Juna pysähtyy. Nostan 8 kilon reppuni ja liityn jonoon käytävällä. Pian pääsen astumaan ulos ovesta ja tunnen ensi hönkäykset Kauko-Idän, viileää aamutuulta ihollani ja luissani. Tällä kertaa olen varustautunut paremmin kuin Irkutskissa - vaatteita on tarpeeksi, että ei tarvitse taistella kylmää vastaan.
Nuori nainen tulee minun sekä hyttikavereideni Joanan ja Marcelin luokse. Jo kun sanon Sain bainuu?, arvaan että hän aikoo tarjota majoitusta ja jo ennen kuin hän vastaa Sain. Ta sain bainuu? tai näyttää esitteittään, olen aivan varma että haluan mennä hänen majapaikkaansa...mieluummin kuin kenenkään niiden painijoilta näyttävien tyyppien edustamiin. "Gana's Guest House" - kiva nimi. Kuultuani vielä, että heillä on jopa Internet ja sauna(!) ja että he laskuttavat vaivaiset viisi dollaria per yö jurtassa, homma on selvä. Haluan Ganan luo! Sain bainaa!.
Kun alamme kävellä kohti Ganan minibussia, vilkaisen oikean olkapääni yli ja näen asemarakennuksen seinässä kyrillisillä aakkosilla tekstin: "Ulaanbaatar". Totta se on, olen saapunut tögrökkien ja möngöjen maahan - tämä on Mongolia! Pystyyköhän Gana järjestämään tapaamisen Tshingis-Kaanin kanssa?
Ei pystynyt Gana järjestämään tapaamista, joten ainoa paikka missä Tshingis-Kaanin näki olivat kaikki yli 1000 tögrökin setelit sekä kuuluisan Thingis-Kaan -vodkapullon etiketti. Sekä tietysti historiallisessa kansallismuseossa. Herra Temujin (hänen alkuperäinen nimensä) on oikea kansallissankari tänä päivänä. Siitä huolimatta Herra Damdin Sükhbaatar on se, jota kunnioitetaan isolla aukiolla sekä isolla ratsastajapatsaalla ja mausoleumilla kaupungin keskustassa. Herra Sükhbaatar oli Mongolian Kommunistisen Puolueen ensimmäinen johtaja (ja siten koko maan) 1920-luvun alussa. Sitten vuoden 1990 kommunismi ei Monogoliassa enää juuri ole ollut muodissa, mutta silti Tshingis-Kaani - aikoinaan maailman kaikkien aikojen suurimman imperiumin johtaja - joutuu tyytymään seteleihin ja vodka-etiketteihin. No okei, tokihan hän kuoli jo 772 vuotta sitten, joten mausoleumin pystyttäminen nyt lienee liikaa pyydetty. Vaikka eipä sillä, ei Sükhbaatarinkaan mausoleumista varmalla tiedetä lepääkö hän todella siellä, muistomerkki kun ei ole julkinen - toisin kuin Lenin Moskovassa tai Mao Beijingissä.
Tykkäsin Ulaanbaatarista. Ehkä osittain siksikin, että olin tulossa Irkutskista, mutta osittain myös koska ihan oikeasti tykkäsin. Liikenne ei ollut älyttömän paha ja ihmiset olivat todella ystävällisiä. Joidenkin kanssa pystyi jopa kommunikoimaan, koska monet puhuivat pikkuisen englantia. Ilmapiiri oli kaiken kaikkiaan todella mukava. Mukava ja rentouttava. Kellään ei ollut kiirettä. Ihmiset hymyilivät. Aurinko paistoi päivät pitkät. Syötäväksikin löytyi ihan kunnollista ruokaa (joskin välillä ostokset piti tehdä kynttilänvalossa sähkökatkojen vuoksi). Ja jurttamme oli erinomainen!
Hitsi, mutta on vaikea uskoa että todella olen Ulaanbaatarissa ja passissani on Mongolian viisumi. En koskaan oikeasti uskonut, että joskus eksyisin Mongoliaan. Nyt kun sen olen nähnyt, kuvailisin Mongoliaa lähinnä sanalla "erilainen".
Junassa tapasin Joanan Saksasta ja Marcelin Sveitsistä. Heidän ja norjalaisen nuoren parin kanssa päädyimme lopulta Ulaanbaatarissa samaan jurttaan. Jurtta (ger) on vähän kuin iso teltta, mutta enemmän. Yli puolet mongolialaisista asuu jurtassa, suurin osa maalaisista ja yllättävän moni pääkaupunkilaisistakin. Yleensä jurtan koko on n. 10 neliömetriä ja koko perhe asuu samassa jurtassa. Mongolialaisilla onkin todella paljon lapsia, jopa 40 % väestöstä on alle 15-vuotiaita. Me siis asuimme jurtassa ja Ganan työntekijät pitivät sitä lämpimänä puulla ja hiilellä - kaikki tämä viidellä dollarilla per yö! Toki piti sitten pitää myös huoli siitä, että hiiret eivät pääse ruokiin käsiksi joten tavarat ripustettiin aina katosta riippumaan.
