Takana on pitkä ja kiireinen päivä Moskovassa, kun olen yrittänyt nähdä yhden päivän aikana kaiken Kremlin ja Punaisen Torin ympäristössä. Nyt on sitten kiire.
Kello on 20.15 ja olen juuri hakenut reppuni Leningradski-aseman vartioidusta säilytyksestä ja seuraavaksi pitäisi kiiruhtaa takaisin Jaroslavski-asemalle ennen kuin klo 20.25 junani ehtii lähteä. Juoksen raput ylös takaisin asemahalliin ja kaadun. Ikävänpuoleinen ääni kertoo minulle, että matkaevääksi hankkimani pullo Baltika-olutta on hajonnut ja sisältö valunut ympäri tavaroitani. Hemmetti! Tätä ei tosiankaan olisi tarvittu, niin kuin tämä hitonmoinen hakkaava päänsärky ei olisi tarpeeksi. Joudun käyttämään sotkun siivoamiseen pienen hetken, joten tämän jälkeen alkaa olla ihan oikeasti kiire. Ehdin sentään matkalla napata uuden pullon Baltikaa sekä kolme litraa vettä matkaevääksi.
Kun lopulta pääsen junani luoksi se alkaakin liikkua lähes saman tien kun pääsen sisään - näyttää lähtevän tasan aikataulussaan. (myöhemmin sain todeta, että Siperian juna kulkee lähes koko ajan lähes minuutilleen aikataulunsa mukaan!) Pienen hakemisen jälkeen löydän oman vaununi ja hyttini, sanon zdrastviytye tyypille joka on hytissä, avaan olueni ja - nukahdan. Täällä ollaan, pitkällisen odottamisen ja valmistelun jälkeen matkustan lopultakin Siperian junassa; unelma toteutuu!
Kahdentoista tunnin jälkeen lopultakin heräsin. Oli lauantai-aamu jossain Sharjan ja Kotelnitshin välillä ja olin vielä 67 tunnin päässä kohteestani: Irkutskista. Ei kestänyt kovinkaan kauaa (n. kaksi sekuntia) tajuta, että minulla ja hyttikaverillani ei ollut yhtään yhteistä sanaa. Sen verran sentään sain selville, että hän oli bussikuski Siperiasta ja hänen nimensä oli Pjotr. Päiväkirjassani päätin kutsua häntä Petteriksi. Pikkasen enemmän aikaa (n. kaksi tuntia) otti selvitä, että hän halusi ruokkia minua koko matkan ajan ja että minun tulee ottaa vodka-paukku aina ennen ja jälkeen joka aterian. Mikäs siinä, ruoka oli ihan maittavaa - leipää jolla oli paksusti pekonia, munia, kurkkua, tomaattia, kanaa, kylmiä perunoita jne. - mutta minulla kyllä otti aikansa tyhjentää lasi raa-asta vodkasta. Joka tapauksessa oli hyvä juttu, että venäläistä ravintolavaunua ei tarvinnut käyttää kertaakaan koko matkan aikana.
Viiden ruplan seteli
Loppujen lopuksi 67 tuntia ei kestänyt niin kamalan kauan. Kulutin paljon aikaa katselemalla ikkunasta ulos, katsellen kovin suomalaisen näköisiä maisemia. Lisäksi sain luettua viidennen osan Ramses II:sta kertovasta romaanisarjasta ja tärkeimmät kohdat parista turistioppaasta. Vaunustani löytyi myös joitakin amerikkalaisia, mikä oli sikäli positiivista että edes välillä oli joku jonka kanssa vaihtaa muutama sana. Kaikki muut tuntuivat olevan venäläisiä ja puhuivat - tietenkin - vain venäjää, mitä itse taas ymmärrän vain muutaman sanan. Muissa vaunuissa olevat ihmiset taas olivat sen verran kaukana, että heitä edes näki kovin harvoin. Yksi vaunu oli täynnä esiintymismatkalla olevia balettitanssijoita, jotka harjoittelivat liikkeitään kapealla käytävällä siitä huolimatta, että juna puksutti täyttä kyytiä eteenpäin ja heilui sinne tänne!
Olin jonkin verran odottanut nähdäkseni udmurtteja, jotka ovat suurin suomalais-ugrilaista kieltä puhuva heimo Venäjällä. Juna pysähtyi Glazovissa ja Baljezinossa, mutta en juuri nähnyt muuta kuin kumisaappaissa astelevia vanhoja tätejä jotka pyysivät naurettavia hintoja leivistään ja leivonnaisistaan asemalla. No, toisaalta he näyttivät ihan tosissaan aika köyhiltä että kaipa heidän vuotuiset tulonsa tuplaantuvat siitä että saavat edes yhden leivän myytyä jollekin Siperian junan turistille...
