« Monta valokuvaa | Main | Sijainti »
tammikuu 20, 2005
Welcome to the Jungle!
Danau Toba on mahtava paikka!
Mutta tanne oli pitka matka Kuala Lumpurista. Pitka ja uuvuttava. Kyllahan sen etukateen tiesin, mita Indonesiassa maitse matkailu tarkoittaa, mutta silti vaan oli nakojaan pakko paasta tanne eika jaada lohoilemaan vaikkapa Cameron Highlandsille viikoksi. Tosin tama on niin hyva mesta, etta ehka tama jopa oli kaiken vaivan vaarti.
Kolme ensimmaista paivaa menivat tyystin paikasta toiseen siirtymiseen. Bussi KL:sta Penangiin kesti viisi tuntia, mutta oli oikein mukava kyyti. Matkalla stopattiin jopa syomaan 40 euro-sentin hintaista mie gorengia. Georgetown Penangissa oli jokseenkin sekava paikka alkuun, mutta sen verran pieni etta aika pian paasin jyvalle. Malesialaiset tuntuivat olevan taalla maineensa veroisessa maarin epakohteliaita. Hommat kylla hoidetaan, mutta mitaan ylimaaraista ei tehda. Kuten kiitoksia tai hymyja tai tarkkoja ohjeita.
Laivayhtion toimistossa myivat lipun heti seuraavalle aamulle Medaniin, Sumatralle. Suomi naytti olevan yksi niista onnekkaista 21 maasta, joiden passin haltijat saavat Indonesian viisumin maahan saapuessa. Eika maksakaan kuin 25 dollaria ja sinnikkaan yrittamisen jalkeen loysin lauantaina alkuillasta jopa rahanvaihtajan kaupungista. Loppuilta sujui kulinaaristen nautintojen keskella intialaisessa ravintolassa tandoorista ja mansikka-lassista nautiskellen.
Laivamatka Medaniin piti kestaa nelja tuntia ja luulin pystyvani jatkamaan Medanista eteenpain jo saman paivan aikana. Mutta tietysti Indonesiassa matkailu kestaa aina kauemmin kuin luulisi. Laiva lahti ensin puoli tuntia myohassa, matka kestikin 5,5 tuntia ja vaikka paasin immigraatiosta suoraan lapi niin bussissa piti odottaa toista tuntia kun muut viipyilivat siella. Kun viela matka satamasta Medaniin kesti tunnin sekin, niin saavuin perilla paivan jo alkaessa laskea mailleen. Oli siis pakko jaada Medaniin yoksi, vaikka nain heti etta en pida tasta kaupungista.
Indonesialaiset suurkaupungit tuntuvat olevan kaikki yhta kaoottisia. Aikaisemmin olen kokenut Jakartan, Bandungin ja Surabayan ja Medan asettuu sekavuudessaan ihan sinne Jakartan tasolle lahes. Liikenne on aivan kasittamaton. Joka hetki joka puolella huristaa valtava maara autoja, mopoja, fillaritakseja, busseja, kuorma-autoja, bemoja, opeletteja ja ties mita. Meteli alkaa rassata varsin akkia ja helle on armoton. Ei kiva paikka ainakaan kun ei tunne kaupunkia. Loysin kuitenkin suuren moskeijan, jonka vieressa oli hotelleja ja sielta 8 eurolla ilmastoidun huoneen. Huikea hinta takalaisittain, mutta ainakin siella pystyi nukkumaan hyvin. Hotelliin astellessani ovella kaveli vastaan kissaemo kuollutta poikasta raahaten. :( Hengissaolevia pentujakin pesueesta naytti sisalla kuitenkin vilistavan.
Taalla on todella paljon kissoja vahan joka paikassa. Nayttaisi, etta vaikka ne ovat tavallaan lemmikkeja, niin kukaan ei niita ruoki tai muutenkaan pida huolta, vaan ne vaan pyorivat jaloissa ja etsivat itse ruokansa. Se ei tosin ole mikaan ongelma, indonesialaiset kun heittavat roskat aina sinne missa ne tarpeettomiksi sattuvat tulemaan, joten jateruokaa piisaa yhdessa jos toisessakin nurkassa.
