|
RIIPPUMATTOMAT MINSKISSÄ 4.-9.12.2002
Valokuvat:
Matkaoppaita: Matkan valmistelut Jos muistamme oikein, ensimmäisenä ajatuksen Minskistä matkakohteena esitti Suvi mailissaan joskus syyskuussa. Ajatus viehätti heti, koska Matti oli silloin juuri tullut pieneltä matkalta Vilnasta, josta piti oikein kovasti. Valko-Venäjän ja IVYn pääkaupunki Minsk on vajaan kahden miljoonan ihmisen kaupunki vain vajaan 200 km etäisyydellä Vilnasta ja olisi tietysti kiinnostavaa nähdä millainen paikka se olisi. Mika ja Lepe olivat heti kympillä mukana. Mika haki tottuneesti tiedot kaikista viisumi- yms. vaatimuksista, kustannuksista ja aikatauluista ja rakensi niistä pari kolme erilaista aikataulumallia. Kohtalaisen yksimielisesti päädyimme ehkä yksinkertaisimpaan malliin, jossa matkustamme bussilla yöllä Tallinnasta Vilnaan, jatkamme sieltä suoraan bussilla Minskiin, jossa viivymme pari päivää, palaamme takaisin Vilnaan illaksi ja päiväksi ja lopuksi taas takaisin Tallinnaan yöbussilla. Näin säästäisimme vähän hotellikustannuksissa. Harkitsimme myös vaihtoehtoa, jossa päräyttäisimme bussilla suoraan Kaakkois-Eestin ja Lounais-Venäjän läpi Valkovenäjälle mutta se olisi vaatinut myös Venäjän viisumin hankkimista, joka ei innostanut. Baltiassa on helppoa liikkua bussilla. Bussit ovat mukavia, reittikartta kattava ja ovat ne ihan kohtuullisen edullisiakin. Eurolinesin bussiyhteys Tallinnasta Vilnaan, noin 10 tuntia, maksaa pyöreästi 30 euroa. Valko-Venäjälle on kahdenlaisia viisumeita; 72 tunnin transit-viisumi, sekä tavallinen turistiviisumi. Transit-viisumi maksaa noin 25 dollaria ja tavallinen 80 dollaria. Viisumin lisäksi on oltava joko valkovenäläisen lähettämä vierailukutsu taikka hotellin voucher. Käytännössä ilman isompia säätöjä hotellivoucherin saanee vain nk. Intourist-hotellista tai sitä vastaavasta, jotka ovat kaikki sieltä kalliimmasta päästä (~30$ / yö / henki). Jos matkustaa omin neuvoin ja yöpyy kotimajoituksessa tai halvemmassa hostellissa, on sääntöjen mukaan osattava käydä ilmoittautumassa poliisiasemalla. Kalliimmat hotellit hoitavat ilmoittautumisrutiinit asiakkaidensa puolesta. Kaikki viisumeiden ja lippujen ja hotellien hankintaan liittyvät rutiinit hoiti puolestamme Prima-Tours niminen toimisto (http://www.primatours.fi), joka on erikoistunut Venäjän matkailuun. Saimme erittäin hyvän palvelun emmekä epäröi suositella toimistoa. Eurolinesin bussilippuja olisi toki voinut hankkia itsekin Tallinkin tai Helsingin bussiaseman lipunmyynnin kautta (tosin Tallink kysyttäessä ilmoitti, että he eivät välitä Eurolinesin lippuja vaikka mainokset niin kertovat?). Valko-Venäjän viisumia ei saa Suomesta vaan passit on lähetettävä Tallinnaan. Kaikki matkaliput, ts. laiva- ja bussiliput, viisumi ja yöpymiset maksoivat yhteensä noin 300 euroa. Pääsisihän sillä rahalla tietenkin vaikka Las Palmasiin viikoksi. Keskiviikko 04.12.2002, Helsinki-Tallinna-Vilnan bussiasema Alkuperäinen ajatus oli lähteä Helsingistä Tallinnaan viiden aikaan iltapäivällä lähtevällä katamaraanilla, jolloin olisimme Tallinnassa ennen seitsemää illalla. Vilnan bussin lähtöaika Tallinnasta