Täytyy sanoa, että nämä kolme stressitöntä päivää junassa olivat todella rentouttavia!
Luonto ja taiga-metsät ehkä muistuttivat hyvinkin paljon kotimaata,
mutta Achinskin tapaiset kylät ja kaupungit eivät ollenkaan
Ennen kuin lähdin Suomesta ja Tampereelta, käytin aika paljon aikaa tutkien Siperian säätilastoja Niiden perusteella näytti siltä kuin syyskuu olisi vielä varsin lämmin ja syksy tulisi tosissaan vasta lokakuussa. Saavuttuani Irkutskiin kävi hyvin pian ilmeiseksi, että olin ollut kovasti optimistinen ja ennakko-odotuksillani oli hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa. Kahdeksalta aamulla oli +5 astetta lämmintä ja niin sumuista että oli hankala nähdä kadun toiselle puolelle. Onneksi aurinko alkoi paistaa aina joskus yhden aikaan iltapäivällä ja nosti kummasti myös fiiliksiä. Silti ensimmäinen hommani Irkutskissa oli löytää pipo ja kaulaliina. Pipon löytäminen oli helppoa. Kaulaliinan sitten huomattavasti vaikeampaa. Kävelin tuntikausia ympäri kaupungin keskustaa ja löysin tasan kaksi paikkaa missä myytiin kaulaliinoja. Siperiassa! Olin jo niin epätoivoinen, että olin vähällä ostaa parin sukkahousuja ja käyttää sitä kaulaliinana, kunnes lopulta löysin oikein nätin ja lämpimän punamustan kaulaliinan n. 25 markalla.
Hemmetin sumuista, kylmä, liian paljon liikennettä, ei turistipalveluja, autoilijoita jotka eivät välitä jalankulkijoista, ei hyviä ravintoloita (niin että jouduin syömään mitä löysin gastronomeista), ratikoita jotka on aina enemmän kuin täynnä, huonoa palvelua, ihmisiä jotka eivät edes yritä ymmärtää mitä sanot, kauppoja jotka myyvät vain naisten ja lasten vaatteita - siinä oli minun ensimmäisen päivän kuvani "Siperian Pariisista". Ei juurikaan piristänyt nähdä ihmisten asuvan sen näköisissä puutaloissa joiden voisin kuvitella olleen muodissa Suomessa 1800-luvulla. Osa niistä varmaan olikin siltä aikakaudelta, joskin jälkeen vuoden 1879 suuren tulipalon rakennettuja. 1800-luvun alussa Irkutskiin lähetettiin paljon korkea-arvoisia ihmisiä maanpakoon ja siitä muodostui Siperian pääkaupunki - osaksi myös siellä puhjenneen 'kultakuumeen' vuoksi. Kaupunki liitettiin rautatielinjalla Moskovaan vuonna 1898 ja nykyään siellä asuu n. 600 000 ihmistä. Siperian tärkeimmän kaupungin statuksensa se on sittemmin menettänyt Novosibirskille.
Vietettyäni kolme päivää lisää Irkutskissa aloin hieman paremmin mukautua ympäristöön ja jopa jollain tasolla ymmärtää miksi kukaan haluaa asua täällä. Siltikin tällainen iso kaupunki ei varsinaisesti ole mitä kaipaan rentouttavalta lomalta, joten suunnistin läheiselle Baikal-järvelle Listvjankan kylään. Keskiviikkoaamuna hyppäsin vanhan suomalaisen bussin kyytiin, joka vei sinne. (Olin jonkin verran yllättynyt, kun näin bussin ikkunassa suomenkielisen kyltin: "Varauloskäynti. Hätätilanteessa riko lasi oheisella vasaralla".) Jos majapaikkani emäntä Tatjana ei olisi kirjoittanut minulle kirjettä annettavaksi bussiaseman lipunmyynnissä, lipun ostaminen olisi varmaan vienyt koko lailla kauemmin aikaa.
Baikal...maailman vanhin järvi. Baikal...maailman syvin järvi. Baikal...20 % koko maailman makeasta vedestä. Baikal...olen aina halunnut nähdä sen! Ja siellähän seisoskelin vedessä ja uskoin vanhaa tarua, jonka mukaan tämä pidentää elinikääni viidellä vuodella. Uimaan ei juuri huvittanut mennä, vaikka sen oletetaankin antavan peräti 25 vuotta. 1620 metriä syvä tai ei; en siltikään siedä kylmää vettä.