Kun kavin katsomassa moskeijaa lahempaa, niin vastaan kaveli yksi miljoonista "hello mister" -huutelijoista. Tama osoittautui kuitenkin paremminkin englantia taitavaksi ja kuultuani etta olen Suomesta vastasi silla sekunnilla etta "kiitos!". Huh. Aloin miettia, etta missa oikein olin: Teneriffa? Ei. Palma de Mallorca? Ei. Medan? Kylla! Miten ihmeessa joku satunnainen sumatralainen voi tuosta vaan lonkalta tietaa miten Suomessa kiitetaan? Ennen kuin ehdin kysella asiaa enempaa, kaveri oli jo kadonnut ties minne ihmisvilinaan.
Medanista matka jatkui seuraavana paivana bussilla kohti Bukit Lawangia. Tuskainen matka, kun en ole naihin ahtaisiin, kuumiin ja meluisiin busseihin tottunut, mutta alle neljan tunnin paastiin perille. Paikallinen opas, Edi, yhytti mut jo bussissa ja opasti perille. Kertoi samalla mita taalla on tapahtunut vuosi sitten. Bukit Lawang sijaitsee keskella sademetsaa, jota asuttavat mm. erittain harvinaisiksi kayneet orangit. Kylan vieressa virtaa joki. Joen ylajuoksulle oli vuosien saatossa muodostunut kaatuneiden puiden tukkimana valtava jarvi. Vuosi sitten tama puiden aiheuttama pato oli purkautunut ja koko jarvi oli tullut valtavalla voimalla virtaa alas suoraan Bukit Lawangin kylan paalle, kello 22 eli pilkkopimeaan aikaan. Koko kyla tuhoutui ja 700 asukkaasta 300 kuoli.
Sanomattakin selvaa, etta monikaan turisti ei sen jalkeen ole Bukit Lawangissa kaynyt. Tuskin olisin tullut minakaan, jos olisin taman etukateen tiennyt. Mutta nyt olin paikalla ja majoituin Edin opastamana yhteen neljasta uudelleen rakennetusta majatalosta (ennen niita oli 26). Muita vierailijoita ei juuri nakynyt. Edi lupasi vieda minut seuraavana paivana sademetsaan trekkaamaan ja orankeja katselemaan. Pian perille saavuttuani illansuussa ilman valtasi aivan jarjettoman kova rankkasade. Tama tosiaan on sademetsaa tama alue, en ole niin kovassa sateessa ollut ja sita kesti aamukolmeen asti.
Poikkesin iltapalalle naapurimajatalon ravintolaan (sateen jumittamana) ja sain nauttia banaani-suklaa-pannaria paikassa, jonka katossa roikkui lepakko, lattialla pomppi sammakko, seinilla vilisti gekkoja ja jaloissa hyori tietysti kissaperhe. Mahtavaa!
Seuraavana paivana trekkasin Edin kanssa 4,5 tuntia viidakossa. Mahtava kokemus! Hikea pukkasi kylla siihen malliin etten ymmarra mista sita niin paljon piisasikin, mutta (puoli)villien orankien touhuja oli mahtavaa seurata aivan vieresta. Ensin loysimme nuoren, hiljattain emon jattaneen kaksikon joka oli rakentanut pesan korkealle puun latvoihin. Edi houkutteli heita banaaneilla alas (mika tietysti on kiellettya, mutta Indonesiassa kun ollaan...) ja toinen tulikin rohkeasti niita kadesta noukkimaan. Seurasin tapahtumaa vieresta enka tahtonut kasittaa, etta siina se elukka nyt on minka takia olen tanne asti raahautunut. Isompi naista kahdesta naaraasta tuntui kovasti ujostelevan eurooppalaista seuraa eika uskaltanut laskeutua alas asti lainkaan.
Myohemmin tormasimme viela lastaan kantavaan aiti-orankiin, seka olimme kirjaimellisesti tormata yhtakkia puusta polulle eteemme hypanneeseen yksiloon, joka kuulemma on kovin aggressiivinen ja oli kolme paivaa aiemmin hyokannyt jonkun paalle. Onnistuimme kuitenkin pakenemaan paikalta omia jalkiamme seuraten ja jatkoimme matkaa muita polkuja pitkin.