on jotain 21.40 joten aikaa olisi hyvin. Lähtöä edellisenä päivänä Anu Husu-Peltonen Prima-Toursilta soitti ja kertoi että meri on jäätynyt Suomen puolelta niin, että vain isot laivat kulkevat. Tämä tarkoitti sitä, että lähtömme aikaistuisi aamuvarhaisella lähtevään laivaan ja että meillä olisi koko päivä aikaa lampsia Tallinnassa. Tampereen delegaatio, Lepe ja Mika lähtivät Helsinkiä kohti kuudelta aamulla, eivätkä ilmeisesti olleet ainoita joiden silmät eivät olleet vielä täysin auenneet, konduktööri kommentoi luulleensa Lepeä ensin tontuksi lähtölaiturilla. Mitä lie naukkaillut pikkujouluissa. Helsingissä Matti tuli noutamaan tamperelaisia Länsisatamaan, josta lähdimme matkaan M/S Meloodialla. Laivalla vedimme väsyneinä aamupalaa ja matkakuume alkoi nousta... Tallinnassa olimme vähän neuvottomia aluksi, koska kukaan ei tuntunut keksivän, mitä oikein tekisimme Tallinnassa. Lepe ei ollut koskaan edes ollut Tallinnassa muuten kuin ohikulkumatkalla teatterifestareille Tarttoon. Matti ehdotti, että talsisimme aluksi hänen mielikahvilaansa nimeltä Majamokk vanhaa kaupunkia halkovalla Pikk-kadulla ja miettisimme siellä, mitä tekisimme. Mika ja Matti olivat yhtä mieltä siitä, että bussiasema sijaitsisi jossain rautatieaseman liepeillä. No ei sijainnut. Tallinn This Week-lehdykän kartasta löysimme bussiaseman ts. bussijaam, joka sijaitsee vähän keskustan eteläpuolella (lentoasema on eestiksi tietenkin lennujaam). Maiskuttelimme kahvilassa naurettavan halpoja - 7 kroonia/kpl - mutta taivaallisen hyviä leivonnaisia ja joimme teetä massut täyteen ennenkuin lähdimme kiipeämään Toompean mäelle katselemaan näkymiä. Kävimme rautatieaseman sisätorilla ostamassa matkaevääksi rieskan, pehmeän juustokimpaleen sekä peruna- ja riisipiirakat per nenä. Emme keksineet, mistä ja miten Tallinnan raitiovaunuihin voi ostaa lipun, joten matkustimme pummilla tsekkaamaan bussiaseman. Takaisin hampparoimme toki häveliäästi jalkaisin. Bussiaseman Eurolines-toimistossa huomio kiinnittyi tarjoukseen, jossa luvattiin Valko-Venäjän viisumi hintaan 350 EEK. Tämä vastaa karkeasti 20 euroa. Emme viitsineet alkaa kysellä oliko kyseessä ehkä transit- vaiko tavallinen viisumi, mutta jatkossa kannattaa toki yrittää tiedustella Valko-Venäjän viisumia Tallinnasta. Sitten lounastamaan. Estlitallin yläpuolelta löytyi kiva maalaishenkinen ravintola, Kuldse Notsu Körts (Dunkri 8, tel. +372 628 6567, stpeterbourg@schlossle-hotels.com), jossa sai mm. mainiota juustokuorrutettua peruna-sienivuokaa ja suolasilakoita. Mika valitsi juomaksi mahtavaa lämmitettyä hunajaolutta! Kun emme muutakaan keksineet menimme alkuillasta Viru-hotellin aulabaariin kuluttamaan aikaa ja pakoon kiristyvää pakkasta ennen bussin lähtöä. Bussimatka Vilnaan oli tapahtumaköyhä. Bussin penkeillä voi yrittää nukkua jos siihen kykenee. Mika ja Lepe nukkuivat hyvin, eikä Latviasta jäänyt montakaan öistä maisemaa mieleen. Matti ei pysty nukkumaan lentokoneessakaan, joten yö oli hänelle aika pitkä. Prkl! Torstai 05.12.2002, Minskiin Torstai-aamu valkeni harmaana Liettuassa. Aikataulujemme mukaan oman bussimme saapumisen ja