Oma jurtta kullan kallis
Jo Ulaanbaatarin kaduilla käveleminen ja historiallisessa museossa käyminen oli ihan riittävän kiehtovaa minulle, mutta se oli vasta alkua. Tiistai-aamuna Ganan väki otti meidät kyytiin venäläisiin pakettiautoihinsa, ja vei meidät kauas maaseudulle. Mikä parasta, Tsingta (en koskaan oppinut miten kirjoittaa hänen nimensä) lähti oppaaksemme - sama nainen, jonka olimme tavanneet asemalla ensimmäisenä aamuna. Harhorin ja Mongolian "tiet" - täältä tullaan! (usko pois, en millään pystyisi ajamaan itse Mongoliassa, näyttää siltä että tapana on sanoa paikkaa tieksi vain koska joku on joskus sattunut ajamaan siitä kohtaa jollain kulkuvälineellä)
Mongolialainen liikenneruuhka
1200-luvulla Tshingis-Kaani rakensi suunnattoman imperiuminsa pääkaupungin Karakorumiin. 300 vuotta myöhemmin Mongolian ensimmäinen lamalaisluostari rakennettiin Karakorumin vanhojen raunioiden päälle. 1930-luvulla Stalin ja kommunistivalta tuhosi melkein kaikki temppelit. Munkit tapettiin ja jäljelle jäi vain Harhorinin pikku kaupunki. Vuonna 1999 tulin minä ja näin kolme jäljelle jätettyä temppeliä sekä 108 munkkia, jotka ovat palanneet luostariin. En ole koskaan ollut Tiibetissä, mutta voin kuvitella että Erdene Zuu Khiid on paljon saman tyylinen. Paikka sijaitsee 1600 metriä merenpinnan yläpuolella ja sitä ympäröivät lumihuippuiset vuoret. Munkit rukoilevat tiibetin kielellä ja pukeutuvat kuten lamat Tiibetissä. Temppelit ovat aivan samanlaisia kuin Tiibetissä ja jopa torvi, jolla nuoret munkit kutsuvat kuita koolle rukoukseen, näytti samanlaiselta kuin mitä näkee sellaisissa elokuvissa kuin "Kundun" tai "Seitsemän vuotta Tiibetissä". Hei, ehkä minun ei tarvitsekaan käydä Tiibetissä enää tämän jälkeen! Vakavasti puhuen, ottaen huomioon Tiibetin ongelmat valtaa pitävien kiinalaisten kanssa sekä Mongolian nykyinen vapaa tila, en yhtään hämmästyisi vaikka Mongoliasta tulisi tulevaisuudessa lamalais-buddhalaisuudet keskipiste. Tietenkin pyhimmät paikat ovat ja pysyvät Tiibetissä, mutta uskovaisilla on varmaan paremmat oltavat Mongoliassa.
No, tuo on tietenkin vain minun mielipiteeni ja en todellakaan tiedä buddhalaisuudesta juuri mitään. Tämä oli sitä paitsi ensimmäinen kertani buddhalaisessa temppelissä - saati sitten lamalaisessa. Mutta palataanpa takaisin maaseudulle ja ah-niin-kauniiseen luontoon:
Hevosia arolla
Mukanani ei ollut englannin kielen sanakirjaa ja ilman sitä etn ymmärtänyt, mitä sana "steppe" tarkoittaa. Mutta englanninkielinen opaskirjani puhui kokoajan "Mongolian steppe sitä" ja "Mongolian steppe tätä". Siinä vaiheessa, kun lopulta pääsin näkemään "steppen" ei ollut kovinkaan vaikea arvata että kysehän on "arosta". Jos kaikille maailman aroille on olemassa prototyyppi, niin tämä se on! Pelkkää tasankoa joka suuntaan ties kuinka kauas ja vuoria horisontissa. Eikä muuta kasvillisuutta kuin kuivunutta ruohoa. Ja heinäsirkkoja oli joka paikassa. Kaikenlaisia heinäsirkkoja. Kaikenkokoisia heinäsirkkoja. Heinäsirkkoja, jotka pitivät erilaisia ääniä. Heinäsirkkoja, jotka lensivät. Heinäsirkkoja, jotka hyppivät. Pieniä heinäsirkkoja. Isoja heinäsirkkoja. Keskikokoisia heinäsirkkoja. Heinäsirkkoja, jotka kuulostivat samanlaisilta kuin suomalaiset serkkunsa. Heinäsirkkoja, jotka kuulostivat tikittävältä kaappikellolta. Heinäsirkkoja, jotka kuulostivat kuin jättiläinen olisi puhaltanut huuliensa välistä. Vihreitä heinäsirkkoja. Punertavia heinäsirkkoja. Harmaita heinäsirkkoja. Heinäsirkkoja.