Orankien lisaksi sademetsassa piisaa vaikka mita mielenkiintoista nahtavaa ja kuultavaa. Hyonteisten aanet pauhavat jatkuvasti ymparilla, joistakin aivan pikkuruisista sirkoista lahtee aivan mahdottoman kova kalkatus. Loysimme myos pienen yhdyskunnan pikku apinoita, jotka vissiinkaan eivat olleet marakatteja kuten ensin luulin, vaan makakeja. Ananaspuutakaan en ollut ennen nahnyt, aloe verasta puhumattakaan. Alueella on myos paljon kumipuita, joiden pintaan on viilletty ura ja kumi valuu alhaalla nokottavaan kuppiin. Mutta oljypalmu on se, jota taalla varsinaisesti viljellaan ja paljon.
Edille oli edellisena paivana syntynyt poika ja ihmeekseni han kutsui iltapaivalla kotiinsa tata katsomaan. Ohhoh, en muista etta ennen olisin 1-paivaista lapsukaista nahnytkaan... Siella se hiljakseen nukkui olohuoneen lattialla koreasti puettuna, yhden jos toisen sukulaisnaisen hellassa huomassa. Harmi ettei talle reissulle tietysti sattunut kameraa mukaan (vaikka Edi sanoi etta on tarkeaa ottaa se mukaan siina vaiheessa kun en viela tiennyt minne ollaan menossa). Teeta tarjottiin seka sen kanssa siivu ruskeaa sokeria, joka maistui hieman halvalta. Siis silta makedonialaiselta halva-makeiselta, en tarkoita etta halpahintaiselta! Taalla on hauska tapa tarjoilla tee lahes kiehuvan kuumana, mutta kaataa sita vahan kerrallaan asetille jossa se jaahtyy nopeammin ja nauttia hissukseen siita.
Toinen yo Bukit Lawangissa oli hieman pelottava. Sade oli jalleen hurjan rankka ja joen pinta tuntui nousevan uhkaavaa tahtia. Aamulla huomasin, etta piha oli taynna vetta mutta ei onneksi kuin saarensyvyista. Vastarannalla valtio rakensi kylaa uudelleen ja aamiaispoydassa huomasimme, etta siella oli yksi talo romahtanut! Joki nayttaa syovan maata koko ajan reunoiltaan ja levenee paiva paivalta leveammaksi ja tana yona oli tuolta talolta kadonnut toisesta nurkasta maa alta kokonaan.
Kun kavelin pois Bukit Lawangista, niin jouduin viela kerran ylittamaan joen riippusiltaa pitkin. Onneksi kavelin siita paasta lahtien, missa silta oli ehja. Muuten olisi jaanyt nimittain kavelematta. Toisella puolella sillan perustukset olivat puolittain ilmassa kun joki oli leventynyt niin paljon! Vakea keraantyi ihmettelemaan tilannetta ja aina kun joku uskaltautui ylittamaan jokea, niin en tieda toivoivatko vai pelkasivatko ihmiset etta koko hokotys romahtaa. No, tuon aamun se ainakin viela kesti. En usko, etta silta talla hetkella on enaa pystyssa.
Bukit Lawangista menee normaalisti turistiminibusseja Toba-jarvelle, mutta nyt kun Bukit Lawang hadin tuskin on olemassa ja hyokyaallon takia Sumatralla ei muutenkaan ole turisteja, niin ne on lopetettu. Joten jouduin kokottamaan jalleen helteiset 3,5 tuntia kohti Medania, siirtymaan siella bemon kyydilla toista tuntia toiselle bussiasemalle, ja sen jalkeen kokottamaan viela 4 tuntia helteisessa melusaasteessa koivet koukussa, paastakseni Toba-jarven rannalle Parapatin kaupunkiin. Tamakaan ei ollut maaranpaani, vaan viela oli edessa tunnin laivamatka Tuk-tukiin, jossa nyt olen. Tama on jarven keskella oleva valtava saari, joka ei oikeasti ole saari vaan pienen kannaksen kautta yhteydessa mantereeseen tuolta saaren toiselta puolen. Muuten tama veisikin Ometepelta maailman suurimman makean veden saaren tittelin.