Minskin bussin lähdön väliin jäisi tunti. Juuri rittävästi aikaa käydä vessassa, pestä hampaat ja hankkia jotain aamupalaa. Taas paha erehdys. Kesä- ja talviaikataulut olivat jotenkin menneet sekaisin tai sitten bussi vain jumitteli Vilnan aamuruuhkissa tavallista pitempään, joten hyppäsimme käytännössä suoraan yhdestä bussista toiseen, edes vessaan emme ehtineet. Tarvetta olisi kyllä ollut. Onneksi Liettuan raja-asemalle ja vessaan oli matkaa vain puolisen tuntia. Seuraavaksi olikin vuorossa Valko-Venäjän raja. Tiukan tuntuinen täti tuli bussiin keräilemään passeja. Kyseli meiltä jotain vouchereista. Matti näytti hotellin voucheria, mutta se ei kelvannut. Täti tiukkasi edelleen samaa, mutta emme vaan tajunneet, mitä hän halusi. Lepekään ei saanut selvää, vaikka osaa auttavasti venäjää. Kanssamatkustajamme alkoivat sitten tulkkaamaan. Yksi rouva kertoi saksaksi, että meillä pitäisi olla jonkinlainen uusi maahantulovoucher. Sellaista ei pystyisi kuulemma edes ostamaan rajalta, joten siinä me sitten olimme ja mietimme, että taisikin tulla Vilna-viikonloppu. Me koitimme kaikille selittää, että kukaan ei ollut meille kertonut asiasta yhtään mitään ja että olimme ihan vilpittömästi tietämättömiä. Täti tuli sitten ilmeettömänä takaisin ja alkoi jakamaan passeja. Sen enempää selittelemättä hän antoi meillekin passit takaisin ja lähti pois. Kaikki bussissa katsoivat meitä ja hymyilivät meille helpottuneena. Meillä oli mukava tunne, koska ilmiselvästi bussin väki oli mielissään siitä, että tulimme vieraaksi heidän maahansa. Vasta jälkeenpäin tajuttiin, että kukaan ei ollut kiinnittänyt kenenkään matkatavaroihin mitään huomiota vaikka monessa oppaassa kirjoitetaan, että rajalla voi pahimmillaan kulua koko päiväkin kasseja tutkiessa. Minskiin saavuttiin alkuiltapäivästä. Hotelli Orbita (Pushkina ave. 39, puh. +375-17-252-39-33) löytyi helposti metron avulla. Suihku ja lyhyt lepo ja sitten hämärtyvään kaupunkiin ensivaikutelmia hankkimaan. Pakkanen kiristyi ja tuuli oli kova. Mika toimi kartanlukijana, karttanaan Lonely Planetista kopsattu epätarkka sivu. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomio siisteyteen. Roskia ei ole kaduilla ja paikat ovat pääsääntöisesti hyvässä järjestyksessä. Ihmiset tuntuvat olevan hiukan vähemmän välittömiä kuin Venäjällä. Kukaan ei tule omin päin puhuttelemaan, myymään jotain tai vaihtamaan rahaa, kuitenkin ihmiset tuntuvat olevan hyvin ystävällisiä ja avuliaita. Kertaakaan emme tunteneet oloamme vähimmässäkään määrin turvattomaksi tai edes epävarmaksi. Suomalaiselle mörrimöykylle tällainen meno sopii mainiosti. Toisessa maailmansodassa kuoli joka neljäs valkovenäläinen ja 90 % Minskistä tuhottiin sodassa aivan pölyksi. Rakennukset ovat siis kohtalaisen uusia ja hyväkuntoisia - 1974 Minsk nimettin Neuvostoliiton sankarikaupungiksi ripeän jälleenrakennustyön ansiosta. Yleinen tyyli on Stalinin suosima mahtipontinen neoklassismi, jossa rakennukset näyttävät olevan tehty jättiläisille. Pääkatu Francyska Skaryny (aka Prospekt Francisca Skorinyj) on suorastaan leuat loksauttavan upean näköinen iltavalaistuksessa. Bulevardit