Minusta oli hieman outoa nähdä kaikkien eläinten juoksevan vapaana aroilla. Jakkeja, hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia, kameleita ja koiria. Eläimet näyttivät itsenäisiltä, mutta aina silloin tällöin näkyi joitakin paikallisia paimentemassa niitä. Nämä ihmiset ovat todellakin niin aitoja paimentolaisia kuin vain olla voi. Heidän jurttansa on vedettävissä kasaan noin tunnissa ja pystytettävissä taas uudestaan yhtä nopeasti. Ihmiset olivat myös niin vieraanvaraisia, että. Ja jatkuvasti tarjottiin airakkia (käynyttä tamman maitoa), suolattua maitoteetä ja kotitekoista pontikkaa (jakinmaidosta). Kaikki oli juotavaa, mutta eri eläinten maidosta tehdyt erilaiset välipalat eivät oikein olleet minun makuuni. Olin myös iloinen, että en joutunut syömään liikaa mongolialaisittain valmistettua lammasta, koska mukanamme oli pääkaupungista ostetut omat eväät. Mongolian maalaiset eivät näyttäneet syövän muuta kuin lammasta ja erilaisia maitotuotteita.
Jakkeja
Neljä päivää tien päällä. Meitä oli seitsemän turistia, kaksi kuljettajaa ja kaksi opasta ja meillä oli hiton mukavaa! Nukuimme perhejurtissa, söimme piknikkejä ulkosalla ja päivälliset jurtissa, söimme lampaan sisälmyksiä, ratsastimme hevosilla, kalastimme kiväärillä, kävimme lumisotia, näimme jokia, vuoria ja aroa ym. Korkeusmittarini mukaan pääsin korkeimmillaan 2000 metriin asti, mikä oli pieni pettymys. Oppaamme olivat erinomaisia, opimme Tsingtalta ja Ikhalta monenlaisia asioita nykypäivän Mongoliasta. Kaikki tämä 20 dollarilla per päivä.
Tietysti myös sairastuin eikä siitä tarvinnut edes maksaa lisämaksua.
Palattuamme pääkaupunkiin perjantai-iltapäivänä, halusin kokeilla saunaa - olin todella likainen ja ilma maaseudulla oli ollut päivin öin varsin kylmä. Sauna olikin erinomainen! Todella harvoin Suomessakaan pääsee yhtä laadukkaisiin löylyihin. Sauna lämmitettiin hiilillä, mikä ehkä vaikutti asiaan. Joka tapauksessa otin liian pitkät löylyt, join liian vähän, söin liian paljon, vietin liikaa aikaa pihalla vähissä vaatteissa, lämmitin jurttaani liikaa ja - oksensin illalla. Seuraavana päivänä olo olikin kurja, kuume nousi lähelle 39 astetta ja en voinut tehdä muuta kuin nukkua. Onneksi naapurijurtassa oli kaksi lääkäriä, joilta sain hyviä vinkkejä sekä toisessa tuttuja, jotka suostuivat viemään korttini postiin (kiitos Henry, Jette, Joana ja Marcel!).
Koska tulin sairastuneeksi, en koskaan päässyt luonnonhistorialliseen museoon asti katsomaan dinosauruksia - niinpä olin myöhemmin sitäkin tyytyväisempi, kun pääsin näkemään niitä Beijingissä. Myöskin viimeiset 15.000 tögrökkiä jäi käyttämättä enkä myöskään päässyt hankkimaan korvikkeita mongolialaisesta kashmir-villasta tehdyille käsineilleni, jotka olin hukannut aroille... Minun piti myös käydä vaihtamassa voucherini matkalippuun herra Munkhtulgan luona, mikä ei ollut ihan helppoa siinä kunnossa.
Ai niin ja joo: jos ikinä eksyt Ulaanbaatariin, Gana's Guest House on erinomainen paikka yöpyä!
Taas yksi tavallinen sunnuntai-aamu...Mongoliassa - ja viimeiseni siellä. Olo on jo paljon parempi ja niinpä mieli tekeekin jo junalle hyvää vauhtia! Joudun eroon tutuistani ja tapaan uudet, aasialaiset hyttikaverini. Kun juna alkaa liikkua ulos Ulaanbaatarista, hyppään yläpunkalleni ja sanon Ni Hao alakerran vanhemmalle pariskunnalle sekä nuorelle tytölle viereisellä paikalla. 13 tunnin päästä olisin Kiinassa.