Toba-jarvi on upea. Aivan mahtava paikka. Ei nyt ehka niin mahtava kuin Atitlan Guatemalassa, mutta kuitenkin. Jarvi on myos valtavan suuri. Se on syntynyt samoin kuin Atitlan ja esim. Taupo-jarvi Uudessa-Seelannissa, muinaisen tulivuoren purkauksen seurauksena syntyneeseen kraateriin. Purkaus taalla 100.000 vuotta sitten on vain ollut viela valtavan paljon suurempi kuin Taupossa ja niinpa jarvikin on suurempi. Vuoret ymparilla kohoavat akkijyrkasti monta sataa metria ylospain ja saapuminen bussilla on satumaisen kaunista. Melkein kuin tulisi Atitlaniin.
Toba-jarvessa voi myos uida, joten olen tyytyvainen etta paasin majoittumaan parhaalle paikalle aivan rannan viereen. Ei mikaan ihme tosin, taalla kun ei ole juuri ketaan muita turisteja. Majataloja on monen kilometrin verran, mutta useimmissa ei ole yhtaan asukasta, joissakin yksi tai kaksi. Kukaan ei uskalla tulla Sumatralle joulukuisen hyokyaallon jalkeen, vaikka tuhoalue rajoittui Acehiin ja taalla elama jatkuu kuten aina ennenkin. Joten kylla taalla kelpaa olla, tuskin hyvin viihtyisinkaan jos paikat olisivat taynna.
Iso kahden hengen huone majatalossa maksaa muuten 1,50 euroa. Jarven rannalla, valissa on oma pikku piha, suihkusta tulee lamminta vetta, vessassa on oikea pytty ja huoneessa ei tarvita edes ilmastointia kun Toba on 800 metria meren pinnan ylapuolella ja taalla on ihanan viileat yot omasta takaa! Sita paitsi nakoala pihalta on huumaavan kaunis. Enka ole syonyt sienia tai polttanut totsya, en edes juonut olutta, vaikka niita kaikkia taalla joka valissa tyrkytetaan. Naille ihmisille tuntuu olevan vaikea ymmartaa myos sita, etta yksin matkaava eurooppalainen mies ei etsi taalta naisseuraa. Reissaajia kun on vahan, niin kaikki tulevat esittamaan tarjouksiaan sitten juuri mulle.
Talla alueella ei muuten asu malaijeja, kuten muualla Sumatralla, vaan batakkeja. Batakit ovat 6-miljoonainen kansa, joka on asunut talla alueella iat ja ajat, tai ainakin siita asti kun mongolialaiset heidat Pohjois-Thaimaan alueelta tanne ajoivat. Eurooppalaiset "loysivat" batakit 1700-luvun lopulla ja huomasivat, etta ne olivat erittain sotaisaa kansaa, joka soi vihollisensa ja rikoksentekijansa. Sittemmin batakit ovat rauhoittuneet ja ovat erittain ystavallisia, mutta monet kyllakin uskomattoman pelottavan ja vihaisen nakoisia. Uskonnoltaan he ovat protestantteja, ei muslimeja kuten indonesialaiset, minka huomaa ainakin siina etta taalla ei ainoastaan lapset ja miehet, vaan myos naiset huutelevat hellomisteria ja tulevat valilla jopa vaihtamaan muutaman sanan. Lukemani mukaan sukupuolten valiset suhteet eivat batakkienkaan keskuudessa silti ole ihan tasa-arvoinen, vaan naiset tekevat suurimman osan toista paitsi kotona myos pelloilla. Ja mita pelloilla sitten viljellaan? Ainakin kahvia ja kanelia.
Kello on paljon. Pitaa rientaa. Mut kutsuttiin taksi illaksi haajuhlallisuuksiin lahikylaan, mutta vaikka se kieltamatta olisi erittain kiinnostavaa nahtavaa, niin luulenpa etta en taida jaksaa lahtea. Taidan sen sijaan menna aikaisin nukkumaan, herata katsomaan auringonnousua ja lahtea pyorailemaan pitkin saarta kiertavaa tieta. Ylihuomenna onkin edessa jo lahto takaisin Medaniin, josta seuraavana aamuna Air Asian kymmenen euron lento kohti Kuala Lumpuria ja sielta seuraavana yona edelleen kohti Eurooppaa.
Posted by keem at 20.01.2005 14:12
Comments
Hyvää juttua, kiitos.
Posted by: at 21.01.05 07:54