ja valtakadut eli prospektit ovat leveitä, puistot ja aukiot suuria aitoon neukkutyyliin. Virallisissa rakennuksissa on edelleen fasaadissa tuttu CCCP-logo. Venäjällä ei niitä enää juuri näe. Myös Leninin patsaita näkee siellä sun täällä. Etsimme hehkutetun panimoravintolan Rakovski Brovarin (Vitebskaya 10, puh. +375 17 206 6404, http://www.brovar.by/), joka on suuri metsästysmajatyyliin sisustettu perinneruokaa, kalaa ja äyriäisiä sekä omia oluita tarjoava paikka. Istumme massiivisen puupöydän ääreen ja tilaamme shshii-kaalikeittoa ja bortshia sekä tietysti olutta. Mikan ruoka - mitä sitten lienikin - tarjoillaan hämmentävästi vasta pöydässä suoraan pannusta lautaselle annosteltuna ja koostuu n. 100-prosenttisesti lihasta ja rasvasta. Lepen "vegekaalikeitossa" on tarjoilijan lupaamien sienten lisäksi myös lihaa. Ulkona on niin hyytävää, että päätämme lämmikkeiden olevan täysin oikeutettuja. Pääkadulla on prameita kahviloita, joista valitsemme Café Beben. Järjettömän korkeassa kahvilasalissa nautimme kakkua, vanukasta, espressoa, teetä, flunssalääkkeitä ja ties mitä hyvää. Kävelemme Minskin keskusaukiolla sekä Voiton aukiolla (Victory square), jossa on suuri 2. maailmansodan muistomerkki, jonka edustalla palaa ikuinen tuli ja sen alla olevalla metroasemalla, jonka neukkutaide on aivan klassista kamaa! Päivän päätteeksi bongaamme JFK:n ampujaksi mainitun Lee Harvey Oswaldin entisen asunnon. Lee Harvey nimittäin loikkasi Neuvostoliittoon (Suomen kautta!) 50-luvun lopulla, työskenteli Minskissä radiotehtaassa, nai venäläistytön ja loikkasi sitten hänen kanssaan takaisin USA:an. Aikamoinen veijari. JFK:n murhamysteerin ratkaisi sittemmin Timo T.A. Mikkonen. Ainakin hän on itse sitä mieltä. Sitten takaisin hotelliin. Yöllä taksien ovet paukkuvat ja humalaiset puhuvat kovalla äänellä hotellin yökerhosta poistuessaan. Perjantai 06.12.2002, Suomen itsenäisyyspäivä, Minsk Herättiin ekan yön jälkeen Minskissä intoa täynnä: tänään olisi koko päivä aikaa tehdä mitä ikinä haluttaisiin eikä juuri mitään ennakkosuunnitelmia! Ensimmäinen hotelliaamiainen sisälsi puuroa, leipää, yllättävän juotavaa kahvia, litteisiin suorakuutioihin leikattua sianihraa, juustoa, mehua ja pullaa. Huomasimme, että hotellin viides kerros, jossa majailemme, on remontoitu ja sitä selvästikin säästellään ulkomaalaisille arvovieraille. Hotelli on koristeltu venäläisen estetiikantajun mukaisesti kimmeltävillä koristeilla ja tietenkin vuotta 2003 hehkuttavilla pakkasukon kuvilla. Venäläisen kulttuuripiirin alueella kun ei perinteisesti odoteta joulua ja joulupukkia vaan uutta vuotta ja pakkasukkoa. Mentiin metrolla keskustaan, missä huomion kiinnittää väkisinkin paikallisten pukeutumistyyli. Karvahattujen, nahkatakkien ja turkkien määrä on jopa pakkaseenkin nähden hämmentävä. Metroasemalla ja alikulkutunneleissa on kosolti babushkoja myymässä konsertti-, teatteri- ja sirkuslippuja. Saamme idean mennä illalla sirkukseen, sillä liput ovat halpoja. Käytiin Prospekt F. Skorinyj'n varrella GUMissa (Gasudarstvennyj Universalnyj Magasin eli Valtion Tavaratalo) ja kirjakaupoissa (Tsentralnyj