelemistä että mitä tuokin tuossa oikein huhkii. Puut olivat valitettavasti märähköjä, niin että kesti kaksi tuntia saada hökkeli kuumaksi ja siitäkin ensimmäinen tunti piti pesän vieressä tauotta päivystää ettei tuli sammu. Mutta löylythän siitä sitten lopulta tuli ja pari muutakin uskalsi jopa mukaan sysipimeään hikoilutilaan!

Jotain näistä gringo-ghetoista kertoo sekin, että molemmissa tarjottiin päivälliseksi kasvislasagnea.

Hmm, mitäs sitten? Joo, perjantai-aamuna totesin että en lähde edes yrittämään bandiittien välistä soluttautumista metsän kautta sivistykseen, vaan sen sijaan otin veneen Panajacheliin, sieltä edelleen bussin Guatemala Cityyn ja sieltä edelleen toisen bussin tänne Chiquimulaan. Koko päivän projekti oli tuo siirtyminen, eli kökötyksen juhlaa siis. Harvassa kaupungissa taitaa olla niin monta bussiasemaa kuin Guatemala Cityssa. Kaupunki kun tuntuu suorastaan pursuavan eri suuntiin poukkoilevia busseja ja kun joka yhtiöllä on oma asemansa, niin eipä ole kovin helppoa aina löytää "sitä oikeaa".

Mutta Chiquimula kuitenkin löytyi ja yö meni täällä karussa huoneessa oikein mukavasti. Kaupunki on vain nelisensataa metriä merenpinnan yläpuolella, eli täällä on illalla ja aamullakin oikein mukavan lämmin. 40.000 asukkaan kaupunkina täällä on mukavan rauhallista verrattuna vaikkapa pääkaupunkiin.

Alan jo tottua siihen, että aamiaiseksi tarjotaan lämmintä ateriaa ja eri hedelmistä tehtyihin "liquadoihin" ja "batidoihin" alkaa pikku hiljaa kehittyä riippuvuutta. :) Vaan eipä siinä mitään, nyt taitaa olla aika siirtyä pois Guatemalasta. Koitan tänään saada bussin Hondurasin rajalle ja sieltä edelleen Copánin maya-raunioille, joita voisi sitten huomenissa ennen matkan jatkumista käydä pällistelemässä.

Osa 3, Honduras