Ensimmäiset ihmiset ketä näin järven rannalla olivat...no, erilaisia. He olivat ilmeisesti perhe - isä, äiti, kaksi teini-ikäistä lasta ja yksi pikku poika. He vaeltelivat kallioisilla mäellä järven rannassa ja kulkiessani siellä sain heidät kiinni. Maasto ei ollut mitenkään erityisen helppoa tässä kohtaa, koska mäki oli hyvin jyrkkä ja käytettävissä ei ollut kunnollisia polkuja. Isä istuskeli paikoillaan pienimmän kanssa, mutta muut jatkoivat eteenpäin pidemmälle kuin itse uskalsin. Sitten he pysähtyivät kukin eri paikoissa, kääntyivät kohti järveä ja alkoivat mutista. Vähän niin kuin lamalaiset munkit kun he rukoilevat ja opettelevat Buddhan kirjoituksia. Tätä tuntui kestävän ikuisuuden, ainakin pitempään kuin jaksoin heitä katsella. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän meikäläiseen mitään huomiota. En sitten tiedä, mahtoivatko olla jotain pyhiinvaeltajia vai mitä. Erittäin hämmentävää joka tapauksessa.
Käveltyäni aikani Listvjankan ympäristön metsissä ja kukkuloilla, huomasin pieneksi yllätyksekseni että en nauttinut siitä ihan niin paljon kuin olin olettanut. En tarkkaan tiedä miksi, mutta ehkä siksi että kaikki tuntui olevan kovin paljon samanlaista kuin kotonakin. Näin siitäkin huolimatta, että 80 % Baikalin ympäristön eläimistöstä ja kasvistosta pitäisi olla ainutlaatuista. Toki siellä oli vuoria ja kukkuloita mitä ei Suomesta löydy (ja tykkään vuorista todella paljon), mutta silti. Tapasin Listvjankassa samat amerikkalaiset, joihin olin törmännyt junassa. Heistä sai sen käsityksen, että olivat hyvinkin kokeneita matkailijoita ja yksi heistä kehui Baikalia kauneimmaksi paikaksi mitä on ikinä nähnyt. Mutta minusta ei silti tuntunut ihan siltä. Näin pohjoismaalaisesta näkökulmasta Baikal oli tavallaan kuin sekoitus joitakin osia Suomesta ja Färsaarista, maustettuna Norjalla ja Islannilla.
Ja tietenkin, vaikka järvi onkin syvyydeltään yhtä paljon kuin Roger Bannister ehti juosta neljässä minuutissa, eipä sitä maan päällä huomaa.
Irkutskin jälkeen järvi tuntui tietenkin koko lailla taivaalliselta, mutta kaipasin lisää ja niinpä palattuani kapunkiin alkoikin ajatus Mongoliaan pääsemisestä jo täyttää mielen!
Käytettävissäni oli kuitenkin vielä kaksi päivää Irkutskissa ja käytin ne lähinnä kävelemällä ympäriinsä sveitsiläisen Patrickin kanssa, joka ilmestyi samaan taloon jossa asuin. Suurimman osan ajasta olin ainoa vieras tässä talossa, josta Lonely Planet väitti että se olisi täynnä (sinne mahtuu 6 vierasta). Torstain jälkeen arvioin kävelleeni n. 100 km kolmen päivän aikana ja siltä se tosiaankin tuntui perjantaina, jolloin pidin "vapaata". Mieleni teki käydä myös pyöräilemässä, mutta valitettavasti fillarivuokraamon löytäminen kesti liian kauan. Vai onneksi? Taisin koko aikana nähdä kaksi tai kolme uskalikkoa, jotka uhmasivat kohtaloaan ja yrittivät selviytyä jollain lailla Irkutskin hektisessä liikenteessä!
Edes emäntäni herkulliset lätyt viimeisenä aamunani eivät pystyneet muuttamaan mieltäni - kaipasin edelleen Mongoliaan. Loppujen lopuksi, laskuttihan hän 115 markkaa per yö pienestä, lämmittämättömästä huoneesta missä ei saanut lämmintä vettäkään kuin satunnaisesti. Siitä huolimatta voin suositella tätä "Amerikansky Domia" Ul Ostrovski 19:ssä kenelle hyvänsä, joka ei vaadi luxusta. Irkutskissa melkein kaikki on halpaa, paitsi hotellit. Tässä kohtaa pitänee tunnustaa sekin, että eräänä päivänä kohelsin oikein kunnolla ja tahattomasti tiputin koko verhojärjestelmän lattialle huoneessani. Suurimman osan sain jotenkin parsittua kasaan ja huterasti asennettua paikoilleen vaikka reiät kiviseinässä olivatkin jo kovin kuluneet...Tatjana: anteeksi!
Toveri Lenin