kniznyj magazin eli Keskuskirjakauppa, Prospekt F. Skorinyj 19). Lepe osti valkovenäläisen sympaattisesti kuvitetun satu- ja lorukirjan, Matti osti todella hienon Minsk-kuvakirjan. Se maksoi varmaan kahta euroa vastaavan summan. Mikallekin löytyi pieni Valko-Venäjän tietopakettiläpyskä. Hieman pienemmästä putiikista ostimme limuja, olutta ja karkkia paikallisten makuelämysten toivossa. Niitä saimmekin. Lounasta syötiin saman kadun varrella ravintolassa, josta jokin opaskirja oli hehkuttanut, että se on jonkun edistyksellisen kansallissankari Franciscan (siis joku feministi?!) nimikkoravintola, U Francisca Café (Prospekt F. Skorinyj 19, tel. 222 48 02, franciska@tut.by). Franciska osoittautuikin mieheksi, jonka vahafiguuri koristi ravintolan porrasaulaa. Matti syö bortshia ja jotain kosmisen pahaa vegemössöä, Mika blinejä, Lepe jotain keittoa ja dzyadia eli rusina-omanapiirakkaa. Ruokajuomaksi saamme mm. teetä. Käydään stadionin ympärillä olevilla markkinoilla. Karvahattuja! Lisää karvahattuja! Mika haluaa vielä käydä tällä yhdellä entisen Neuvostoliiton alueen upeimmista stadioneista ottamassa valokuvia ja Lepe ja Matti suuntaavat siksi aikaa Minskin taidemuseoon (Belarusian State Art Museum, ulitsa Lenina 20). Esillä on maalaustaidetta ja alakerrassa erittäin suuri tilapäinen postimerkkinäyttely. Mikan saavuttua museovisiitti saa hupaisan käänteen: Lepen julkiset hilpeyden- ja hellyydenosoitukset museon aulassa kirvoittavat museovahtina toimivalta babushkalta raivonpuuskan. Mummo tulee avautumaan halailijoille ja puheentulvasta saa nippa nappa selville "Tämä on museo! Voitte mennä muuanne hinkkaamaan toisianne!". Ilmeisesti valkovenäläisessä museossa on syytä käyttäytyä hillitymmin kuin jossakin keskivertokiasmassa. Pimeän jo tultua käytiin "vanhassa kaupungissa", joka on sodan hävityksen perusteellisuudesta johtuen varsin vaatimaton esitys minkä tahansa muun kaupungin vanhaan osaan verrattuna. Mika otti huolella valokuvia hassulla nunnasaarella, jolla oli hieno miliisin vartioima monumentti. Monumentin sisään pystyi menemään ja sitä ympäröi upeat näköalat veden yli vastarannalla pimeydessä loistaviin rakennuksiin. Mikan viipyminen monumentin sisällä valokuvauksen ihmeiden pauloissa kesti sen verran pitkään, että miliisin piti oikein käydä tsekkaamassa mitä siellä oikein tapahtuu. Illalla mentiin itsenäisyyspäivän huipennukseksi Minskin valtiolliseen sirkukseen (http://www.circus-minsk.com/). Nuorallatanssijoita, klovneja, trapetsitaiteilijoita, tanssityttöjä, koulutettu hevonen, karhuja, koiria, elefantteja... show on kornin säkenöivä ja viihdyttävä. Sirkuselämyksen jälkeen käytiin pizzalla loistavassa italialaisessa, syötiin ja juotiin yltäkylläisesti. Matti antoi unohtumattoman Mae West -henkisen elämänohjeen nuorelle parille hieman konjakkia nautittuaan: "Kokeilkaa kaikkea elämässä, ettette jää katumaan". Mika ja Lepe nyökkäilivät posket punaisina ravintolan sisäilman kuumuudesta. Aterian jälkeen oli karuakin karumpaa siirtyä jälleen kasvojanipistelevään pakkasyöhön. Päätimme napata suosiolla ravintolan edustalta pirssin, ja taksikyyti takaisin hotellille olikin Minskin näyttävässä valaistuksessa melkoista hemmottelua. Lepe antoi kuskille roiman juomarahan ja kieli taipui venäjäksi sanomaan "Eta ravno" ("se on yhdentekevää") kun piti sanoman "Eta rovna" ("se on tasaraha"). Ostimme vielä hotellin yökioskista paikallisen lehden ja katselimme toiveikkaana leffa- ja teatteriaikatauluja, ennenkuin uni sai otteen. Lauantai 07.12.2002, Minsk-Vilna Toinen aamu Minskissä. Lepen flunssa alkoi tehdä tehtäviään, ääni oli lähtenyt melkein kokonaan. Aamiaisesta oli pieni variaatio: ei puuroa vaan sen sijaan pannukakku ja raejuuston kaltaista matskua, ja ihran sijaan taisi olla aladoobia tai lihaleikkelettä. Kävelimme kaikki kantamukset selässä kaupungille ensin metrolla matkaa lyhentäen. Museoista oli vuorossa Minskin sotamuseo, jonka sisäänkäyntiä etsiessä meni useampi tovi ja viimein Lepen oli pakko turvautua ääni pihisten venäjää puhuvan univormupukuisen vartijan apuun. (The Belarusian State Museum of the Great Patriotic War, Pr. Franciska Skorinyj 25 A, http://nacbibl.org.by/war_museum/en/). Harhailu osoittautui hyvinkin museovisiitin arvoiseksi! Esillä oli tiukkaan koko museon seinäpinta-alan laajuudelle ahdettuna toisen maailmansodan aikaista esineistöä: aseita, karttoja, asiakirjoja, valokuvia, julisteita, panssarivaunu, vaatteita, viestintävälineitä, lääkintätarvikkeita... Menimme toistamiseen hyväksi havaittuun Café Bebeen, jossa Mika ja Lepe ottivat mittaa siitä, kuka saa näyttävimmän kakkupalan. Mika taktikoi valitsemalla saman pähkinäkakun kuin Lepe edellispäivänä, mutta Lepe voitti - taas - tilaamalla erinomaistakin loistavamman black forest -suklaa-kirsikka-kermakakun. Minsk on todellakin melkoinen makean ystävän paratiisi... Bussiasemalla ("Vostochnyj") syötiin lihatäytteisiä piirakoita, suklaapatukoita ja kahvia. Lepe osti tavalliseen tapaansa viime hetkellä postikortteja ja koska postimerkkejä ei tietenkään saanut aseman kioskista, piti nopeasti kirjoittaa kortit ja käydä juoksuretkellä postitoimistossa, joka oli onneksi kohtuullisen lähellä bussiasemaa ja toisekseen oli vielä lauantai-iltapäivänä auki. Valkovenäläisessä postikonttoribyrokratiassa ei ollut muuta kummallista kuin valtavat jonot ja lievä turhautuminen, kun muutaman minuutin jonottamisen jälkeen saikin selville että ulkomaanposti täytyy jättää aivan eri tiskille. Bussia etsittiin hieman ja se löytyikin lähes vaikeuksitta. Matka kulki jälleen halki valkovenäläisen maaseudun sekä pienten kaupunkien ja kylien, mm. Ashmyanyn. Liettuan rajalla seuraamme miten Valko-Venäjältä kyytiin tulleet mummot säntäävät tax free -myymälään viinaostoksille ja piilottavat pullot runsaanpuoleisiin hameisiinsa sekä salakuljettavat ne rajan yli. Liettuan puolella sitten avataan pullo mummoon ja juhlistetaan lauantai-illan lisäksi onnistunutta myyntimatkaa Liettuaan. Kuten edelläolevasta saattaa päätellä, rajamuodollisuudet olivat tällä kertaa varsin vähäiset. Liettuan puolella Lepe bongasi bussista poitsun, joka matkasi ison levylaukun kanssa ja päätteli tämän dj'ksi. Tarkemmassa kuulustelussa heppu osoittautui moskovalaiseksi house-dj'ksi, joka oli menossa keikalle Vilnaan asti ko. illaksi! Lepe sai selville klubin nimenkin, mutta emme kuitenkaan ehtineet etsiä paikkaa Liettuan pääkaupunkiin perille päästyämme, joten matkatoverimme esiintymistaidot jäivät toteamatta. Lauantai-iltana tultiin Vilnaan, käveltiin bussiasemalta tunnelmallisesti iltavalaistun keskustan eteläosan halki hostellille (Litinterp Guesthouse Vilnius, Bernardinu Gatve 7-2, http://www.litinterp.lt), joka on aivan Vilnan vanhan kaupungin keskustassa. Muistikuvat Vilnasta alkavat palailla kaikkien mieleen ja tuttuja paikkoja löytyy koko ajan. Hostelli on erittäin siisti ja viihtyisä ja isäntä puhuu hyvää englantia. Huoneissa on lämmin puusisustus ja ihanat vuoteet, hostelliksi kodikasta. Matti riemastuu paluustaan Vilnaan ja onnistuneesta Minskin matkasta niin valtaisasti, että äityy tarjoamaan Mikalle ja Lepelle illallisen pääkadun varrella olevassa italialaisravintolassa. Erinomaisen maittavien alkuruokien, pastojen, pizzojen, punaviinien, jälkiruokien ja kahvien jälkeen varmaankin kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Vilna on sillä hetkellä maailman paras paikka. Hostellille palattua Matti nauttii kirjasta ja konjakista, Mika ja Lepe käyvät mahtipakkasessa yökävelyllä yliopiston, katedraalin ja vanhan kaupungin ympäristössä. Sivukujilla vain kissat tuntuvat olevan selvin päin. Sunnuntai 08.12.2002, Vilna-Tallinna Kello herättelee yhdeksän aikoihin ja edessä olisi kokonainen päivä Vilnassa. Litinterp toimittaa meille hienot aamiaiset huoneen oven taakse ja pääsemme nauttimaan aamiaista vuoteessa. Matkan rasitukset ja pitkään valvottu edellisyö pistävät laiskottamaan kovasti muita paitsi Mattia, joka hilppasee heti aamiaisen päälle pyörimään ympäri cityä. Jo tässä vaiheessa tiedettiin, että koko päivästä tulee laiska ja verkkainen - mutta mitäs siitä. Saapa ainakin olla laiska ja verkkainen Vilnassa! Käymme katedraalissa (Arkikatedra Bazilika, Katedros 1) kuuntelemassa kirkkomusiikkia viidenkymmenen mummon seassa. Sunnuntaina kovin moni paikka on kirkkoja lukuun ottamatta kiinni, joten päivä menee lähinnä käveleskelyn, kahvittelun ja syöpöttelyn merkeissä. Vilnan vanhaa kaupunkia kyllä kelpaa tepastella ristiin rastiin vaikka miten paljon, tosi viehättäviä katuja on siellä. Lepe yrittää turhaan löytää avointa antiikkiliikettä (emme siis pääse kantamaan pienen henkilöauton kokoista gramofonia Suomeen) ja Mika palelluttaa varpaansa Liettuan purevassa pakkasessa. Lounaalla The Pubissa (The Pub prie universito, Dominikonu g. 9, http://www.pub.lt) innostumme tilailemaan ruokalajin toisensa perään eikä kaikkea ole mitään mahdollisuutta saada mahtumaan vatsoihimme. Kasviskeittoa, nachoja, uppopaistettua mozzarellaa, raviolia ja kasvis-nuudelimuhennosta kiikutetaan pöytään niin että ajatus uudelleen ruokailemisesta lähimmän viikon aikana alkaa tuntua etovalta. Yliopiston läheisyydessä sijaitseva pub-ravintola tuntuu olevan expattien suosiossa ja naapuripöydässä käydäänkin vilkasta englanninkielistä keskustelua seksuaalisuuden merkityksestä ihmisen evoluutioon. Ei siinä mitään. Lepe oli edellisellä Vilnan keikallaan tutustunut keskustassa omaperäisessä kommuunissa, Barbora-squatissa asuviin paikallisiin (valokuvaaja-DJ Deivis, kansalaisaktivisti-punkkari Vika ja buddhistit koruseppä Lena ja miehensä Radja). Jännityksellä kävimme setvimässä vieläkö kommuuni on olemassa. Talo toki löytyikin, mutta jo ovikellon ulottuville pääseminen vaati rauta-aidan yli kiipeämistä. Niinpä ei ollutkaan enää suuri yllätys, että kolkutteluihin ei kukaan vastannut. Joten jäi sitten tämä iloinen jälleennäkeminen kokematta. Höh. Päivän kohokohdaksi nousee kuitenkin modernin taiteen näyttely, josta bongaamme ascii-taiteeseen keskittyneen huoneen. Heti ovella on hauska yllätys, kun kamera kuvaa sisäänsaapujista videokuvaa asciina edessä näkyvälle ruudulle! Thomax Kaulmannille kuuluu kiitos tästä mestariteoksesta. Kaikkia seinällä esillä olevia ascii-kuvia voi surffailla myös yhdellä viidestä näyttelytilassa olevasta tietokoneesta. Lepe tulee huomanneeksi, että ko. koneessahan on Internet-yhteys ja hups-heijaa, kohta näyttelyä onkin laajennettu kahdella ascii-kekkosella! Ei kulu montakaan sekuntia kun kekkosia jo videokuvaillaan tiiviisti ja pisteenä iin päälle museon henkilökunta käy lisäämässä kuvat pysyvästi tähän virtuaalinäyttelykoneeseen. Ja löytyyhän tämä toki netistäkin osoitteessa http://www.asco-o.com/ . (katso oikealta -02.12.08 -alkuiset linkit) Ehkäpä ne jo tänä päivänä ovat ehtineet seinälle paperiformaattisinakin? Ken käy Vilnassa viimeistään 19.01.2003, se näkee! Paikka on nimeltään "Contemporary Art Centre" (Siuolaikinio Meno Centras, Vokieciu 2, http://www.cac.lt). Iltaa kohti Vilnan kelit alkoivat käydä yhä hyisevämmiksi ja ulkosallaolo ei juuri inspiroinut. Kun Matti ja Mikakin alkoivat saada samaan aikaan ensimmäisiä flunssan oireita, niin loppuilta menikin lähinnä kolmen sairaan matkalaisen lepäillessä ja kerätessä voimia Tallinnan yöbussimatkaa varten. Sen verran ei energiaa possessa ollut, että olisimme jaksaneet kävellä asemalle. Sen sijaan saimme todeta, että taksimatka katedraalin vierestä bussiasemalle maksaa n. 11 litaa (3,20 euroa). Bussissa Mika alkaa välittömästi terrorisoida ympäristöään olemalla vähällä pommittaa takana istujaa puolentoista litran limupullolla, jonka huonosti hyllylle sijoitti. Hyvää jatkoa Minskin bussin tapahtumille, jolloin Mikan epästabiilisti sijoitettu reppu putosi kesken matkan hyllyltä erään tädin niskaan. Muutoin matka menee leppoisasti eikä raja-asemilla tarvitse onneksi kertaakaan nousta bussista ulos. Maanantai 09.12.2002, Tallinna-Helsinki Kotiinpaluupäivästä on kovin vähän kerrottavaa. Matti sai hälytyksen työmaalle ja erkani muista heti bussin saavuttua Tallinnan satamaan aamuvarhaisella. Sieltä jatkoi helikopterilla(!) kohti Suomea saman tien hän, muiden jäädessä vielä tallustelemaan viiden tunnin ajaksi Tallinnan katuja. Aika kului lähinnä pelmenien, teen, antiikkikauppojen ja Depeche Mode -baarin olemassaolon ihmettelyssä. Laivamatka Finnjetillä Suomenlahden yli oli yhtä antoisaa kuin aina. Kyllä me suomalaiset "porot" ollaan sitten viihdyttävää sivustaseurattavaa. :)
-- Matti, Lepe ja Mika |